Voihan ystävänpäivä. Paras ystävä Australiassa - vaikka tuleekin muutaman viikon päästä takaisin Suomeen. Mutta se on siellä, ja mä olen täällä. Eikä ole sitä mielitiettyäkään jonka kanssa rohmuta sydämen muotoiset suklaat ja katsella leffaa, toisen kainalossa mukavasti oleillen.Sen sijaan, mun selkää kolottaa, siellä on selvästi taas meneillään jotain kummaa, joka vaatii ihan kipulääkitystä (are you friggin' kidding me? really?!) ja kutinasessioiden päättelyssä taitaa tosissaan paljastua totuudeksi, että se on se Leukeran joka mulla syyhyttää niin että tekee mieli jollain erittäin terävällä ja väkivaltaisella rapsuttaa ihoa oikein kunnolla. OMFG, what an awesome day.
Katselen siis yhtä mun suurimmista lempileffoista, What's Your Number?, ja yrittäessäni uppoutua sipsipussiin, mietin että miksi sipsit ylipäätänsä ei maistu koskaan niin hyvältä kuin niiden muistaa maistuneen. Mielessäsi kuolaat ihan turhaan, samaten suupielissä, mutta silti se tapahtuu kerta toisensa jälkeen.
Mua ei vaivannut tämä Ystävänpäivä kuin vasta tänään, kun huomasin olevani niin yksin, ja mun kivitetyn kropan taas kääntyvän mua vastaan, parveilevat pariskunnat ruokakaupassa ja kaiken maailman ällösöpöyksiä koko Facebook täynnä. ÄH.
