Jalkoja särkee. Se on se tietynlainen särky, kipu, joka iskee silloin tällöin, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä fyysisen rasituksen kanssa vaikka se saattaakin provosoida sitä - ja joissain tapauksissa on tietysti ihan normaalia, että lihaksia särkee. Mutta tää on sitä toisenlaista kipua, se, minkä olen saanut kaveriksi mun lukuisista hoidoista. Se talttuu hitaammin kuin tavallinen lihassärky, reagoi hitaammin, tai ei ollenkaan, lämpöhoitoon ja kipulääkkeisiin, vaikka tänä päivänä mun privaatti apteekki onkin kattava. Inhoan sitä, mutta valitettavasti se on pakollinen, ja tiettyinä hetkinä suo mulle mielenrauhan, koska tiedän että apu on lähellä. Lääkäri on määrännyt mulle tarpeen tullen otettavaksi vaikka mitä, joitain en suostu syömään vaikka niin kehotettaisiin. En tahdo olla niin sekaisin, selviän vähemmällä.
Jalkasärystä huolimatta, istun sängyllä ja mietin, että voi vitsi kun jostain löytyisi todella, todella, TODELLA iisi kurssi nyrkkeilyyn, sellainen johon tällainen rapakuntoinen voisi ottaa osaa, sellainen jossa ymmärrettäisi vähän syvemmin mun limiitit, kuten vaikkapa ihan se fakta etten voi harrastaa paljoa kovatempoista liikuntaa, ainakaan pitkään kerrallaan, koska mun maha ei kestä sitä, tärähtelyä, koska se johtaa pahoinvointiin ja oksentamiseen. Jotkut oksentaa, kun kunto on niin huono, siis mietitään vaikka Biggest Loseria ja niiden ekoja treenejä - kaikkihan siellä purjoo. Mutta tää ei ole sitä, vaikka surkea kuntoinen olenkin, mun maha on todettu niin spasmiherkäksi että ulkoiset ärsykkeet voivat laukaista sen - yleensä se on se sisäinen sekoileminen, mitä mun maha harrastaa, but not always. Mutta silti, just nyt haaveilen tollaisesta aggressiivisesta tekemisestä, siitäkin huolimatta että se saattaa laukaista vaikka mitä maha oloja. Tahtoisin purkaa näitä fiiliksiä muutenkin kuin vain jauhamalla niistä terapiassa.
Tämä voi kuitenkin olla vain hetken hairahtunut ajatus, koska kun ajattelen vaikka pitemmälle kävelylenkille lähtöä, ei huvita yhtään, siis nada, mieluummin homehdun tässä läppärin äärellä. Tosin, joudun samaan hengenvetoon toteamaan, että kävelystä on viety se ilo, mitä joskus siitä sain, ja siksi sitä harrastin. Nyt turha löntystely, vaikkakin koirien kanssa, tuntuu tylsältä, pakolliselta, ankealta. Kesällä tosin vähemmän, talviaikaan enemmän. Vaikka se olisi niin toisaalta iisi sekä ilmainen harrastus. Mutta kun, mutta kun..
Seuraavia kuvauksia on kiirehditty, parin viikon päähän joskaan aikaa mulla ei vielä ole, sitä odottelen tulevan postin kautta. Naama niin monetta kertaa peruslukemilla, kun lääkäri siitä puhuu ja samaan jupakkaan myös Leukeranin mahdollisesta lopettamisesta, hyödyttömänä.
"Ymmärrän, ymmärrän", kuulen itseni hokevan. Ja ymmärränkin, vaikka pelkään sitä aikaa, vaikka nytkin olen ilman Leukerania, jotta vyöruusu saadaan lopullisesti pois alta, mutta on eri asia päättää, että nyt ollaan ilman koska ei siitä apuakaan ole. Pelkään, että mulle iskee taas se hirveä stressikausi, jolloin vaivun migreenin kivuliaaseen maailmaan lähes joka päivä, ja voin pahoin koska siihen toimivat kipulääkkeet oksettaa. Niinhän mulle kävi viime kesänä/alkusyksystä, kun 3kk oltiin hoitotauolla ja kuvauksia sai pelätä jokaisena yön pimeänä hetkenä, kun päässä jyskytti enkä pystynyt nukkumaan. Hirveä ajanjakso.
Etukäteen murehtiminen ei auta ketään, mutta silti me kaikki sitä harrastamme, enemmän tai vähemmän.
Jalkasärystä huolimatta, istun sängyllä ja mietin, että voi vitsi kun jostain löytyisi todella, todella, TODELLA iisi kurssi nyrkkeilyyn, sellainen johon tällainen rapakuntoinen voisi ottaa osaa, sellainen jossa ymmärrettäisi vähän syvemmin mun limiitit, kuten vaikkapa ihan se fakta etten voi harrastaa paljoa kovatempoista liikuntaa, ainakaan pitkään kerrallaan, koska mun maha ei kestä sitä, tärähtelyä, koska se johtaa pahoinvointiin ja oksentamiseen. Jotkut oksentaa, kun kunto on niin huono, siis mietitään vaikka Biggest Loseria ja niiden ekoja treenejä - kaikkihan siellä purjoo. Mutta tää ei ole sitä, vaikka surkea kuntoinen olenkin, mun maha on todettu niin spasmiherkäksi että ulkoiset ärsykkeet voivat laukaista sen - yleensä se on se sisäinen sekoileminen, mitä mun maha harrastaa, but not always. Mutta silti, just nyt haaveilen tollaisesta aggressiivisesta tekemisestä, siitäkin huolimatta että se saattaa laukaista vaikka mitä maha oloja. Tahtoisin purkaa näitä fiiliksiä muutenkin kuin vain jauhamalla niistä terapiassa.
Seuraavia kuvauksia on kiirehditty, parin viikon päähän joskaan aikaa mulla ei vielä ole, sitä odottelen tulevan postin kautta. Naama niin monetta kertaa peruslukemilla, kun lääkäri siitä puhuu ja samaan jupakkaan myös Leukeranin mahdollisesta lopettamisesta, hyödyttömänä.
"Ymmärrän, ymmärrän", kuulen itseni hokevan. Ja ymmärränkin, vaikka pelkään sitä aikaa, vaikka nytkin olen ilman Leukerania, jotta vyöruusu saadaan lopullisesti pois alta, mutta on eri asia päättää, että nyt ollaan ilman koska ei siitä apuakaan ole. Pelkään, että mulle iskee taas se hirveä stressikausi, jolloin vaivun migreenin kivuliaaseen maailmaan lähes joka päivä, ja voin pahoin koska siihen toimivat kipulääkkeet oksettaa. Niinhän mulle kävi viime kesänä/alkusyksystä, kun 3kk oltiin hoitotauolla ja kuvauksia sai pelätä jokaisena yön pimeänä hetkenä, kun päässä jyskytti enkä pystynyt nukkumaan. Hirveä ajanjakso.
Etukäteen murehtiminen ei auta ketään, mutta silti me kaikki sitä harrastamme, enemmän tai vähemmän.