Mitä ikävuosi 26, ja näinollen kuluva vuosi 2014 on tuonut mukanaan?
No, ainakin tänä vuonna on kelkka käännetty aivan toiseen suuntaan - siitä kotona hengaavasta, usein masentelevasta, angstaavasta, passiivisesta, sarjoja tuijottavasta versiosta on sukeutunut joku aivan muu, joku jolla on suunnitelmia, uutta, reipasta tai jopa ronskia asennetta elämään - antaa palaa!, unelmia, tahtoa, rohkeutta, käsittämätöntä sisäistä fiilistä siitä, että en mä tästä mihinkään kupsahda, ja kuinka upeata elämä voi kaikista huonoista korteista huolimatta, kun vaan päästää edes osan siitä negatiivisesta lastista menemään joka vetää sua sinne pohjamutiin, ja reippaasti tartuu uusiin haasteisiin, tutustuu uusiin ihmisiin, on avoimempi asioille, pitää itsestänsä huolta, uskaltaa miettiä paria päivää pidemmälle.
Välillä en meinaa tunnistaa itseäni, niin paljon olen jopa todella lyhyen ajan sisällä "muuttunut", tai ehkä paremminkin muuntautunut enemmän takaisin siihen suuntaan, mitä olin ennen sairastumista. Kokemuksia ja ikää on karttunut, hippu viisauttakin, mutta silti olen löytänyt sen onnen raon, josta päästää se ihminen loistamaan, joka sisäisesti olen aina ollut, mutta viime vuosina haudannut niin monen murheen, tapahtumien, tunteiden ja pelkojen alle. NO MORE. Life is now, live it, it's not gonna wait for ya.
Olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän, antamaan arvoa mulle ihmisenä, enkä vain ruumille joka kantaa syöpää, ja joka ei näinollen voisi muka elää sitä oikeata elämää. Kyllä mä voin. Kaikkea ei ehkä voi tehdä just niinkuin perusterve voisi, mutta niitä asioita on loppujen lopuksi vähän verrattuna siihen kaikkeen, mitä voi tehdä, eli miksi siis ei lähtisi tekemään näitä joita voi, eikä nitkuttaa saavuttamattomissa, mieli harmaana? Ketä se palvelee - ei ketään. Syöpä on muuttanut mua, mutta pohjimmiltani olen silti aina ollut minä - itsensä vaan pystyy kadottamaan liiankin helposti, ei siihen tarvita edes mitään syövän asteista vastoinkäymistä. Mä tiedän kuka mä haluan olla, mikä versio musta on se aito alkuperäinen, mikä on mun ydin, mistä mut tunnistaa. Ja sen olen saanut takaisin tässä ja nyt.
Muutosta, sitä prosessia, oli se nopea tai hidas, ei voi kuitenkaan sanoa helpoksi vaikka voi ulos päin näyttää, että kelkka on saatu käännettyä turbo päällä. Joskin, tajusin että jollain pienellä aikahaarukalla mulla vain naksahti päässä, ja rupesin tekemään ihan erilaisia valintoja kuin erittäin pitkään aikaan. Ensin pieniä juttuja siellä täällä, kunnes niitä kasaantui, rohkaistuin koko ajan enemmän ja enemmän, ja uskalsin tehdä kaikkea järisyttävää, jota ystävät kommentoivat positiiivisella tavalla silmät pyöreänä. "Missä sä olet ollut, ystävä rakas!"
Elämä maistuu elämältä, kun sitä uskaltaa elää täysillä.
No, ainakin tänä vuonna on kelkka käännetty aivan toiseen suuntaan - siitä kotona hengaavasta, usein masentelevasta, angstaavasta, passiivisesta, sarjoja tuijottavasta versiosta on sukeutunut joku aivan muu, joku jolla on suunnitelmia, uutta, reipasta tai jopa ronskia asennetta elämään - antaa palaa!, unelmia, tahtoa, rohkeutta, käsittämätöntä sisäistä fiilistä siitä, että en mä tästä mihinkään kupsahda, ja kuinka upeata elämä voi kaikista huonoista korteista huolimatta, kun vaan päästää edes osan siitä negatiivisesta lastista menemään joka vetää sua sinne pohjamutiin, ja reippaasti tartuu uusiin haasteisiin, tutustuu uusiin ihmisiin, on avoimempi asioille, pitää itsestänsä huolta, uskaltaa miettiä paria päivää pidemmälle.
Välillä en meinaa tunnistaa itseäni, niin paljon olen jopa todella lyhyen ajan sisällä "muuttunut", tai ehkä paremminkin muuntautunut enemmän takaisin siihen suuntaan, mitä olin ennen sairastumista. Kokemuksia ja ikää on karttunut, hippu viisauttakin, mutta silti olen löytänyt sen onnen raon, josta päästää se ihminen loistamaan, joka sisäisesti olen aina ollut, mutta viime vuosina haudannut niin monen murheen, tapahtumien, tunteiden ja pelkojen alle. NO MORE. Life is now, live it, it's not gonna wait for ya.
Olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän, antamaan arvoa mulle ihmisenä, enkä vain ruumille joka kantaa syöpää, ja joka ei näinollen voisi muka elää sitä oikeata elämää. Kyllä mä voin. Kaikkea ei ehkä voi tehdä just niinkuin perusterve voisi, mutta niitä asioita on loppujen lopuksi vähän verrattuna siihen kaikkeen, mitä voi tehdä, eli miksi siis ei lähtisi tekemään näitä joita voi, eikä nitkuttaa saavuttamattomissa, mieli harmaana? Ketä se palvelee - ei ketään. Syöpä on muuttanut mua, mutta pohjimmiltani olen silti aina ollut minä - itsensä vaan pystyy kadottamaan liiankin helposti, ei siihen tarvita edes mitään syövän asteista vastoinkäymistä. Mä tiedän kuka mä haluan olla, mikä versio musta on se aito alkuperäinen, mikä on mun ydin, mistä mut tunnistaa. Ja sen olen saanut takaisin tässä ja nyt.Muutosta, sitä prosessia, oli se nopea tai hidas, ei voi kuitenkaan sanoa helpoksi vaikka voi ulos päin näyttää, että kelkka on saatu käännettyä turbo päällä. Joskin, tajusin että jollain pienellä aikahaarukalla mulla vain naksahti päässä, ja rupesin tekemään ihan erilaisia valintoja kuin erittäin pitkään aikaan. Ensin pieniä juttuja siellä täällä, kunnes niitä kasaantui, rohkaistuin koko ajan enemmän ja enemmän, ja uskalsin tehdä kaikkea järisyttävää, jota ystävät kommentoivat positiiivisella tavalla silmät pyöreänä. "Missä sä olet ollut, ystävä rakas!"