23.2.2013: Paljain Jaloin vs. Nessan Elämä

Lukijan toiveesta teen nyt tällaisen postauksen, jossa vertailen, kertoilen, kommentoin Laura Saven uskomattoman mahtavaa mutta surullista kirjaa; Paljain Jaloin. Ehdoton hatun nosto, taputus ja myötätunto edesmenneelle kanssasisarelle, joka taisteli viimeiseen asti syöpää vastaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, 380 sivua koska sitä ei meinannut millään pystyä laskemaan käsistään. Itkin ja nauroin tämän kirjan kanssa, ja se kosketti mua ja antoi kaikenlaista ajateltavaa, niin positiivista kuin negatiivista. Syöpäsairaiden ei sinänsä pitäisi "vertailla" toisiaan, mutta sitä tehdään joka tapauksessa ja mielestäni se on erityisesti kahden sairaan välillä, vähän hyväksyttävämpää, kunhan ei nyt mennä siihen "no mulla on enemmen kipuja, haist sinä", ajatteluun ja juttuihin. 

Mä koin, että minä ja Laura oltiin aika erilasia ihmisiä. Löytyy toki yhtäläisyyksiä, mutta ihmisinä, luonteina, ollaan erilaisia. Tosin, Lauran sairaus oli alusta asti jokseenkin vakavampi kuin mun, mun on edennyt hitaammin, uskon senkin vaikuttaneen. Mutta mä en silti koskaan ole ollut niin ns. hysteerinen kuin Laura, vaikka se hysteria voi tietysti olla vielä edessäpäin, jos kaikki oikeasti ja varmasti on menossa ihan puihin, who knows. 

Mun ja Lauran elämäntilanteet on myös kovin erilaiset. Laura oli ehtinyt elää pitempään sairasvapaata elämää, löytää kumppanin ja saada lapsenkin, kunnolla aloittaa opiskelut. Musta tuntuu, ettei mulla ole mitään. Ei kumppania, ei lasta, ei koulua. Ja mä myös koen, etten vain pysty päästämään ketään elämääni koska siinä missä Lauran puoliso Sofia joutui kokemaan kaikkea sairaan kumppaninsa vuoksi ja Laura välillä pelkäsi, että koska se Sofia ratkeaa, jättääkö se, niin siinä piilee syyn siemenet, miksi mä suljen ulos kumppanin mahdollisuuden. On eri asia haluta, haaveilla sellaisesta, kuin oikeasti päästä joku ihminen sun elämään. Pelkäisin myös, sitä suhteen myrkyttymistä mun ainaiselle sairastamisella, vaikka mä toki ainakin vielä, ja toivottavasti vielä pitkään, olen paljon paremmassa kunnossa kuin Laura oli hoitojensa aikana ja jälkeenkin. Mun henkinen tai fyysinen hyvinvointi ei kestäisi sitä, jos mut (taas, vt. J) taas jätettäisiin mun elämäntilanteen takia, se on niin julmaa, väärin, kamalaa, repivää, itseään syyllistävää. 

Laura oli myös havannoinut näitä erilaisia ihmisiä, joita elämästä löytyy, ja ketkä ovat niitä, jotka pysyvät mukana silloinkin kun paskamyrsky oikeasti puhkeaa, jotka uskaltavat ja haluavat pitää yhteyttä, ja yhtälailla kenet kokee itse sellaisiksi, joiden kanssa voi ja haluaa jakaa tämän, ja keistä tulee niitä hyvänpäivän tuttuja, joiden kanssa ei juuri enää jutella. Kuvailu Voivottelijoista (niillä joilla on kirja käsillä, sivu 192) tuli niin mieleen mun exän, Miehen. Sillä oli aina kiire tulla voivottelemaan mun tilannetta, kuinka HÄNESTÄ tuntuu niin pahalta, kuinka HÄN ei vaan kestä tätä, HÄN HÄN HÄN koko ajan, sellaisella tosi salaitsekkäällä tavalla. En ole enää ollut väleissä tämän tyypin kanssa noin 1,5 vuoteen koska kyllästyin siihen voivotteluun ja turhanpäiväiseen jauhamiseen, jota tämä harrasti vain oman mielenrauhansa vuoksi, aina pahoittaen mun mieltä enemmän, enemmän ja enemmän.

"Vihaan sitä sanontaa, jonka mukaan kenellekään ei anneta enempää mitä tämä kestää. Niin voivat sanoa vain ne, joille ei ole annettu." (s. 195) Aivan naulankantaan!! On aivan uskomatonta shittiä sanoa (syöpä)sairaalle ihmiselle tuo lause, ja olettaa että se otetaan vastaan jotenkin positiivisesti. (no, kai se riippuu ihmisestä mutta uskallan väittää, että edustan enemmistöä tämän mielipiteen kanssa) Tuo lause herättää mussa niin suurta raivoa ettei ole tosikaan. Nallekarkit ei mene tasan, joo, tiedän, mutta SILTI, älä päästä tuollaista sammakkoa suustasi.

"En tule koskaan sanomaan, että syöpä oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kärsimys ei jalosta eikä syövässä ole mitään hyvää." (s. 197) Samaa ja vähän eri mieltä, samaan aikaan. Syöpä ei todellakaan ole parasta, mitä mulle on tapahtunut vaan kamalinta ikinä, mutta kärsimys kyllä mun mielestä jossain määrin jalostaa. Mä en olisi juuri tällainen ihminen näiden melkein 4 vuoden sairastamisen jälkeen, jos en olisi alunperin sairastunut. Olisin se vähän pinnallisempi ihminen, joka joskus olin, vaikka uskon kyllä siihen että jalostua voi vain iänkin karttuessa, ei se välttämättä vaadi minkään sortin sairautta, onnettomuutta, todella elämää mullistavaa momenttia. Mutta monella tapaa syöpä on tehnyt musta negatiivisemman ihmisen, pessimistin vaikken kyllä mielestäni ole koskaan ollut ainakaan mikään positiivari, oh no. Mutta mulla on henkistä ikää karttunut, mielestäni ja näin olen kuullut muilta, koska sairastuminen on pakottanut ottamaan erilaisen otteen elämästä, vanhentanunt henkisesti vuosilla ja muuttanut ajattelutapoja. Elämän prioriteetit ovat myös saaneet karusellikyydin uuteen järkkään. Mulla on terveellistä perspektiiviä, uskoisin, jota ei todellakaan ihan jokaisella mun ikäluokan nuorella aikuisella ole, siihen olen itse joutununt törmäämään moneen otteeseen.

Se mussa ja Laurassa on vahvasti yhteistä, että ajatus siitä, että tärkeät ihmiset meidän elämässä joutuu jäämään suremaan meitä, jos poistumme ennenaikaisesti EXIT-ovesta, on sydäntä musertavaa. Se on ajatus, joka saa mut sekunnissa kyyneliin jos annan itseni miettiä sitä, hengitys ei kulje ja rintakehää painaa. Olisiko siis parempi voida painaa sitä DELETE-nappia mun rakkaiden ihmisen mielistä koskien muistoja jotka liittyy muhun? En tiedä. En toisaalta haluaisi että mut unohdetaan, mutta unohdus voisi tuoda myös rauhan rakkailleni. Mietin tätä aina välillä, en mahda sille mitään.

Mä myös itken, stressaan, mietin, mitä kaikkea multa jääkään väliin jos en enää elä kauan. Rakastunko enää koskaan jos ei ole tarpeeksi aikaa etsiä, saanko lasta, pääsenkö reissaamaan maailmalle, pääsenkö kummiksi kenenkään läheisteni lapselle. Mä olen elänyt niin vähän, vähemmän kuin edes Laura, koska menin saamaan tämän pirulaisen jo kun olin ollut hulppeat 2 viikkoa 20 vuoden ikäinen. Ei siihen ikään mennessä olla tehty vielä mitään, käyty koulua, eka kunnon duuni, eka rakkaus/myrskyisä toksinen suhde josta halusi vain eroon, ja that's it, sitten kiskaistiin sairaalan maailmaan joka on täynnä kipua, myrkkyjä, lääkkeitä, toimenpiteitä, leikkauksia, unettomia öitä, kuoleman pelkoa. Normaalin nuoren elämä pistettiin suurimmaksi osaksi romukoppaan, ja nyt eletään puolikasta elämää, sidottuna sairaalan läheisyyteen.

Se nousee myös esille, kuinka muut ihmiset kauhistelee nuorta ikää kun näkevät sairaalassa tai muuallakin maailmalla, jos sattuvat kuulemaan että sairastaa tappavaa tautia. Se kauhistuksen määrä, ne rypyt otsalla, ne hiljaiset ja/tai vaivaantuneet hetket, yltiöpäiset utelut. Reaktioita on monia, itse en välittäisi saada niistä mitään, mutta joskus on vain pakko jostain syystä kertoa, että on sairas ja sitten on vain siedettävä ne kaiken kirjavat reaktiot. Eniten vihaan mun tarinani utelijoita, niitä tuiki tuntemattomia, joille en todellakaan tahdo jakaa tarinaani. Life's a bitch, shit happens, mutta sori, mä en halua sulle, tuntematon, kertoa mun elämäni stooria tyydyttääksesi sun uteliaisuutta. Se on eri asia kirjoittaa tänne blogiin ja jakaa maailman kanssa, koska en joudu olemaan siinä tilanteessa, josta multa kysellään/tivataan mun tarinaa, ja nolona sitten miettiä että miksi tuo tuntematonkin tätä multa kyselee, mitä se sille kuuluu. Tänne blogiin taas voin kirjoittaa omalla ajallani, ajatuksella, miten haluan ja koska haluan, enkä ole kenenkään kanssa kasvotusten tästä keskustelemassa.
Siinä missä Laura tykkäsi jutella muiden syöpäpotilaiden kanssa, niin mä en tykkää. Mutta se voi johtua myös siitä, että ikäero on aina niin suuri, kymmeniä vuosia, etten koe sitä kiinnostavaksi jutella niiden mammojen ja mummojen kanssa [sairaalassa], jotka yrittävät viritellä keskustelua, vertailua. Kyllähän mä muutamaan kysymykseen vastaan jos kysytään, mutta vetäydyn aina omiin oloihini enkä hengaile syöpäosastoni yhteistiloissa, en halua nähdä muita potilaita, enkä halua nähdä mahdollista huonekaveriakaan. Tosin syöpäosastollani saan 99% ajasta aina 1 hengenhuoneen, on suuri etu olla huono nukkuja niin mun annetaan aina nukkua yksin.

Mun syövän edetessä hitaammin, mun elämässä tuntuu olleen tähän mennessä myös vähemmän sitä mustuutta, masennusta, flegmaattisuutta, mitä Lauralla oli. Lauralla tosin hoidotkin veivät kaikki voimat, tämä oksensi, oli huonovointinen, oli lääkkeitä jotka vaikuttivat neurologisesti. Mun rankat hoidot ovat kai sitten olleet niin erilaisia ettei mulla ole tätä paljoa ollut, tai sitten mun kroppa vaan kestää. Mua ovat lääkärit aina kehuneet kuinka ällistyttävän hyvin olen kestänyt näitä hoitoja, ruumiillisesti. Henkisestikin olen tasaisemmalla pohjalla kuin Laura, mutta taas on sairauden tahti se kortti, jonka uskon vaikuttavan suuresti.

En voi muuta sanoa, kuin että tämä kirja on parhaimpia mitä olen ikinä lukenut, niin surullinen kun se onkin.

---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja julkaistu 23. helmikuuta, vuonna 2013 entisessä blogissa.