No One Ever Loved

Hiljaista.

Lauantaina kävin bestiksen kanssa leffassa, uusi kierros The Fault In Our Starsia - mä olin nähnyt jo, bestis ei. Mua rupes itkettään jo leffan alkumetreillä - ennen sitä tuli traileri leffasta If I Stay, jonka myös haluan nähdä (ja varmaan pillittää läpi, mä oon vaan tämmönen). Mutta TFIOS:sin ajan kyynelehdin vähän väliä koska mä tiedän miten se päättyy (ekalla kerralla kun kävin tämän katsomassa, melkein heti kun se tuli teattereihin, siellä oli selkeästi hardcore fanit sitä katsomassa, koska koko iso leffasali nyyhki oikein kunnolla ja ääneen, nyt vain jokunen niiskutus kuului muutaman kerran - pathetic!). Ja viime aikoina on käynyt niin, että jos mä kerran aloitan krokotiilin kyyneltulvan, sitä on vaikea lopettaa. Ja tottakai tää leffa koskettaa mua läheltä, liian läheltä. Mutta en silti mistään hinnasta jättäisi sitä katsomasta, nyt jo toistamiseen. Hazel Grace on uskomaton taistelija, ja Augustus Waters se poika, mies, jonka mä haluaisin tavata ja saada omakseni.

Tänä aamuna heräsin taas aivan ennen aikojani, tosi nihkeänä. Mitä siitä seurasikaan pian sen jälkeen... hengenahdistusta. Se tunne, että sun ainoan keuhkon rämän päällä istuu norsu monta tuntia putkeen, oli sun asento mikä tahansa, fiilis mikä tahansa, on kamala. Eikä se ole edes sellaista hengen haukkomista (joka on tottakai pahempaa) mutta se on vaan raskas tunne, joka vaivaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Se on nyt väistynyt, en tiedä miksi, otin Ataraxia ja sen johdosta myös nukahdin iltapäivällä joksikin aikaa, jonka jälkeen heräsin vetäen paremmin happea sisuksiini. Auttoiko hetken unohtus vai Atarax, vai vain aika, en tiedä. Onko tää korvien välissä, lääkkeistä johtuvaa, uhkaako jokin mun ainokaista keuhkoa, en tiedä. (en tällä hetkellä tarvi enää kipulaastareita, vain satunnaista kipulääkettä mun yleisesti paskaan selkään, joka yleensä on se Panadol 1g)

Tää on ollut kummallinen viikonloppu. Mulla on huomenna pitkästä aikaa terapia, kun mun terapeutti palaa lomilta, ja mua vähän ahdistaa mennä sinne. Mä en valehtele siellä koskaan, kerron miten asiat on, mutta nyt en vaan jaksaisi jauhaa, vaikka toisaalta, on kai pakko. On ollut sen verran rankkaa viime aikoina. Mun lääkäri(t) pitää mua niin jonain monen sodan läpikäyneenä veteraanina, joka jollain ihmeellä jaksaa ylimaallisen paljon, etten aina saa vastaanotolla sanotuksi, kuinka paskasti oikeasti asiat on. Mä jotenkin nielen joitain ajatuksia, asioita, enkä sanokaan, vaikka saattaisin muuten siellä itkua tirautellakin, ja lääkärit aivan varmasti kyselee multa kaikkea, mutta mä en vaan silti onnistu aina sanomaan kaikkea. Pidän niin paljon itselläni, sisälläni. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta jos et saa suutasi auki ja sanottua just sitä kaikkea, mitä pitäisi, niin ei se hakkaamallakaan ulos tule. I'm built this way.

Se on aivan uudenlainen ulottuvuus raskasta elämää, kun ei juoksekaan hoidoista toiseen, juoksee vain tarkastuksesta toiseen, mutta asioille ei paljoa tehdä mitään. Ei siis ole sitä oletusta, ajatusta, että jotain konkreettista tehtäisiin. Okei, mä olen käynyt sädehoidossa ja se on oikeasti auttanut, nyt vihdoin. Vaikka käden liikerata on edelleen estynyt, en ole kipuinen enään, ja voisin jotenkin varovasti ehkä uumoilla, että kyljen patti olisi vähän pienentynyt..?? En ole ihan varma, en luota enää itseeni arvioijana. Mutta, silti mä en syö mitään lääkkeitä, saa suoneen mitään lääkkeitä, mitään ei ole kaavailtu. Mä vain ajelehdin eteenpäin, ja se tuntuu siltä että mä vain odotan, odotan, odotan, odotan. Jotain, mitä, en tiedä.