Turusta palattu eilen alkuillasta ja viime yö omassa sängyssä oli jotain niin ihanaa. Kamala olla niin riippuvainen omasta sängystä, että saa nukuttua. Tosin unohdin ottaa korvatulpat messiin, ne olis ehkä auttanut mua jonkin verran, ainaki vähentänyt hieman mun liian kevyen unen reagointia kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu. Next time.
Tämä Meri-Karinan kurssi oli aika erilainen verrattuna aikaisempiin, joissa olen ollut. Lyhyesti, ytimekkäästi ja raa'asti ilmaistuna tämä jengi oli kaiken kaikkiaan sairaampaa. Mutta ei se kuitenkaan estänyt viikonlopun viettoa, joillakin oli avustajia, toisilla ei, toiset ovat parantuneet tai remissiossa mutta myöhäisvaikutuksia (Myöhäri-kurssi kun on) löytyy, jotka edelleen vaikuttaa elämään. Toiset, kuten minä, ei olla parantuneita mutta tällä hetkellä olemassa olevien oireiden määrä vaihteli myös kovin. Tunnustan, että aluksi kurssille saapuessani, tunsin hetken tunnetta siitä että mä en ehkä kuulu tänne, mä olen liian vanha, "liian terve", liian.. kaikkea. Enhän mä oikeasti ole terve ja mulla on vaikka mitä syövän mukana tulleita kylkiäisiä mutta ne ei useimmiten näy ulospäin, mä pärjään täysin itsenäisesti, syöpä ei ole radikaalisti vaikuttanut mun ulkonäköön ja mun henkiset kyvyt ovat edelleen jota kuinkin kasassa. Mutta, meillä kaikilla on oma stoori kerrottavana eikä suoraan toisiin vertaaminen kannata, ei edes vaikka olisi sama tai saman tyyppinen syöpä. Haluamatta kuulostaa liian brutaalilta, mä olin kuitenkin jotenkin huojentunut, ehkä onnellinenkin, että tapasin ihmisiä jotka ovat yhtä vihasia, ärsyyntyneitä, tuskastuneita omaan tilanteeseensa, eikä aina "no kyllä se siitä, oonhan mä elossa" ajatus riitä, jotta aamulla tuntuisi kivalta nousta ylös ja aloittaa taas uusi päivä.
Mun kohdalle tottakai piti sattua kipuja, nimittäin lauantai-sunnuntai aamuyönä iski aivan kamala päänsärky, jonka luulen olleen lääkepäänsärkyä, koska olin joutunut lauantai-iltana kiskomaan kipuläääkettä jos toistakin hartia- ja alaselkäkipuihin. Kivulias kivistys jatkui sunnuntain puoleen päivään asti, kävin kuvotuksen tunteesta kärsien niukalla aamupalalla ysin jälkeen, ja jättäydyin pois aamupäivän jutuista, maaten mun huoneessa, nukahdinkin hetkeksi ja sitten vihdoin rupesi olo helpottamaan. Oli aika ankea fiilis sen vuoksi kuitenkin, en päässyt sanomaan aivan kaikille kurssilaisille hyvästejä. Mutta toivottavasti näen vielä tiettyjä naamoja uudestaan.
All in all, kannatti lähteä Turkuun vaikka ensin tuntuikin etten sovi porukkaan, vaikka selkää särki, vaikka en saanut paljoa nukutuksi, vaikka päänsärky vaivasi. Parempi kuin jäädä himaan neljän seinän sisälle ja jättää tapaamatta muita elämässään kovia mullistuksia ja vastoinkäymisiä kokeneita kohtalotovereita.
>> Käyhän kurkkaamassa hivenen muokattua hauskaa Konjac Sponge -kilpailua!
Tämä Meri-Karinan kurssi oli aika erilainen verrattuna aikaisempiin, joissa olen ollut. Lyhyesti, ytimekkäästi ja raa'asti ilmaistuna tämä jengi oli kaiken kaikkiaan sairaampaa. Mutta ei se kuitenkaan estänyt viikonlopun viettoa, joillakin oli avustajia, toisilla ei, toiset ovat parantuneet tai remissiossa mutta myöhäisvaikutuksia (Myöhäri-kurssi kun on) löytyy, jotka edelleen vaikuttaa elämään. Toiset, kuten minä, ei olla parantuneita mutta tällä hetkellä olemassa olevien oireiden määrä vaihteli myös kovin. Tunnustan, että aluksi kurssille saapuessani, tunsin hetken tunnetta siitä että mä en ehkä kuulu tänne, mä olen liian vanha, "liian terve", liian.. kaikkea. Enhän mä oikeasti ole terve ja mulla on vaikka mitä syövän mukana tulleita kylkiäisiä mutta ne ei useimmiten näy ulospäin, mä pärjään täysin itsenäisesti, syöpä ei ole radikaalisti vaikuttanut mun ulkonäköön ja mun henkiset kyvyt ovat edelleen jota kuinkin kasassa. Mutta, meillä kaikilla on oma stoori kerrottavana eikä suoraan toisiin vertaaminen kannata, ei edes vaikka olisi sama tai saman tyyppinen syöpä. Haluamatta kuulostaa liian brutaalilta, mä olin kuitenkin jotenkin huojentunut, ehkä onnellinenkin, että tapasin ihmisiä jotka ovat yhtä vihasia, ärsyyntyneitä, tuskastuneita omaan tilanteeseensa, eikä aina "no kyllä se siitä, oonhan mä elossa" ajatus riitä, jotta aamulla tuntuisi kivalta nousta ylös ja aloittaa taas uusi päivä.
Mun kohdalle tottakai piti sattua kipuja, nimittäin lauantai-sunnuntai aamuyönä iski aivan kamala päänsärky, jonka luulen olleen lääkepäänsärkyä, koska olin joutunut lauantai-iltana kiskomaan kipuläääkettä jos toistakin hartia- ja alaselkäkipuihin. Kivulias kivistys jatkui sunnuntain puoleen päivään asti, kävin kuvotuksen tunteesta kärsien niukalla aamupalalla ysin jälkeen, ja jättäydyin pois aamupäivän jutuista, maaten mun huoneessa, nukahdinkin hetkeksi ja sitten vihdoin rupesi olo helpottamaan. Oli aika ankea fiilis sen vuoksi kuitenkin, en päässyt sanomaan aivan kaikille kurssilaisille hyvästejä. Mutta toivottavasti näen vielä tiettyjä naamoja uudestaan.
All in all, kannatti lähteä Turkuun vaikka ensin tuntuikin etten sovi porukkaan, vaikka selkää särki, vaikka en saanut paljoa nukutuksi, vaikka päänsärky vaivasi. Parempi kuin jäädä himaan neljän seinän sisälle ja jättää tapaamatta muita elämässään kovia mullistuksia ja vastoinkäymisiä kokeneita kohtalotovereita.
>> Käyhän kurkkaamassa hivenen muokattua hauskaa Konjac Sponge -kilpailua!