Hoitaja soitti, kuten saattoi odottaa. Ultraus sekä punkteeraus, jos sitä nestettä löytyy, on keskiviikkoaamuna. Ei päädytty humautukseen, sitä ei vaan tällaisiin anneta, mutta mikä mun oloa helpottaa on se, että mä nimenomaan sain luvan, ellen jo ihan käskyn, doupata itseni kotona aamulla ennen sairaalaan menoa sellaiseen kuntoon, missä katson kestäväni ultrauksen ja sen mahdollisen punkteerauksen, ja heiltä toki saa lisää mm. rauhoittavia, jos tarvinnee. Se ultrauskaan ei välttämättä tunnu kovin kivalta, mua on ultrattu ennenkin ja sitä ultraus-laitetta-mikälie saatetaan painaa ihoon aika kovaakin, että nähdään kaikkialle. Tää kyljen iho ei tykkää kun sitä tökitään, saatikka jos painetaan pitkään. Hoitajat tietää ja mä tottakai tiedän, että multa löytyy kotoa sellainen lääkearsenaali, että kyllä sitä saa itsensä doupattua aika hyvin. Yksin toki mä en tässä tilassa lähde sairaalaan, vaan isäni kyyditsee ja saattaa mut paikan päälle, katsoen että mun perään sitten katsovat hoitajat, kun todennäköisesti olen niin höpönä. Tämän kaiken jälkeen menen sitten mun osastolle lepäilemään, kunnes olot helpottaa. Siitä pitäisi vielä selviytyä myöhemmin valohoitoon ja terapiaan, katotaan miten onnistunee.
Hoitaja sanoi, että jos sieltä löytyy punkteerattavaa nestettä, niin kyllä pitäisi olon helpottaa kyljessäe eikä olisi sitä paineen tunnetta esim. öisin, kun yritän päästä nukkumaan. Jos näin käy, niin olen hangonkeksi, ja taidan toki muutenkin olla hyvän lääkityksen ansiosta.. ;)
Mutta päivän kohokohtaan: kävin tänään salilla, ja oli yläkroppatreenin vuoro, jonka aloittamista oon vähän arastellut mutta olo oli fyysisesti todella hyvä, ja henkisestikin olin todella pirteällä päällä, joten mä uusine ohjelmine rupesin tekemään, ja pääsin oikein kunnolla tekemisen makuun. Ensin kävelin ja hölkkäsin juoksumatolla, josta päästin sitten menemään läpi laitteita ja liikkeitä jotka ovat juuri tälle mun vammaiselle selälle oikein gutaa, jos vain pystyy tekemään. Tuntui, että pystyin tekemään paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan! Ja löysin vihdoin sen, mitä olen metsästänyt: ne liikunnat tuomat endorfiinit. Mä saan niitä erityisen hyvästä treenistä, kun mihinkään ei satu vaan sopivasti tuntuu venyttävän ja aukovan paikkoja, ja ylitän itselleni olettamat rajat; mähän hemmetti pystyn tähän! Määrätietoisena kuljin salilla ohjelmani kanssa, ja tein mitä piti, ja lopuksi menin vielä venyttelemään kunnolla. Olo oli kuin kuningattarella, joka on juuri herännyt henkiin. Mä saan myös kiksejä juoksumatolla hölkkäämisestä/juoksemisesta, jonka kanssa pääsin jo hyvin alkuun viime kesänä, kunnes sitten terveyden huono puoli päätti pistää kapuloita rattaisiin, mutta nyt mä olen uudestaan aloittamassa sama tavoite mielessä: pystyä kävelemisen sijaan hölkkäämään juoksumatolla, aina vain pidempiä ja pidempiä aikoja. Sanoisin, että jo pelkästään mun 1-keuhkoisuuden huomioon ottaen, on se aika hienoa jos sellaisessa lajissa pystyy itseään kehittämään.
Kaiken kaikkiaan, sanoisin että tänään ollaan kuitenkin plussan puolellla, vaikka keskiviikkona häämöttää nuo tutkimukset ja toimenpiteet. Mutta musta tuntuu nyt, että mä selviän siitäkin, ilman sitä paniikkikohtausta, pidän huolen siitä.
Hoitaja sanoi, että jos sieltä löytyy punkteerattavaa nestettä, niin kyllä pitäisi olon helpottaa kyljessäe eikä olisi sitä paineen tunnetta esim. öisin, kun yritän päästä nukkumaan. Jos näin käy, niin olen hangonkeksi, ja taidan toki muutenkin olla hyvän lääkityksen ansiosta.. ;)
Mutta päivän kohokohtaan: kävin tänään salilla, ja oli yläkroppatreenin vuoro, jonka aloittamista oon vähän arastellut mutta olo oli fyysisesti todella hyvä, ja henkisestikin olin todella pirteällä päällä, joten mä uusine ohjelmine rupesin tekemään, ja pääsin oikein kunnolla tekemisen makuun. Ensin kävelin ja hölkkäsin juoksumatolla, josta päästin sitten menemään läpi laitteita ja liikkeitä jotka ovat juuri tälle mun vammaiselle selälle oikein gutaa, jos vain pystyy tekemään. Tuntui, että pystyin tekemään paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan! Ja löysin vihdoin sen, mitä olen metsästänyt: ne liikunnat tuomat endorfiinit. Mä saan niitä erityisen hyvästä treenistä, kun mihinkään ei satu vaan sopivasti tuntuu venyttävän ja aukovan paikkoja, ja ylitän itselleni olettamat rajat; mähän hemmetti pystyn tähän! Määrätietoisena kuljin salilla ohjelmani kanssa, ja tein mitä piti, ja lopuksi menin vielä venyttelemään kunnolla. Olo oli kuin kuningattarella, joka on juuri herännyt henkiin. Mä saan myös kiksejä juoksumatolla hölkkäämisestä/juoksemisesta, jonka kanssa pääsin jo hyvin alkuun viime kesänä, kunnes sitten terveyden huono puoli päätti pistää kapuloita rattaisiin, mutta nyt mä olen uudestaan aloittamassa sama tavoite mielessä: pystyä kävelemisen sijaan hölkkäämään juoksumatolla, aina vain pidempiä ja pidempiä aikoja. Sanoisin, että jo pelkästään mun 1-keuhkoisuuden huomioon ottaen, on se aika hienoa jos sellaisessa lajissa pystyy itseään kehittämään.
Kaiken kaikkiaan, sanoisin että tänään ollaan kuitenkin plussan puolellla, vaikka keskiviikkona häämöttää nuo tutkimukset ja toimenpiteet. Mutta musta tuntuu nyt, että mä selviän siitäkin, ilman sitä paniikkikohtausta, pidän huolen siitä.