Vampyyrin lailla haluaisin imeä kaiken energian, veren sijaan, auringosta joka näyttäytyy edelleen, oikeastaan joka päivä mutta silti pakkanen kiristyy iltaa kohden, ja kylmyys saa unohtamaan sen päiväisen annoksen aurinkoa, noin vain. Miten auringolla tai sen puutteella voi olla niin suuri vaikutus?
Sanoin jopa huvittuneena ääneen ystävälle, etten ole varma että oliko Teneriffan loma tähän saumaan se paras, koska nyt ikävöin sitä viikkoa, ja kesää niin hirveästi että välillä se tuntuu kolauttavan päähän niin kovaa, kuin joku lekalla päättäisi lyödä tajun kankaalle. Tai miksi koen olevani niin ns. riippuvainen siitä auringosta, vai onko sillä jokin suurempi merkitys jota en vain osaa kunnolla kuvailla tai tunnistaa?
Taka-alalla edelleen pyörii eräs asia, josta en voi tai halua puhua, mutta se vaikuttaa muhun, odotan, odotan ja odotan, olen lähtökuopissa mutta en tiedä koska saan luvan liikahtaa eteenpäin. Tai sitten taaksepäin, sivulle, JOHONKIN päin. Mun kylki on aivan oma tekijänsä ja mun päässä kasvattaa stressaavana tekijänä koko ajan kokoansa, vihaan sitä niin suurella raivolla välillä että hetken ehdin miettiä, että olenko sekoamassa. Mutta en ole, se on vain suuri stressaava tekijä josta haluan kiihkeästi eroon.
Miksi se niin rassaa, no. Tänään jo 3. kerran viimeisen viikon sisään on haavalappu teippauksineen pettänyt, ja kyljestä on vuotanut kudosnestettä aikalailla pitkin vaatteita, mutta se on ehtinyt tekemään niin pidemmän aikaa, koska se vuotaa niin salakavalasti, hitaasti mutta varmasti, ja mä kerrospukeudun; alla vartaloa myötäilevää toppia, päällä t-paita tai pitkähihainen, ja sen päällä vielä joku ihana kotipaita, eli jonkinlainen iso neule, joita rakastan (niitä harvoja asioita, joita voin listata plussana talvikaudesta: isot neulepaidat), ja huomaan tilanteen vasta kun kudosneste on tullut jo ainakin parin paidan läpi. Hätääntyneenä revin sitten vaatteita pois päältä ja vien niitä äkkiä pestäväksi, vaikka onneksi kudosneste ei ainakaan tähän mennessä ole koskaan mun vaatteisiin, edes vaaleisiin, jättänyt mitään jälkiä jotka eivät pesussa pois lähtisi. Eikä tulehdusta ole, eli on aivan hajutonkin. Mutta silti siinä tilanteessa kun tajuaa, että vaatteet ovat kosteat tai kunnolla märät, hätääntyy... se on se epävarma tekijä, joka mua kiusaa, tää on asia jota en voi auttaa tai kontrolloida lääkkeillä tai liikunnalla, kuten voin esimerkiksi mun selkäkipuja. En tiedä, koska tää kylki saadaan kuriin, koska juuri loppunut antibioottikuuri ei nesteen tihkumista ole mun mielestäni hidastanut, tai ehkä ihan hitusen mutta kuitenkin niin vähän, ettei siitä ole sinänsä apua, helpotusta mulle.
Huvittavaa ja tyhmää, siis miltä mun päässänikin kuulostaa, mutta ennemmin kestän syöpähoitoja tai kipuja, kuin tätä kylkeä, koska noihin asioihin olen jo niin tottunut, ne handlaan kuin veteraani, jota olenkin, mutta tämä kylki, sen hoito, haavalappujen pettäminen, tämän epävarmuus, tämän uusiutuminen.. tää syö enemmän mun voimia henkisesti. Kuinka huvittavaa, eikö? Luulisi tämän olevan "aika pikkujuttu", mutta mulle tämä ei vaan ole..
Mulla on kuitenkin huomenna aika lääkärille, nimenomaan näyttämään taas tätä kylkeä, siitä keskustelemaan, kenties tällä olisi jotain uutta kerrottavaa mulle mitä tulee hoitosuunnitelmaan laajemmalla skaalalla. Mutta ennenkaikkea, musta on ihanaa ja turvallista voida mennä sinne taas, jutella jo niin kovin tutuksi tulleen henkilön kanssa jonka kanssa myös synkkaa hyvin, voida sanoa ääneen (jälleen kerran) että tää kylki vaivaa mua, paljon, jotain pitäisi nyt tapahtua että tämä saataisiin kuriin. Siedän ja kestän suurta kuormaa kaikenlaista painetta ja stressiä, mutta tämä on se joka ajaa erittäin lähelle sitä reunaa, jonka jälkeen kamelin selkä uhkaa katketa.
Tänään ei siis ole niin hyvä päivä, kuin voisi olla ja minkälaisia hyviä päiviä on ollut aikaisemmin, ja mua ottaa ihan nuppiin etten voinut jatkaa positiivisella mielellä täällä blogissakin, mutta enhän mä ennenkään ole esittänyt elämääni mitenkään ruusuisena tai vastaavana, jos näin ei ole ollut, joten miksi sen nytkään näiden kaikkien vuosien jälkeen, aloittaisin, ei mitään järkeä, mun purkautumiskanavahan tämä blogi on. Huoh, helpotti voida jotenkin kirjoittaa ajatuksia ylös, toivottavasti tästä ei tullut niin sekava kuin mitä kaikkea päässä on risteillyt tänään, kun olen raivosiivonnut, huutanut papereille kun en löydä etsimääni ja koirat väistelleet ympäri kämppää hösäävää mamia. Asioiden sisällä pitäminen on myös se yksi asia, jota pitäisi välttää, mun ja monen muunkin ihmisen, muuten saattaa seurata yllättäviä tai vähemmän yllättäviä räjähdyksiä.
Kuvat © weheartit.com
Sanoin jopa huvittuneena ääneen ystävälle, etten ole varma että oliko Teneriffan loma tähän saumaan se paras, koska nyt ikävöin sitä viikkoa, ja kesää niin hirveästi että välillä se tuntuu kolauttavan päähän niin kovaa, kuin joku lekalla päättäisi lyödä tajun kankaalle. Tai miksi koen olevani niin ns. riippuvainen siitä auringosta, vai onko sillä jokin suurempi merkitys jota en vain osaa kunnolla kuvailla tai tunnistaa?
Taka-alalla edelleen pyörii eräs asia, josta en voi tai halua puhua, mutta se vaikuttaa muhun, odotan, odotan ja odotan, olen lähtökuopissa mutta en tiedä koska saan luvan liikahtaa eteenpäin. Tai sitten taaksepäin, sivulle, JOHONKIN päin. Mun kylki on aivan oma tekijänsä ja mun päässä kasvattaa stressaavana tekijänä koko ajan kokoansa, vihaan sitä niin suurella raivolla välillä että hetken ehdin miettiä, että olenko sekoamassa. Mutta en ole, se on vain suuri stressaava tekijä josta haluan kiihkeästi eroon.
Miksi se niin rassaa, no. Tänään jo 3. kerran viimeisen viikon sisään on haavalappu teippauksineen pettänyt, ja kyljestä on vuotanut kudosnestettä aikalailla pitkin vaatteita, mutta se on ehtinyt tekemään niin pidemmän aikaa, koska se vuotaa niin salakavalasti, hitaasti mutta varmasti, ja mä kerrospukeudun; alla vartaloa myötäilevää toppia, päällä t-paita tai pitkähihainen, ja sen päällä vielä joku ihana kotipaita, eli jonkinlainen iso neule, joita rakastan (niitä harvoja asioita, joita voin listata plussana talvikaudesta: isot neulepaidat), ja huomaan tilanteen vasta kun kudosneste on tullut jo ainakin parin paidan läpi. Hätääntyneenä revin sitten vaatteita pois päältä ja vien niitä äkkiä pestäväksi, vaikka onneksi kudosneste ei ainakaan tähän mennessä ole koskaan mun vaatteisiin, edes vaaleisiin, jättänyt mitään jälkiä jotka eivät pesussa pois lähtisi. Eikä tulehdusta ole, eli on aivan hajutonkin. Mutta silti siinä tilanteessa kun tajuaa, että vaatteet ovat kosteat tai kunnolla märät, hätääntyy... se on se epävarma tekijä, joka mua kiusaa, tää on asia jota en voi auttaa tai kontrolloida lääkkeillä tai liikunnalla, kuten voin esimerkiksi mun selkäkipuja. En tiedä, koska tää kylki saadaan kuriin, koska juuri loppunut antibioottikuuri ei nesteen tihkumista ole mun mielestäni hidastanut, tai ehkä ihan hitusen mutta kuitenkin niin vähän, ettei siitä ole sinänsä apua, helpotusta mulle.
Huvittavaa ja tyhmää, siis miltä mun päässänikin kuulostaa, mutta ennemmin kestän syöpähoitoja tai kipuja, kuin tätä kylkeä, koska noihin asioihin olen jo niin tottunut, ne handlaan kuin veteraani, jota olenkin, mutta tämä kylki, sen hoito, haavalappujen pettäminen, tämän epävarmuus, tämän uusiutuminen.. tää syö enemmän mun voimia henkisesti. Kuinka huvittavaa, eikö? Luulisi tämän olevan "aika pikkujuttu", mutta mulle tämä ei vaan ole..
Mulla on kuitenkin huomenna aika lääkärille, nimenomaan näyttämään taas tätä kylkeä, siitä keskustelemaan, kenties tällä olisi jotain uutta kerrottavaa mulle mitä tulee hoitosuunnitelmaan laajemmalla skaalalla. Mutta ennenkaikkea, musta on ihanaa ja turvallista voida mennä sinne taas, jutella jo niin kovin tutuksi tulleen henkilön kanssa jonka kanssa myös synkkaa hyvin, voida sanoa ääneen (jälleen kerran) että tää kylki vaivaa mua, paljon, jotain pitäisi nyt tapahtua että tämä saataisiin kuriin. Siedän ja kestän suurta kuormaa kaikenlaista painetta ja stressiä, mutta tämä on se joka ajaa erittäin lähelle sitä reunaa, jonka jälkeen kamelin selkä uhkaa katketa.
Tänään ei siis ole niin hyvä päivä, kuin voisi olla ja minkälaisia hyviä päiviä on ollut aikaisemmin, ja mua ottaa ihan nuppiin etten voinut jatkaa positiivisella mielellä täällä blogissakin, mutta enhän mä ennenkään ole esittänyt elämääni mitenkään ruusuisena tai vastaavana, jos näin ei ole ollut, joten miksi sen nytkään näiden kaikkien vuosien jälkeen, aloittaisin, ei mitään järkeä, mun purkautumiskanavahan tämä blogi on. Huoh, helpotti voida jotenkin kirjoittaa ajatuksia ylös, toivottavasti tästä ei tullut niin sekava kuin mitä kaikkea päässä on risteillyt tänään, kun olen raivosiivonnut, huutanut papereille kun en löydä etsimääni ja koirat väistelleet ympäri kämppää hösäävää mamia. Asioiden sisällä pitäminen on myös se yksi asia, jota pitäisi välttää, mun ja monen muunkin ihmisen, muuten saattaa seurata yllättäviä tai vähemmän yllättäviä räjähdyksiä.