Kerron teille kesästä 2011, koska blogi on muuttanut ja vanhat postaukset ennen 1.12.2013 ovat mulla arkistossa, yksityisiä, joita tosin välillä aina poimin tänne uudelleenpostattavaksi, sellaisia jotka ovat olleet suosittuja tai itse vain koen, että ne ovat olleet jotenkin tärkeitä.
Mutta, kesä 2011. Silloin vasen keuhko oli vielä paikoillaan, vaikka ylälohko olikin jo viety, mutta se ei tahtia hidastanut, ainakaan vielä silloin. Hoitoputki oli päällä, tottakai, enkä edes muista varmaksi mikä lääke silloin meni, saattoi olla juuri Brentuximab tai juuri sitä ennen ollut Bendamustine, mene ja tiedä (no, onhan ne mun sairashistoriassa, mutta ne on sairaalassa eikä mulle, joten en voi tarkistaa). Joka tapauksessa, olin myös aika kovalla kortisonikuurilla silloin, hengitysvaikeuksien vuoksi plus muistaakseni kortisoni taisi olla myös suositeltu yhdistettävän hoitoon. Korkeimmillaan sitä meni 80mg vuorokaudessa, ja mä olin aivan kuin suoraan suoneen kofeiinia vetänyt sähköjänis, vuorokauden ympäri, 7 päivää viikossa, kesän ajan.
Vaikka kortisoni vei koko ajan enemmän ja enemmän yöunia, joka ei muutenkaan ole mun forte, tuo nukkuminen, niin sähköjäniksenä olo sai mut urheilemaan lähes hullunlailla - mutta mä nautin siitä. Koin pakottavaa tunnetta olla liikkeellä, koska oli vain niin hirveän levoton olo, mutta koska pohjimmiltani olen aina tykännyt urheilla ja olen harrastanut nuorempana niin ratsastusta, tanssia, tennistä, pyöräillyt paljon ja ollut halukas kokeilemaan kaikenlaista, niin joka päiväiset kahden tai kolmen tunnin hikisessiot sai mut aivan euforiseen tilaan. Kävin salilla, aloitin juoksukoulun, pyöräilin, kävelin joka paikkaan - sairaalaan hoitoihin tai verikokeisiinkin, ja siellä joku tuuraava, harjoitteleva lääkäri tuijotti mua luukku auki kun olin naamavisiitillä urheilureleet päällä, ihan hikinen, ja kerroin voivani ihan mielettömän hyvin, että lenkkeilin tänne (asuin silloin noin vajaa 4km kävelymatkan päässä TAYSista, jonka siis yleensä tein hölkäten ja vähän ennen Radiusta kävellen jotta pulssi ja verenkierto tasaantuisi, jos oli verikokeet edessä) ja en malta lähteä takaisin kiertoreittiä takasi kotia kohti. Kortisonilla oli tekemistä asian kanssa, kyllä, mutta silloin mulla oli oikeasti myös staminaa, keuhkokapasiteettia että palavaa halua liikkua. Oli hieno, kuuma kesä ja mä rusketuin samalla kun lenkkeilin ja vietin niin paljon aikaa ulkona.
Kortisonikuuria päästiin vihdoin purkamaan, joka oli hyväksi koska en nukkunut loppupeleissä enää kuin max 4 tuntia yössä, tai en ollenkaan, ja kortisoni rupesi aiheuttamaan sitä surullisen kuuluista ahmimisvimmaa; tyhjää tunnetta vatsassa. Ja koska mun IBS oli puhkeamassa, se rupesi tuntumaan kunnon kipuna. Kuurin purkamisesta huolimatta jatkoin urheilua, koska oikeasti rakastin sitä. Mutta.. sitten menin kouluun, aloitin opiskelun TAMKissa ja se yhdistettynä rankkoihin hoitoihin, vei multa niin ajan kuin mehut urheilla siinä ohessa. En jaksanut tehdä kaikkea kolmea: suoriutua hyvin koulussa, käydä hoidoissa sekä urheilla siihen päälle. Joten urheilu jäi. Näin jälkikäteen, tietysti jälkiviisaana kun vielä lopetinkin ko. koulun koska ala ei sopinut mulle lainkaan, mua kaduttaa melkeinpä tuo kouluun meno, koska olisin jaksanut jatkaa urheilemista, jos en olisi mennyt. Mutta toisaalta, tapasin mun nykyisen kummipojan äidin siellä ja muitakin ihmisiä, joten en voi täysin sitä sivuuttaa turhana, enkä voinut etukäteen tietää ettei se ala ollutkaan yhtään sitä, mitä olin kuvitellut olevan.
Valitettavasti myös syksyn kuluessa paljastui mun hoitojen toimimattomuus ja mun vasemman keuhkon huonompaan kuntoon meno, ja ennen vuoden vaihdetta multa poistettiin koko vasen keuhko kun ei se toiminut enää kuin 10% kapasiteetilla, oli täynnä nestettä joka oli jatkuva infektioriski, ja aiheutti mulle kaikenlaista harmia, kuten korinaa, yskää, vinkumista, yleistä kunnon heikkenemistä. Koskaan sen jälkeen en ole fyysisesti ollut niin hyvässä kunnossa, kuin tuona kesänä, jolloin se näkyi myös ulkomuodossa; vaikken kilomäärällisesti ole siitä ajasta kovin kaukana, niin massat oli silti paremmissa asemissa ja kunto ihan omaa luokkaansa. Mua ei todellakaan olisi uskonut syöpäpotilaaksi, jolla on keuhkossa kasvain.
Miksi muistelen näitä aikoja, muutenkuin että se oli mahtava kesä, on se että nyt on kenties edessä toinen vastaavanlainen kesä; mä jaksan taas urheilla ja olen aivan liekeissä asiasta. En tosin ole kortisonin pumppaama sähköjänis, en pysty enkä suostu syömään sitä myrkkyä jos ei ole aivan pakko, ja se pakote saa olla TODELLA SUURI että siihen kosken, koska jo 5-10mg/vrk annos sitä saa mun mahan niin kipeäksi ja lopetan nukkumisen, että rupean hyppimään seinille jo viikossa. Kokeiltu on, ja inhoan kortisonia suurella raivolla. Mutta mä jaksan ihan omin voimin nyt, urheilla, mennä ja tehdä, ja tunnen itseni taas enemmän omaksi itsekseni. Toivon vain ihan hirveän hartaasti että tää hyvä momentti saa jatkua pidempään kuin vain kuukauden tai kaksi, koska urheilu ja sen tuottamat endorfiinit, itsestään huolehtiminen ja se stressin kanavointi urheilun kautta, saa mut voimaan niin paljon paremmin, henkisesti että fyysisesti. Mulla on taas joku suunta.
Tottakai sekin vaikuttaa, että olen kokenut ahaa-elämyksen, mihin kouluun haluan ja mitä tekemään, ja odottelen kuumeisesti tietoa, pääsenkö syksyllä aloittamaan. Jos en, niin yritän sitten vain uudestaan. Mutta se tieto jo pelkästään saa mut keräämään itseni ja tuntemaan mun elämäntilanteen paremmaksi. Pidän huolta itsestäni, jaksan, en pode jatkuvia kipuja, en koe olevani masentunut, pystyn handlaamaan stressaavia tilanteita paremmin ja on se paikka, jonne lähteä purkamaan pään paineita, jos sellaisia ilmenee.
Terveys on mielettömän tärkeä asia, ja jos nyt unohdetaan ulkonäköpaineet, mitä nykyinen yhteiskunta luo nuorille aikuisille, niin terveys itsesssään on todella laiminlyöty asia siinä mielessä, että moni tajuaa sen arvon vasta kun jotain tapahtuu, joka pysäyttää ja saa vihdoin laittamaan merkille sen. Toki fitness buumi on tällä hetkellä niin kova, hyvät tai paremmat elämäntavat tapetilla, ja on yksinkertaisesti coolia syödä hyvää, kroppaa tukevaa ruokaa, joten se tarttuu vaikkei sitä niinkään ajattelisi sen terveyden kannalta, että ehkäisenpä nyt tällä sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta, murehdin kolesterolia tms. Ensimmäisena ei ehkä ole mielessä että nyt urheilen ja syön hyvin, ja ehkä näin pienesti voin vaikuttaa siihen että kroppani on vahva ja pystyy taistelemaan syöpäsoluja vastaan, jottei sitä syöpää ikinä kehity, mutta vahva, terve kroppa jolla on toimiva immuunisysteemi, tekee niin paljon paremmin kuin immuunivajeesta kärsivä, huonoa ravintoa syövä sohvaperunan tavat omaava kropan omistaja. Toivon mukaan sitä ei tee vain ulkonäköpaineiden vuoksi, koska uudet tavat ovat pysyvämpiä ja helpompia ylläpitää, jos ne oikeasti sisäistää ja haluaa elää niiden mukaan. Mulla on myös muistuttajana IBS, pitämässä mut jokseenkin ruodussa ruokavalion osalta, olen löytänyt ne palaset jotka pitää tän vatsan kunnossa enimmäkseen, joten en todellakaan halua poiketa hyväksi havaitulta polulta, jolla voin hyvin ja koen olevani niin energinen.
Mitä aion kokeilla seuraavaksi? Seinäkiipeilyä. Olen joskus yläasteella viimeksi seinäkiipeillyt ja sitä miettinyt vuosien varrella aina silloin tällöin, mutta tänä kesänä kaverin tai koko mimmijengin kanssa varmasti mennään seinäkiipeilemään, enkä jaksa odottaa! Haluan palata takaisin joogan pariin, se notkeus ja selänhuolto mitä sillä saavuttaa, on uskomatonta, ja sen haluan takaisin. Haluan jatkaa salilla käyntiä sen 3 krt viikossa, 4 jos siltä tuntuu, ja lenkkeillä enemmän koirien kanssa, ja käydä koirapuistossa. Haluaisin taas ruveta pyöräilemään ja oikeasti taas tykätä siitä - sen kanssa on ollut turhauttavaa viimeiset pari vuotta, juurikin huonontuneen staminan vuoksi joten mun entinen rakas harrastus on jäänyt taka-alalle. Aion vielä senkin tilanteen korjata, kunhan vain saan pitää tämän hyvän tilanteen, jolloin tunnen olevani uudesti syntynyt superwoman.
(BTW, parkour olis kans aika coolia, mutta ehkä mä pistän eka ruotuun näitä vähän helpompia lajeja ;> )