Huomenna on taas hoitopäivä, ja tietenkin lääkäri tuloksineen kuvaksista, jotka tehtiin viime viikolla Valkeakoskella, sairaalassa johon jouduin 2009 alkukesästä sen akuutin kuumeettoman keuhkokuumeen kanssa, josta tämä kaikki shitti virallisesti lähti, portti sairaalamaailmaan. Ei sillä etteikö tulokset mua kiinnosta mutta jännitä ne mua ei lainkaan. Uskon Nivolumabin toimimiseen. Tänään on ollut niin kiukkumaanantai että koko sairaalan ja minkään edes etäisesti sitä koskettavan, kuten paluu valohoitoon, ärsyttää ihan niin että mittari meinaa poksahtaa. Tiedän ja myös tunnen olevani onnekas että Nivo mulle löytyi ja hyvin näyttää menevän, mutta.. mua väsyttää henkisesti tää hoitorumba. En oikeasti tiedä, miten ihmeessä olen "näinkin järjissäni" vaikka vietin vuosia hoitoputkessa 2009-2013 välillä. Ja silloin oli useimmiten rankempaa. Nyt oon jotenkin niin puutunut tähän parantumattoman statukseen ja kamalan levoton, kun tunnen olevani niin sidottu paikoilleni, niin monta vuotta jo. Vaikka olen enemmän innoissani kuin pikkulapsi Lintsillä siitä, että koulu alkaa vähän reilu kuukauden päästä, olin oikeasti haluttu opiskelijakandidaatti ja menen opiskelemaan jotain niin mielettömän mulle sopivaa ja mielenkiintoista, niin.. olen silti sidottu tänne, tähän paikkaan missä olen nyt. Parantumattomasta sairaudesta ei saa lomaa, silloinkaan oikeasti kun menee hyvin, se on silti olemassa ja sen kaverit myös, vaivat ja esteet. Ymmärrättekö sen hiuksen hienon eron?
Ehkä tää sisäinen levottomuus, joka tuntuu kuin kolibrin siipien yliluonnollisen nopealta räpyttelyltä mun sisällä, helpottaa kun menen kouluun ja pääsen enemmän normaalin elämän ja tekemisen makuun. Reissu likkojen kanssa on päätetty siirtää alkutalveen, kun mulla on syyslomaa koulusta tämän kuun lopun sijaan. Sääennuste näyttää aivan totaalisurkealta, että nyt melkein itkettää loman siirto, mutta vielä enemmän sitä lomaa kyllä kaipaa lokakuussa.. Ehdin sentään vähän ruskettua näinä menneinä hienoina päivinä, rusketusrajat ja kaikki, joskaan kaikkia ihottumakohtia se ei vaan paranna, tämä haihatteleva Suomen aurinko, joten valohoitoon mars takaisin, en jaksa enää kipeytyviä käsivärsiä tai reisiä, ja sitten iskeekin ranteisiin, sitten nilkkoihin... karuselli vaan jatkuu.
Siitä vielä marmatan Nivon osalta, että voi kettu kun se kiusaa mun mahaa. Viime viikolla torstaina lähtiessäni Stadiin, oli maha aivan mielettömän kipeä ja turvonnut, ihan sekaisin. Epäilen mun vakio puuroa, sen verran monta "yhteensattumaa" sen syömisen jälkeen, tullut vatsaongelmia joten en ole torstain jälkeen uskaltanut sitä syödä vaikka aikaisemmin se oli nimenomaan se tekijä, joka piti mun mahan kunnossa! En enää kohta uskalla syödä mitään, ja silti tunnun turpoavan käsissä. Enkä nyt liioittele, on ruvennut lempifarkut kiristämään ja vatsan epämukavuutta riittää kyllä vaikka jaettavaksi asti. Nivon vaikutukset edelleen painaa enemmän vaakakupissa, mutta kaippa sitä tarvii sitten vaan tavalla tai toisella purkaa paineita, ja kipeinä päivinä vain yrittää jotenkin selvitä, harhauttaa itseään hyvillä sarjoilla kun mikään tekeminen ei oikein tunnu miellyttävältä tai joinain päivinä ole edes mahdollista.
Kämppä on yksi iso räjähdys, sillä keskiviikkona on mun ensimmäinen kirpparipöytä ikinä ohjelmassa! Olisin valmis pistään meneen 2/3 mun vaate- sekä kenkävarastoista, toivottavasti menee. Eniten tottakai haluan eroon vähän vanhemmista, kaapeissa lojuneista vaatteista joita en vain käytä, olen säästellyt mentaliteetilla "kun laihdun sen pari kolme kiloa" tai "kun tulee sellainen ja sellainen juhla" mutta sitten ne vaatteet eivät olekaan ikinä olleet niin rakkaita, että olisi tullut käytettyä. Ja mun makukin vaatteissa on jonkin verran muuttunut viimeisen parin vuoden sisään. Joten, kaaos siis vallitsee kun yritän saada laputetuksi kaikkea kun olen pessyt ensin vaatteita läpi. Niin mun tapaista jättää nää asiat viime tinkaan, tiedän tiedän...
Mutta, huomiseen kera tulosten!