Tänään oli taas kuvausten aika. Ei siinä mitään ihmeellistä, en odota yllätyksiä. Mutta aamukiukkuisena kyllä menin paikan päälle, mua ei vaan ole luotu heräämään jo klo 7 jälkeen. Tosin oon taas ruvennut valvomaan pitempään iltaisin, uni ei vain tule, sitä saa odotella aikas pitkän tovin joten sekin sitten aamulla kiukuttaa jos ja kun pitäis nousta sängystä ajoissa.
Mutta, mikä jäi mieleen tämän päiväisestä TAYS piipahduksesta, oli Radiuksen kahvilassa ohimennen näkemäni nuori tyttö, no, veikkaisin joku parikymppinen. Näin että tämä keräili itseään, naama vähän punoitti ja silmät näyttivät vetisiltä. Hymyä ei näkynyt joten veikkaisin että tämä oli kuullut huonoja uutisia omalta osaltaan tai ehkä läheisen. Veikkaan ensimmäistä koska hän oli yksin pöydässä. En siis mitenkään jäänyt toljottamaan vaikka tämä pitkähkö kuvaukseni voi niin antaa ymmärtää, mutta se sekunnin kahden tilanne jotenkin vaan syöpyi mun silmiin, muistiin. Mietin niitä kertoja menneiltä vuosilta, jolloin saatoin itsekin istuskella kahvilassa tai jossain päin Radiusta, keräillen itseäni ties minkämoisten uutisten jälkeen. Me suomalaiset ollaan erittäin tarkkoja omasta tilasta ja yksityisyydestä, mutta muutaman sekunnin ajan mietin, että entäs jos kävisin sanomassa ystävällisesti, että "oli mikä tahansa kyseessä, kyllä se siitä"?. Mutta en tehnyt niin.
Jatkoin matkaani, edelleen erittäin aamukiukkuisena (joskaan en aiheuttanut kaaosta ympäristölleni, mutta vain siksi koska en vain jaksanut ja toisessa kädessä oli juuri Radiuksen kahvilasta ostettu kahvi) mutta hetken omien muisteloiden pauloissa, miettien onko joku muu koskaan miettinyt mut nähdessään, että voisinpa tai uskaltaisinpa sanoa tuolle jotain positiivista, ehkä rohkaisevaakin, tai vain kevyesti koskettaa olkapäätä ja toivottaa aurinkoa kevääseen.
