Oon miettinyt viime aikoin paljon lausetta, jonka olen kuullut raastavan usein viime vuosien varrella, siitä lähtien kun sairastuin. Tietyssä pisteessä, se kuitenkin muutti muotoaan, ja koko tämän tarkoitukselta on pudonnut pohja. Mutta tilalle ei ole tullut mitään saman veroista korvaavaa.
Mitäpä siis tarkalleen ottaen tarkoitan. Hoidoissa/hoidossa olevat ovat aika 100% varmasti kuulleet jotain tämän tapaista: "sitten kun olet terve, voit tehdä asioita x, y ja z". Mulle tutuimpia on "sitten kun tervehdyt, voit taas opiskella", sitten kun hoidot loppuu voit taas urheilla kuten ennen", "sitten kun oot terve, voit matkustella". 2013 lähtien, kun sain kroonisen leiman otsaani, oli loppu "sitten kun...." lauseille. Koska enää ei ole "sitten kun" asioita, joilla yrittää (yleensä epäonnistuen, valitettavasti..) ns. tsempata eteenpäin toista, koska tien pää ei häämötä, koskaan, mitä todennäköisimmin.
Mihin se on vaihtunut? "Eikö sulle riitä että sun työ on sairastaa? Miksi et voi tyytyä siihen?" Tää tuntuu mulle erittäin kovalta bitch avarilta, joka ninjan liikkein iskee päin näköä ihan yhtäkkiä. En usko että kukaan tietenkään tarkoittaa tätä pahalla, mutta.. musta se tuntuu pahalta. Onko mun elämäni tarkoitus muka tyytyä siihen että "mun työni on vain sairastaa", ja sen pitäisi auttaa jotenkin tuntemaan, ettei mun elämä olisi vailla jotain oleellista, ettei mulla ole muuta tehtävää elämässä? Se on oikeastaan aika masentavaa jos antaa itsestä liikaa pyöritellä tätä ajatusta. Ja kaipaan myös aikoja, jolloin "sitten kun..." lauseella ja siihen liitettävässä toiminnossa oli vielä mahdollisuus, valoa tunnelin päässä, eikä se valo ollut vastaan tuleva juna, vaan oikea valo, kohti parempia aikoja.
Älkää käsittäkö väärin, olen kaikkea muuta paitsi epäkiitollinen asioista, joita elämässäni on. Olen uunituore täti/kummitäti, mulla on poikaystävä jota rakastan, asunto jossa on suhteellisen vapaat remontoimismahdollisuudet (vaikkakin sitten näin työkyvyttömyyseläisenä raha on ainainen stressin aihe, jos yrittää miettiä tulevaisuuden rakentamista, kuten muut vajaa kolmekymppiset tekee), perhe joka tukee ja auttaa parhaansa mukaan, siskon ja tämän miehen esikoinen jota mä luonnollisesti pääsen hoitamaan vaikka jatkuvasti, he miellään antavat vauvan mun vahtivan silmän alle, vaihdan vaippoja, pesen peppua, rasvaan, puen, annan pullosta maitoa, hieron masua kun koliikki välillä vaivailee, hyssyttelen ja kärsivällisesti selvitän mitä pikkuinen haluaa, jos tämä itkeskelee. Lyhyesti; olen äärettömän onnekas ja kiitollinen, että sisko ja tämän mies uskovat tämän pienen ihmisalun mun hoitooni. Toki vasta noin kuukauden ikäisenä en ole vielä täysin yksin, ilman ettei jompi kumpi olisi jossain lähistöllä samassa talossa, hoitanut pikkuista mutta paljon mulle uskotaan vastuuta ja varmuutta siitä, että osaan auttaa parhaani mukaan tätä pikkuihmistä, ja rakastaa ja suojella tätä ehdoitta, maailman tappiin asti. Ei liene ole epäselvää, kuinka rakas tämä pieni ihmisen alku mulle on.
Pieni ihmeen alku kuitenkin myös lisäytyy negatiivisen vaihtoehtona "sitten kun..." listaan = koskaan ei tule vastaan sittenkun tilannetta, jossa olisi kyseessä raskaus omalla kohdallani. Enkä voi adoptoida. En tiedä olisiko tulevaisuudessa, siis kuitenkin vielä vuosien päässä, sijaissynnyttäjä varteenotettava vaihtoehto (joko laillistetaan taas suomessa, josta olen lukenut että saattaisi mennä läpi ja tulla palveuksi, jota yliopistosairaalat tarjoavat) tai sitten sijaissynnyttäjä ulkomailta, lähinaapurimaista, muistaakseni Ruotsissa tämä ei ollut kiellettyä? Tietenkin tämä kaikki tarvitsee rahoitusta, jota en osaa nyt arvioida onko sellaista niin suurissa määrin, joskin tiedän että mun perhe myös tukee tässä asiassa mua. Mutta, ei haukata omenasta liian suurta palaa. olen ikionnellinen siskon lapsesta, jonka elämään saan kuulua näinkin tiiviisti! (ja tottakai myös sanomatta selvää, ettei lapsia mietitä jos ei muu elämä ole tasaisella pohjalla, mutta tulevaisuudesta saa aina haaveilla)
"Sitten kun..." on multa kuitenkin riistetty. Joinain päivinä jaksan vähän vihaisena äksyillä tästä, koska se tuntuu väärältä. Ja välillä myös se hämmentää muita ihmisiä, koska heiltäkin on viety se lausahdus, jota hoetaan, kun ei ole muutakaan sanottavaa syöpää sairastavalla henkilölle, ja tsemppi sisällytetään juuri tähän lauseeseen. Tsemppauksia voi antaa ja saada monenlaisia, mutta tää tuntuu mun empiirisen kokemukset perusteella olevan se yksi yleisimmistä. Onhan sillä ihan erilainen kaiku hoidoissa olevalle syöpäpotilaalle, jonka odotukset parantua ovat suuret, ja yleensä he parantuvatkin. Mitä siis sanoa henkilölle, jonka syöpä on loppuelämän seuralainen?
Mitäpä siis tarkalleen ottaen tarkoitan. Hoidoissa/hoidossa olevat ovat aika 100% varmasti kuulleet jotain tämän tapaista: "sitten kun olet terve, voit tehdä asioita x, y ja z". Mulle tutuimpia on "sitten kun tervehdyt, voit taas opiskella", sitten kun hoidot loppuu voit taas urheilla kuten ennen", "sitten kun oot terve, voit matkustella". 2013 lähtien, kun sain kroonisen leiman otsaani, oli loppu "sitten kun...." lauseille. Koska enää ei ole "sitten kun" asioita, joilla yrittää (yleensä epäonnistuen, valitettavasti..) ns. tsempata eteenpäin toista, koska tien pää ei häämötä, koskaan, mitä todennäköisimmin.
Mihin se on vaihtunut? "Eikö sulle riitä että sun työ on sairastaa? Miksi et voi tyytyä siihen?" Tää tuntuu mulle erittäin kovalta bitch avarilta, joka ninjan liikkein iskee päin näköä ihan yhtäkkiä. En usko että kukaan tietenkään tarkoittaa tätä pahalla, mutta.. musta se tuntuu pahalta. Onko mun elämäni tarkoitus muka tyytyä siihen että "mun työni on vain sairastaa", ja sen pitäisi auttaa jotenkin tuntemaan, ettei mun elämä olisi vailla jotain oleellista, ettei mulla ole muuta tehtävää elämässä? Se on oikeastaan aika masentavaa jos antaa itsestä liikaa pyöritellä tätä ajatusta. Ja kaipaan myös aikoja, jolloin "sitten kun..." lauseella ja siihen liitettävässä toiminnossa oli vielä mahdollisuus, valoa tunnelin päässä, eikä se valo ollut vastaan tuleva juna, vaan oikea valo, kohti parempia aikoja.
Älkää käsittäkö väärin, olen kaikkea muuta paitsi epäkiitollinen asioista, joita elämässäni on. Olen uunituore täti/kummitäti, mulla on poikaystävä jota rakastan, asunto jossa on suhteellisen vapaat remontoimismahdollisuudet (vaikkakin sitten näin työkyvyttömyyseläisenä raha on ainainen stressin aihe, jos yrittää miettiä tulevaisuuden rakentamista, kuten muut vajaa kolmekymppiset tekee), perhe joka tukee ja auttaa parhaansa mukaan, siskon ja tämän miehen esikoinen jota mä luonnollisesti pääsen hoitamaan vaikka jatkuvasti, he miellään antavat vauvan mun vahtivan silmän alle, vaihdan vaippoja, pesen peppua, rasvaan, puen, annan pullosta maitoa, hieron masua kun koliikki välillä vaivailee, hyssyttelen ja kärsivällisesti selvitän mitä pikkuinen haluaa, jos tämä itkeskelee. Lyhyesti; olen äärettömän onnekas ja kiitollinen, että sisko ja tämän mies uskovat tämän pienen ihmisalun mun hoitooni. Toki vasta noin kuukauden ikäisenä en ole vielä täysin yksin, ilman ettei jompi kumpi olisi jossain lähistöllä samassa talossa, hoitanut pikkuista mutta paljon mulle uskotaan vastuuta ja varmuutta siitä, että osaan auttaa parhaani mukaan tätä pikkuihmistä, ja rakastaa ja suojella tätä ehdoitta, maailman tappiin asti. Ei liene ole epäselvää, kuinka rakas tämä pieni ihmisen alku mulle on.
Pieni ihmeen alku kuitenkin myös lisäytyy negatiivisen vaihtoehtona "sitten kun..." listaan = koskaan ei tule vastaan sittenkun tilannetta, jossa olisi kyseessä raskaus omalla kohdallani. Enkä voi adoptoida. En tiedä olisiko tulevaisuudessa, siis kuitenkin vielä vuosien päässä, sijaissynnyttäjä varteenotettava vaihtoehto (joko laillistetaan taas suomessa, josta olen lukenut että saattaisi mennä läpi ja tulla palveuksi, jota yliopistosairaalat tarjoavat) tai sitten sijaissynnyttäjä ulkomailta, lähinaapurimaista, muistaakseni Ruotsissa tämä ei ollut kiellettyä? Tietenkin tämä kaikki tarvitsee rahoitusta, jota en osaa nyt arvioida onko sellaista niin suurissa määrin, joskin tiedän että mun perhe myös tukee tässä asiassa mua. Mutta, ei haukata omenasta liian suurta palaa. olen ikionnellinen siskon lapsesta, jonka elämään saan kuulua näinkin tiiviisti! (ja tottakai myös sanomatta selvää, ettei lapsia mietitä jos ei muu elämä ole tasaisella pohjalla, mutta tulevaisuudesta saa aina haaveilla)
"Sitten kun..." on multa kuitenkin riistetty. Joinain päivinä jaksan vähän vihaisena äksyillä tästä, koska se tuntuu väärältä. Ja välillä myös se hämmentää muita ihmisiä, koska heiltäkin on viety se lausahdus, jota hoetaan, kun ei ole muutakaan sanottavaa syöpää sairastavalla henkilölle, ja tsemppi sisällytetään juuri tähän lauseeseen. Tsemppauksia voi antaa ja saada monenlaisia, mutta tää tuntuu mun empiirisen kokemukset perusteella olevan se yksi yleisimmistä. Onhan sillä ihan erilainen kaiku hoidoissa olevalle syöpäpotilaalle, jonka odotukset parantua ovat suuret, ja yleensä he parantuvatkin. Mitä siis sanoa henkilölle, jonka syöpä on loppuelämän seuralainen?