Blogiarkisto

tiistai 25. lokakuuta 2016

Sairastavan ihmisen kohtaamisesta ja hoidosta

Puheen voima. Kanssakäymisen voima. Terapian voima.

Olen ollut pidempään hiljaa. On tuntunut siltä, että seuraavan kerran kun kirjoitan, niin kirjoitan oikeasti jostain tärkeästä, ja olen makustellut asiaa.
Puheeni Suomen syöpäsairaan hoitajien koulutuspäivillä oli omasta mielestäni floppi - niin suuri yleisö, joka vaati ihan mikkiä, vaan häkelsi mut esitystilanteessa vaikka ennen sitä en hirveästi jännittänyt, mutta lavalle astuessa kaikki järkevä kaikkos päästä eikä tekemästäni powerpointistakaan paljoa iloa ollut. Olin itse todella tyytymätön antiini. Aiheena mulla oli (kroonisen)potilaan elämä, ja potilaan kohtaaminen.

Kohtaamista olen näin jälkeenpäin, viime päivinä miettinyt paljon. Viime viikolla kävin ottamassa influessapiikin, ja mennessäni vastaanotolle terveyskeskukseeni, otti minut vastaan noin 50-vuotias naissairaanhoitaja. Tämä muuten jutteli normaalisti, kunnes riskiryhmään tarkistamisen jälkeen häkeltyi hän ihan totaalisesti, kun olin vastannut "joo, kuulun riskiryhmään, mulla on krooninen syöpä". Hän häkeltyi aivan täysin, meni sekaisin, hiljeni, ja tuntui olevan ihan "APUAMITÄMÄTEENITTELLÄNITONKANS". Siis ihan oikeasti. Tämän syysloman toivotuksetkin katosivat, hiljenivät "Hyvää syyslomaa.. ja sulle.. noiden muiden kans......" koko ajan äänen hiljentyen, ja ilmeen ollen ihan kuin olisi juuri kuullut, että kuolen huomenna. Ei ollut itellä ihan mahtavin fiilis tollaisen kohtaamisen jälkeen. Jouduin ihan selittelemään, että käyn koulussa ja tätä rataa. Mietin, että miten terveydenhuollon ammattilainen, joka on varmasti kohdannut muita ihmisiä joilla on syöpä, voi muuntua noin selkeästi, ulospäin näkyvään, vaivaantuneeseen tilaan, ilmeiltään, reagoinniltaan, anniltaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta olisin kuvitellut että omalla alallansa kokemuksensa kanssa olisi vähän eri vastaanotto tällaisessa tilanteessa. Lähdin vastaanotolta menemään vauhdikkaasti, ja kotiin päästessä iski aivan totaalisen paska fiilis tästä kohtaamisesta.

Tässä siis kohtaaminen ja kanssakäyminen lannisti. Sai miettimään miksi edes vaivaudun yrittämään tämän elämän kanssa, ihan kuin en olisi ihminen, vaan kävelevä syöpä. Mutta se oli sen hetken momentti, mutta monien erinäisten tilanteiden kasaantuminen kerta tällaisen kokemuksen....hmm. Olin muutamaa päivää myöhemmin Helsingissä meidän syöpäläisten itsenäisesti järkkäämässä tapaamisessa. Oli mahtavaa tulla omaan porukkaan, vaikka sieltä löyty uusiakin naamoja. Keskusteltiin paljon siitä, miten potilaita, meitä, kohdataan eri ikäryhmissä, ammateissa, elämän tilanteissa. Erityisesti siitä, että miksi niin usein lykätään vaan sitä reseptiä käteen kun tullaan vastaanotolle väsyneenä, stressaantuneena, ahdistuneena - halua olis jutella asioistaan
jonkinlaiselle ammattilaiselle, mutta herkästi lyödään vaan se masentuneen kortti pöytään, tässä nappulat, pärjäile. Tai moni tuntui kokevan, että pääsi juttelemaan sellaiselle henkilölle, joka enimmäkseen ei tarjonnut mitään työkaluja millä käsitellä asioita, vain "no miltä se susta tuntuu?" -tyyppistä juttua, joka auttaa ehkä toki jakamisen haluun mutta ei sinänsä ainakaan lievästi tai enemmänkin masentuneelle riitä, tietyllä aikavälillä jos vaikka käy hoidoissa, tai hoitojen jälkeen, myöhemminkin on itse vasta kunnolla prosessoimassa tapahtunutta. Asioista pitää oikeasti puhua vastavuoroisesti.

Miten oikeasti olis jees kohdata nyt vaikkapa se syöpäsairas, viis sairastamisajasta? Okei, vaihteleehan se eri ihmisten välillä, ja silläkin voi olla merkitystä että kauan on sairastanut, onko edelleen hoidoissa, onko uusinut, mitä vaivoja on mahdollisesti jäänyt - siis on muuttujia. Mutta, todella moni kommentoi sen, että ei sitä sääliä tarvita, ja se voi jopa loukata joitain, varsinkin jos sellainen asenne huokuu kerta toisensa jälkeen tästä tietystä henkilöstä asiasta huomauttamisenkin jälkeen. Yhdyn tähän täysin, olen jopa pistänyt yhden ihmisen täysin pihalle elämästäni, koska tämä ei vaan pystynyt lakata hokemasta kuinka paha olo HÄNELLÄ on koska mulla on syöpä. Ja silloin ei ollut vielä edes kroonisen statusta. Selvä, ymmärretty, tää 7. kerta kun jaksat tätä hokea mulle, on oikeasti mulle liikaa, en jaksa enää lohduttaa SUA koska MULLA on syöpä.

Pitää osata olla vähän itsekäskin, tällaisessa tilanteissa. Sinun potilaana ei oikeasti tarvitse muuntautua lähipiirin jne. lohduttajaksi oman syöpäsi takia. Tätä myös näkee hirveästi, eikä esim. perhe pysty kunnolla tukemaan sairastunutta, koska heillä on niin kiire surra, purskahdella jatkuvasti itkuun, vaieta - mikä se toimintatapa onkaan, olen kuullut monenlaista versiota vuosien varrella. Tulee ihan vaikutelma, että ihankuin tässä oltaisi tällä sekunnilla kuolemassa, vaikka tässä tapauksessa hypoteettinen potilas olisi hoidoissa, ja lääkäri on arvioinut että näillä hoidoilla hyvällä todennäköisyydellä saadaan hoitovaste. Onhan syöpä tai muu elämää pysäyttävä sairaus just sitä, pysäyttävää, mutta toisen "kuoleman sureminen" ennenkuin tämä edes on kuolemassa on tosi raskasta kestää, ja se fakta että ihmiset lähellä, joihin on ajatellut voivansa luottaa, olettaa että sä kuolet, on yhtälailla itselle masentava fiilis.

Mulla on onneksi ollut mahtava perhe, olen voinut puhua jos olen halunnut, ja nätit huomautukseni esim. juuri tietynlaisesta asenteesta, jota en halua muhun kohdistettavan, on otettu vastaan ja olen kokenut, että puheväylät puolin ja toisin ovat parantuneet. Luonnollisesti olen myös puheliaampi sellaisten terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, jotka ovat reteitä, suhtautuvat muhun mahdollisimman normaalisti ja tietenkin, miten muuten henkilökemiat natsaa. Hoidossa ollessa, vaikka esim. hoitajien aika on rajallista koska tekemistä riittää osastoilla, useimmat kuitenkin pysähtyvät juttelemaan, eivät karkaa tilanteesta (kuin äärimmäisessä kiiretilanteessa), välillä jututtavat ihan tarkoituksella että potilas saa kuulumisiaan jaettua - tämä voi myös paljastaa tärkeitä tietoja, kuten vaikka arjen sujumisesta kotona, jota potilas ei ole osannut kommunikoida. Se on toki fakta, että syöpäosastolle suuntautuneet hoitajat ovat sen alueen ammattilaisia, verrattain vaikka perus terveydenhoitajaan, mikä heidän arkinen kohdeyleisö on, mitkä ovat tarpeet, odotukset jne.

Kohtaamisen ja puhumisen haasteista onneksi puhutaan enemmän nykyään, ja oikeasti massoittain eri elämän osa-alueilta on ruvennut tulemaan äänekkäämpää tarvetta pohtia ja keskustella, että miten sairastava ihminen kohdataan, miten tätä voi yhteiskunta auttaa, mitä palveluja voi tarjota myös läheisille, jutteluavun ja mielenterveydellisen lääkityksen suhde toisiinsa. Mutta paljon on tehtävää, koska tämä viimeisin on paljon tapetilla, koska vieläkin on valitettavasti tämä lääkityksen käteen lyöminen se MUKA "helpoin ja nopein tapa" hoitaa homma pois alta - todellisuudessahan tälläinen skenaario suuremmalla riskillä voi johtaa lyhyestä/lyhyehköstä masennuskaudesta vakavampaan masentumiseen, joka kroonistuu, pahenee, ja tämän hoito taas näkyy terveydenhuollon eli yhteiskunnan kassassa:tämä henkilö jää pois töistä ja/tai koulusta kotiin, häntä täytyy hoitaa perusteellisemmin ja todennäköisesti aggressiivisemmin (tarjota kattavampia terapiamuotoja jne), tämän kuntouttaminen takaisin töihin, estää syrjäytyminen. Tämä kaikki vaatii paljon enemmän kuin se, että jos voitaisiin jo tarpeeksi aikaisin ottaa kunnon koppi asioista, oli sitten sairaushistoria mikä tahansa, masentuneita löytyy kaikilta elämän poluilta, ikään, sukupuoleen, sairauteen, ammattiin katsomatta. Mistä ne rahat kehitetään, se on ikuinen ongelma, mutta aikaisempi puuttuminen ja nimenomaan satsaaminen olisi pidemmällä aikavälillä kannattavampaa, kuin lyhyellä aikavälillä kiristää kukkaron nyörejä, joka näkyy terapiahoitoon pääsemisen kynnyksen nostona, rajattuina tapaamismäärinä, lääkkeellisen hoidon tyrkyttämisellä ilman kunnon seurantaa, joka tarjoaisi mös sen kunnollisen henkisen tukemisen. Valitettava fakta on, että nykypäivän yhteiskunnassa kansalaisuuteen katsomatta, masentuneita, ahdistuneita, perinnöllisiä mielisairauksia, kaikkia henkisen puolen tarpeita tulee vain enemmän ja enemmän  - länsimainen yhteiskunta on stressiyhteiskunnan ylläpitäjä nykypäivän vaatimuksillaan suoriutua kaikesta tässä-nyt-ja-heti, suorittaa kuin robotti.

Mulla riittää tästä asiasta juttua, vaikka kuinka kun oikeasti istahdan pohtimaan asioita. Ja kunpa olisin osannut tästä edes typistetysti puhua enemmän yo. tapahtumassa. Mutta, vielä mittavammat ajatuspyörät myös lähtivät pyörimään viime päivien tapahtumien ja keskustelujen jälkeen eri ihmisten kanssa.