Sydän on takonut, on hermostuttanut, on ahdistanut, on tehnyt mieli olla jossain muualla, on ollut sekavia ajatuksia. Vähän aikaa sitten valmistauduin maailmanloppuun, jota ei tullutkaan.
Olen lukenut paljon tarinoita syöpäpotilaista, jotka ovat parantuneet mutta ovat sen jälkeen tunteneet jäävänsä ihan tyhjän päälle: ei tarvikaan enää ravata sairaalassa, kukaan ei kysele koko ajan vointia tai halua pistellä neulalla, keräten verinäytteitä, ei ole kalenteri täynnä sairaalan juttuja, elämän pitäisi olla hyvin. Mutta se ei olekaan. On tyhjää, on hukassa olemisen tunnetta.
Odotin kuulevani maailman, minun maailmani, lopun uutisia, enkä sitten saanutkaan niitä. Se energia, jolla siihen valmistauduin ei ikinä purkautunutkaan, se jäi muhun. Se on kuin sisällä riipivä vimmastunut peto, joka ei tiedä mitä tehdä, joten se riehuu.
Olen mennyt läpi kaikenlaisia tunteita. Päällimmäisenä on kuitenkin aina se sama vanha: en ole kuten muut. En pysty olemaan, kuten muut. Siitä lähtien kun sairastuin, enkä kuollutkaan ensin akuuttiin keuhkokuumeeseen, enkä myöskään kuollut silloin keuhkoa täyttävään kasvaimeen, joka henkeä eniten uhkasi, koska sain apua nopeasti; kroppa pumpattiin täyteen myrkkyjä toisensa jälkeen. Selvisin, vaikka jokainen myrkky kerrallaan vie aina jotain mukanansa, eikä kroppa koskaan täysin palaudu, ja vielä kirurgisestikin musta on viety paloja toisensa jälkeen.
Kyse ei ole kuolemantoiveesta, äärimmäisen harvoin on ollut, ja siitäkin on kauan kun viimeksi olen sellaista tosissani ajatellut. Mutta henkinen sietokyky on kuin paukkuva kuminauha, ja joskus se saattaa katketa. En sano että mun on katkennut, mutta sitä on taas revitty aivan äärimmilleen ja nyt pitäisi yrittää löystyttää sitä uudestaan takaisinpäin, jotta se jaksaisi vielä jatkaa.
Jos syöpä olisi vain ruumiin tauti, olisi se paljon helpompi sairaus käsitellä ja hoitaa. Mutta se vaikuttaa mieleen, ja on jokaisesta itsestään kiinni, kuinka paljon taistelee, kuinka kauan taistelee tai taisteleeko ollenkaan. Potilas, joka ei halua yrittää, ei usein henkiinkään jää vaikkei henki heti karkaisi tomumajastaan. Mä haluan jatkaa, mutta mua väsyttää ja suoraan sanottuna kyllästyttää tämä elämä. Juostaan kehnoista uutisista seuraaviin, aina vain vähän jotain hyvää, jolla voidaan jatkaa mutta elämä pysyy samanlaisena, vuodesta toiseen. Minne tässä ollaan menossa, ikuisella sairaslomalla?
Puhutaan "kohti uusia seikkailuja". Entäs jos ei olekaan seikkailuja, vaan on jumissa yhdessä isossa seikkailussa, joka muistuttaa kuitenkin enemmän tummia varjoja, takerruttavia verkkoja, loputonta eteenpäin puurtamista joka ei kuitenkaan johda oikein minnekään? Joka nurkan takana saattaa olla vastassa se päihittämätön peto, jolle ei mahda enää mitään, ja seikkailu päättyy ainiaaksi. Sen pedon pelkääminen on niin kauhean kuluttavaa, mulle kuin mun läheisille.
Ongelma piilee suurimmaksi osaksi elämän muuttumattomuudessa. Tosin, täysin terveenkin ihmisen elämä voi polkea aivan paikallaan vuosia kausia, mutta siinä kohtaa minä kyllä nostan vähän syyttävää sormea, että mitäs et tee asialle jotain - olet terve ja vapaa tekemään, miksi et tee? Minä tekisin, jos voisin.
Eihän mua tietysti mihinkään pakkopaitaan ole puettu, en ole täysin toimeton mutta en ole kaukana siitä, on niin paljon rajoitteita, määräyksiä, toiveita, vaikeuksia, esteitä. Kuinka moni 25-vuotias toivoo, että eläisi nyt edes 30-vuotiaaksi asti, voisi toimia juuri kihloihin menneen pikkusiskonsa häissä kaasona, ja ehtiä näkemään tämän esikoisen? Ei ole ihan jokaisen nuoren aikuisen ongelmana tällaiset ajatukset.
Vaikka hoidot kuinka ovat vieneet lähes kaikki naishormonin rippeet, estrogeenin, niin silti tuntuu tunnemyrsky voivan aina välillä ottaa otteeseensa, kun on se aika kuusta, vaikka se ei koskaan johda mihinkään, koska sisältä olen kuitenkin kuollut, vaikka kroppa yrittää aina muutaman kuukauden välein imitoida kuukautiskiertoa ja vuotoa. Jäisi nyt sekin surkea vitsaus pois, kun en sillä mitään tee, on vain muistuttamassa siitä, mitä en voi saada. Kuka haluaa käydä läpi emotionaalista vuoristorataa, jonka kroppa järjestää, jos sitä ei voi koskaan kuitenkaan hyödyntää?
Olen aina välillä mietiskellyt fyysisen ja henkisen kivun eroa. Onko sillä eroa? On. Fyysinen kipu loppuu joskus, henkinen ei välttämättä koskaan, vaikkei se olekaan kuin kättä työntäisi kuumalle hellan levylle, se kuin hiiri joka nakertaa pään sisällä, pikkuhiljaa tekee tuhojansa.
Vaikka mulla on paljon elämisen arvoista, niin välillä toivoo että elämää ei olisi - ei tarvitsisi päänsä sisällä kärsiä, tai nähdä sitä kärsimystä jota tuottaa ympärilleen, läheisilleen. Siltikään, kukaan sairastava ei selviäisi ilman rakkaitansa, vaikka kuinka niitä satuttaa sillä huolen ja pelon määrällä, jota se tilanne jakelee kaikille kuin kolikoita, joilla maksaa manalan lautturille, sitten joskus.
Mulla ei ole hätää, mutta mun sisälläni nyt myllertää kun asiat eivät menneetkään aivan niin, kuten itseäni valmistelin enkä osaa suunnata näitä kaikkia tunteita ja ajatuksia minnekään ilman, että ne eivät aiheuttaisi omia pyörremyrskyjänsä. Haluaisin voida tuntea olevani levollinen, ehkä tyytyväinenkin, mutta se rupeaa olemaan jo näiden kaikkian vuosien jälkeen kovin vieras käsite. Ehkä kohtaa sen, levollisuuden, sitten kun on aika lähteä.
Olen lukenut paljon tarinoita syöpäpotilaista, jotka ovat parantuneet mutta ovat sen jälkeen tunteneet jäävänsä ihan tyhjän päälle: ei tarvikaan enää ravata sairaalassa, kukaan ei kysele koko ajan vointia tai halua pistellä neulalla, keräten verinäytteitä, ei ole kalenteri täynnä sairaalan juttuja, elämän pitäisi olla hyvin. Mutta se ei olekaan. On tyhjää, on hukassa olemisen tunnetta.
Odotin kuulevani maailman, minun maailmani, lopun uutisia, enkä sitten saanutkaan niitä. Se energia, jolla siihen valmistauduin ei ikinä purkautunutkaan, se jäi muhun. Se on kuin sisällä riipivä vimmastunut peto, joka ei tiedä mitä tehdä, joten se riehuu.
Olen mennyt läpi kaikenlaisia tunteita. Päällimmäisenä on kuitenkin aina se sama vanha: en ole kuten muut. En pysty olemaan, kuten muut. Siitä lähtien kun sairastuin, enkä kuollutkaan ensin akuuttiin keuhkokuumeeseen, enkä myöskään kuollut silloin keuhkoa täyttävään kasvaimeen, joka henkeä eniten uhkasi, koska sain apua nopeasti; kroppa pumpattiin täyteen myrkkyjä toisensa jälkeen. Selvisin, vaikka jokainen myrkky kerrallaan vie aina jotain mukanansa, eikä kroppa koskaan täysin palaudu, ja vielä kirurgisestikin musta on viety paloja toisensa jälkeen.
Kyse ei ole kuolemantoiveesta, äärimmäisen harvoin on ollut, ja siitäkin on kauan kun viimeksi olen sellaista tosissani ajatellut. Mutta henkinen sietokyky on kuin paukkuva kuminauha, ja joskus se saattaa katketa. En sano että mun on katkennut, mutta sitä on taas revitty aivan äärimmilleen ja nyt pitäisi yrittää löystyttää sitä uudestaan takaisinpäin, jotta se jaksaisi vielä jatkaa.
Jos syöpä olisi vain ruumiin tauti, olisi se paljon helpompi sairaus käsitellä ja hoitaa. Mutta se vaikuttaa mieleen, ja on jokaisesta itsestään kiinni, kuinka paljon taistelee, kuinka kauan taistelee tai taisteleeko ollenkaan. Potilas, joka ei halua yrittää, ei usein henkiinkään jää vaikkei henki heti karkaisi tomumajastaan. Mä haluan jatkaa, mutta mua väsyttää ja suoraan sanottuna kyllästyttää tämä elämä. Juostaan kehnoista uutisista seuraaviin, aina vain vähän jotain hyvää, jolla voidaan jatkaa mutta elämä pysyy samanlaisena, vuodesta toiseen. Minne tässä ollaan menossa, ikuisella sairaslomalla?
Puhutaan "kohti uusia seikkailuja". Entäs jos ei olekaan seikkailuja, vaan on jumissa yhdessä isossa seikkailussa, joka muistuttaa kuitenkin enemmän tummia varjoja, takerruttavia verkkoja, loputonta eteenpäin puurtamista joka ei kuitenkaan johda oikein minnekään? Joka nurkan takana saattaa olla vastassa se päihittämätön peto, jolle ei mahda enää mitään, ja seikkailu päättyy ainiaaksi. Sen pedon pelkääminen on niin kauhean kuluttavaa, mulle kuin mun läheisille.
Ongelma piilee suurimmaksi osaksi elämän muuttumattomuudessa. Tosin, täysin terveenkin ihmisen elämä voi polkea aivan paikallaan vuosia kausia, mutta siinä kohtaa minä kyllä nostan vähän syyttävää sormea, että mitäs et tee asialle jotain - olet terve ja vapaa tekemään, miksi et tee? Minä tekisin, jos voisin.
Eihän mua tietysti mihinkään pakkopaitaan ole puettu, en ole täysin toimeton mutta en ole kaukana siitä, on niin paljon rajoitteita, määräyksiä, toiveita, vaikeuksia, esteitä. Kuinka moni 25-vuotias toivoo, että eläisi nyt edes 30-vuotiaaksi asti, voisi toimia juuri kihloihin menneen pikkusiskonsa häissä kaasona, ja ehtiä näkemään tämän esikoisen? Ei ole ihan jokaisen nuoren aikuisen ongelmana tällaiset ajatukset.
Vaikka hoidot kuinka ovat vieneet lähes kaikki naishormonin rippeet, estrogeenin, niin silti tuntuu tunnemyrsky voivan aina välillä ottaa otteeseensa, kun on se aika kuusta, vaikka se ei koskaan johda mihinkään, koska sisältä olen kuitenkin kuollut, vaikka kroppa yrittää aina muutaman kuukauden välein imitoida kuukautiskiertoa ja vuotoa. Jäisi nyt sekin surkea vitsaus pois, kun en sillä mitään tee, on vain muistuttamassa siitä, mitä en voi saada. Kuka haluaa käydä läpi emotionaalista vuoristorataa, jonka kroppa järjestää, jos sitä ei voi koskaan kuitenkaan hyödyntää?
Olen aina välillä mietiskellyt fyysisen ja henkisen kivun eroa. Onko sillä eroa? On. Fyysinen kipu loppuu joskus, henkinen ei välttämättä koskaan, vaikkei se olekaan kuin kättä työntäisi kuumalle hellan levylle, se kuin hiiri joka nakertaa pään sisällä, pikkuhiljaa tekee tuhojansa.
Vaikka mulla on paljon elämisen arvoista, niin välillä toivoo että elämää ei olisi - ei tarvitsisi päänsä sisällä kärsiä, tai nähdä sitä kärsimystä jota tuottaa ympärilleen, läheisilleen. Siltikään, kukaan sairastava ei selviäisi ilman rakkaitansa, vaikka kuinka niitä satuttaa sillä huolen ja pelon määrällä, jota se tilanne jakelee kaikille kuin kolikoita, joilla maksaa manalan lautturille, sitten joskus.
Mulla ei ole hätää, mutta mun sisälläni nyt myllertää kun asiat eivät menneetkään aivan niin, kuten itseäni valmistelin enkä osaa suunnata näitä kaikkia tunteita ja ajatuksia minnekään ilman, että ne eivät aiheuttaisi omia pyörremyrskyjänsä. Haluaisin voida tuntea olevani levollinen, ehkä tyytyväinenkin, mutta se rupeaa olemaan jo näiden kaikkian vuosien jälkeen kovin vieras käsite. Ehkä kohtaa sen, levollisuuden, sitten kun on aika lähteä.