Nyt on näköjään (vihdoin! onneksi! mahtavaa!) lähtenyt liikkeelle sarja postauksia, kommentteja, foorumithreadejä, joissa keskutellaan tämän hetkisen mielenterveysongelmien kanssa kamppailusta, avun tarpeesta ja saamisesta, mutta myös sen hylkäämisestä erilaisin selkeästi törkein perustein. Vauva.fi -sivustolla on ketju, jossa on kerrankin asiaa eikä mitään ilkeätä loan heittoa eri bloggareista tai muista henkilöistä ylipäätänsä, sen voi lukea täällä. Siellä on myös linkattu niin minun kuin Lillan blogi, omani esimerkkinä siitä että terapiasta saatetaan potkia pois siitäkin huolimatta, että sairastan tappavaa tautia, että tarvetta puheavulle on ja että jonkun pitäisi oikeasti seurata edes aika ajoin kuinka henkisesti voin - Tampereen kaupunki säästää sun muuta roskaa. Kirjoitin tästä 10.10. jo silloin huomiota herättäneen postauksen, sen voit lukea täältä. Mitä hienoin postaus mielenterveysongelmien naamarajasta löytyy täältä!
En ole referoimassa tätä kaikkea uudestaan läpi, vaikka asiaa tästä riittäisi aivan loputtomiin, totean vain että minäkin olen kokenut samaa "naamaraja syrjimistä" mitä tulee hoidon hakuun, eikä osastolla ole niin paljoa merkitystä, sitä kohtaa vähän siellä täällä. Mutta haluan jatkaa tätä juttua, mistä olen nyt torstaina menossa omalle psykiatriselle hoitajalleni juttelemaan, ja toivo perseessä ettei ole tullut päätöstä kaupungilta, että tämä on viimeinen tai toiseksi viimeinen kerta kun saan käydä siellä juttelemassa.
Mun psykiatrinen sh on ymmärtänyt sen seikan, että mun naamasta tai vaatteista ei voi päätellä mun mielenliikkeitä, että mulle on terapeuttista laittaa itseni edustavan näköiseksi, vaikka kyllä aika ajoin myös tepastelen ihmisten ilmoille "rönttövaatteissa" ja täysin meikittä, hiukset tiukalla ponnarilla, ettei kukaan näe etten ole hetkeen käynyt suihkussa. Usein mun kasvoihin pesiytyvä ihottuma myös "rumentaa" mua lisää. Mulla on siis kuitenkin käynyt mäihä, että multa oikeasti kysytään kuinka voin, eikä sitä arvioida mun ulkonäön perusteella automaattisesti.
Miksi odotan torstaita, on se että vaikka koen taas voivani vähän paremmin, niin mua itkettää vähän väliä, ihan yhtäkkiä rupean pusertamaan kyyneleitä kun olen yksin, mutta olenpa viime aikoina itkeskellyt sädehoitokoneen surratessa ympärillä, käydessä ruokakaupassa pyyhkinyt vihaisesti muutaman itsepäisen kyyneleen silmistä ennenkuin kukaan näkee sitä - eikä kukaan myös näekään, pidän siitä huolen, ja olen jotakuinkin aika hyvä olemaan varsin normaali vaikka sisälläni myrskyäisikin. Aina sitä ei tahdo edes jakaa sitä huonoa oloaan. Mutta näistä nyt kuitenkin olen menossa keskustelemaan, ja hyvä niin.
Mikä tän kaiken saa päälle, no, mulla on muutama aihepiiri mitä mainita: 1. vauvat - ne ja raskausmahat on kaikkialla ja tehneet invaasion mun näköpiiriin, ja koen ristiriitaista ihastusta mutta myös kateutta samaan aikaan 2. elämä yleensä - kuinka pitkä se tulee olemaan, pelkäänkö tätä, odotanko tätä, haluanko edes tietää? 3. miten kun koirille käy, miten mun uusimmalle hauvalle käy? - tottakai tiedän että ne menevät mun vanhemille tai mun siskolle, mutta se ei olekaan pointti, vaan se, että minä niiden "äitinä" saatan joutua jättämään ne taakseni joku vuosi tulevaisuudessa, mutta toisaalta taas jostain syystä mietin, että entäs jos näin iltaisella kun käyn lenkillä ja on pimeätä, ja vaikka olen varustautunut useilla heijastimilla ja koirani myös, niin joku silti vaikka ajaa päältä, ja joku höpöistäni kuolee tähän? Kestäisinkö sitä menetystä vaikka nyt puhutaan "vain koirasta", jotka kuitenkin ovat mulle tärkeitä perheenjäseniä, lapsia? 4. onko tulevaisuus täynnä vain kipua? Mietin vähän väliä, että onko tässä esimakua tulevasta kun tänäkin vuonna on saanut ravata kipusädehoidossa aivan ennätyksellisen paljon, ja pillereitä on saanut popsia niin että laskuissa saattaa mennä sekaisin jo yhden vuorokauden aikana.
Mun psykiatrinen sh on ymmärtänyt sen seikan, että mun naamasta tai vaatteista ei voi päätellä mun mielenliikkeitä, että mulle on terapeuttista laittaa itseni edustavan näköiseksi, vaikka kyllä aika ajoin myös tepastelen ihmisten ilmoille "rönttövaatteissa" ja täysin meikittä, hiukset tiukalla ponnarilla, ettei kukaan näe etten ole hetkeen käynyt suihkussa. Usein mun kasvoihin pesiytyvä ihottuma myös "rumentaa" mua lisää. Mulla on siis kuitenkin käynyt mäihä, että multa oikeasti kysytään kuinka voin, eikä sitä arvioida mun ulkonäön perusteella automaattisesti.
Miksi odotan torstaita, on se että vaikka koen taas voivani vähän paremmin, niin mua itkettää vähän väliä, ihan yhtäkkiä rupean pusertamaan kyyneleitä kun olen yksin, mutta olenpa viime aikoina itkeskellyt sädehoitokoneen surratessa ympärillä, käydessä ruokakaupassa pyyhkinyt vihaisesti muutaman itsepäisen kyyneleen silmistä ennenkuin kukaan näkee sitä - eikä kukaan myös näekään, pidän siitä huolen, ja olen jotakuinkin aika hyvä olemaan varsin normaali vaikka sisälläni myrskyäisikin. Aina sitä ei tahdo edes jakaa sitä huonoa oloaan. Mutta näistä nyt kuitenkin olen menossa keskustelemaan, ja hyvä niin.
Mikä tän kaiken saa päälle, no, mulla on muutama aihepiiri mitä mainita: 1. vauvat - ne ja raskausmahat on kaikkialla ja tehneet invaasion mun näköpiiriin, ja koen ristiriitaista ihastusta mutta myös kateutta samaan aikaan 2. elämä yleensä - kuinka pitkä se tulee olemaan, pelkäänkö tätä, odotanko tätä, haluanko edes tietää? 3. miten kun koirille käy, miten mun uusimmalle hauvalle käy? - tottakai tiedän että ne menevät mun vanhemille tai mun siskolle, mutta se ei olekaan pointti, vaan se, että minä niiden "äitinä" saatan joutua jättämään ne taakseni joku vuosi tulevaisuudessa, mutta toisaalta taas jostain syystä mietin, että entäs jos näin iltaisella kun käyn lenkillä ja on pimeätä, ja vaikka olen varustautunut useilla heijastimilla ja koirani myös, niin joku silti vaikka ajaa päältä, ja joku höpöistäni kuolee tähän? Kestäisinkö sitä menetystä vaikka nyt puhutaan "vain koirasta", jotka kuitenkin ovat mulle tärkeitä perheenjäseniä, lapsia? 4. onko tulevaisuus täynnä vain kipua? Mietin vähän väliä, että onko tässä esimakua tulevasta kun tänäkin vuonna on saanut ravata kipusädehoidossa aivan ennätyksellisen paljon, ja pillereitä on saanut popsia niin että laskuissa saattaa mennä sekaisin jo yhden vuorokauden aikana.
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee päässä, ja tuntuu että voisin vain jatkaa ja jatkaa, mutta on pakko mennä tekemään jotain ruokaa ja sitten, yllätys yllätys, lähteä taas kohti sairaalaa - mutta onneksi kohti viimeistä sädehoitoa, toivottavasti sille ei nyt hetkeen olisi tarvetta!