Jotain odottamatonta mutta mahtavaa on tapahtunut: saan hakea ja mennä kouluun, jos haluan, enkä menetä tukiani! Kävin juttelemassa Kelassa ja siellä meni yllättyvän smoothisti kaikki; kouluun voin mennä kunhan toimitan tietyt todistukset Kelalle, ja näin olen vapaa yrittämään kouluun ensi vuonna. Toki sitten tarvitsee toimittaa vielä vähän lisää papereita, tai ainakin yksi paperi, jos tosiaan pääsen kouluun, lähinnä jonkinlainen suunnitelma mun opiskelusta, joten sekään ei ole mikään vaikea juttu. Joten, erittäin pitkästä aikaa mun tulevaisuus, ainakin yksi iso ja tärkeä osa siitä, on mun käsissä, ei kenenkään muun, kukaan ei määrää mitä seuraavaksi saan tai en saa tehdä. Saan valmistautua ja lukea pääsykokeisiin, ottaa osaa ja toivoa kuten muut tavikset, että kutsu kouluun tulee.
Väittely/perustelusotaa, jota odotin, ei tullutkaan ja keskustellessani oikein mukavan ja informatiivisen naishenkilön kanssa, ei aluksi edes tilanne uponnut muhun. Niinikään ymmärsin, mitä kuulin mutta silti se ei uponnut, en osannut vielä tuntea iloa. Mutta se tuli myöhemmin kun pääsin soittamaan ja kertomaan äidille, näin isän ja kerroin tälle, lähetin ystäville whatsapp-viestejä, jotka yhtyivät näihin ilouutisiin. Jaettu ilo on paras ilo.
So, it begins.
