Blogiarkisto

maanantai 22. joulukuuta 2014

Tummanpuhuva yön pimeinä tunteina



Elämän heitto takaperin suuntaan tai kenties niiden samojen tuttujen askelten tullessa taas vastaan, kun huomaat löytäväsi itsesi taas samasta oravanpyörästä, pistää miettimään. Ja kun on niin paljon sitä aikaa miettiä. Vaikka viime aikoina olen ollut hivenen kiireisempi kuin yleensä, niin silti usein, varsinkin iltaisin, löydän itseni tuijottamasta eteeni nähden, no en oikeastaan mitään, mutta aivot juoksevat, katse kohdistuu menneeseen, joskus ajassa taaksepäin paljon, joskus johonkin hetkeen muutama vuosi sitten tai sitten kuvittelen, millainen tulevaisuus mulla on - ja monia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Kaikkia näitä hetkiä yhdistää vahvasti yksi ajatus: pysähdy, pysähdy, pysähdy!

Yksi suosituimmista kysymyksistä, joita multa kysytään on miten syöpä on muuttanut sun elämää? jota lähes aina seuraa kysymys niiltä ihmisiltä, jotka eivät tunne mua kovin hyvin tai eivät ole tunteneet mua ennen mun sairastumista, että millainen olit ennen sairastumista? Nämä kaksi kysymystä ovat tänään kovin pyörineet mun mielessä. Mietin, että haluaisin palata aikaan ennenkuin sairastuin, olla siis nuorempi MUTTA en haluaisi palata juuri siihen elämänvaiheeseen, mitä olin juuri ennen sairastuttuani, en siis haluaisi elää sitä uudestaan, vaan valita uusia polkuja, tehdä viisaampia valintoja. En tarkoita syövän osalta koska se on todennäköisesti ollut mun sisällä vuosia ennenkuin rupesi oireilemaan, mutta näin ns. tavallisen elämän osalta - olisi pitänyt lähteä vaikkapa heti lukiosta valmistuttua sinne ulkomaille eikä jäädä jahkailemaan, ei jäädä huonoon suhteeseen vaan tajuta, että olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten, stressata montaakin asiaa vähemmän ja tätä rataa. Eihän sitä tietenkään silloin tullut ajateltua mitään näin painavia asioita, mutta silti jotenkin toivon ja visioin että voi kunpa voisin matkustaa ajassa taaksepäin, antaa muutaman kryptisen mutta sysäävän neuvon 17-18 -vuotiaalle Nessalle, ja näin olla ainakin muutaman pienen ja vähän isommankin toteutuneen unelman ja kokemuksen rikkaampi ennen syöksyä sairastumisen upottavaan juoksuhiekkaan.



Miten syöpä on muuttanut mun elämää ja millainen olin ennen sairastumista? Voin naurahtaen todeta, etten ikinä ole ollut positiivari mutta sellainen positiivinen realisti voisi olla paras kuvaus kun taas nykyään olen vankka realisti, ripauksella tummanpuhuvaa elementtiä. En ole pessimisti mutta sen rajaa olen selkeästi lähestynyt. Mulle realismi on myös tapa selviytyä ja käsitellä tätä mun elämää, pakkopositiivinen asenne on mulle myrkkyä mutta tiedän, että toisia tämä auttaa jaksamaan kaiken loan läpi paremmin. Esimerkkinä mun ajattelutavasta voisi olla vaikka se, että en laita (kaikkea) toivoani lääketeollisuuden kehittymiselle, että kyllähän sieltä pusketaan koko ajan ulos uutta tutkimusmatskua monelta saralta ja samalla uusia lääkkeitä, että kyllä sieltä joku vielä mullekin tulee. Ei, en toivo tällaista vaan jos niin käy, niin se on todella hieno ja mahtava onnenpotku, mutta jos ei käy niin en pety karvaasti kun odotukset ja realiteetti eivätkään kohtaa. Nuori-Nessa oli ollut koko pienen elämänsä todella terve lapsi ja näinollen ainakaan terveyden osalta ei ollut tarvinnut kehittää näin realistista käsitystä ja ajattelutapaa asioista, mutta olen mä kuitenkin mielestäni aina ollut aika jalat maassa -tyyppinen tapaus. Sain elää myös onnellisen lapsuuden, aina oli ystäviä ja asiat kutakuinkin hyvin, ja ennenkaikkea on ollut ihana, rakastava perhe. Nyt on edelleen tottakai rakastava perhe mutta ei niinkään onnellinen tai "helppo" aikuiselämä.

Olen aina arvostanut laatua ennen määrää, sisältöä ennen ulkokuorta. Niitä helmiä tulee yleensä vastaan persoonallisissa kuorissa, ei niinkään "yhteiskunnan määrittelemissä ihanteissa" vaikka tottakai niidenkin joukosta löytyy aina se joku poikkeus, kuten jokaisesti ryhmästä johon ihminen muita ihmisiä lokeroi. Mut usein lokeroidaan nätti-tyhmä-blondi -lokeroon, kunnes avaan suuni. En kuuluta olevani superfiksu tai mitään sellaista, mutta kyllä mä perusfiksu olen, kiinnostunut maailman menosta, luen ja tietenkin muuten olen empaattinen tilannekomiikan heittäjä, joka on herkkä hymyyn ja innostuessaan myös nauramaan. Multa on kyllä sietokyky "tyhmille" ihmisille vähentynyt, ja tyhmä siis käsittää sellaisen pinnallisen, tietämättömän, piittaamattoman tyhjänjauhajan ominaisuudet. En voisi kuvitella seurustelevani kenenkään kanssa ulkonäön, pankkitilin koon tai materian määrän vuoksi. Näin olen ajatellut siis aina mutta tosiaan muiden sisällön taso ja määrä on merkitysenä korostunut - elämä on lyhyt, mitä tuhlaamaan sitä tyhjiin, pinnallisiin kuoriin.

Sen tottakai tunnustan valehtelematta että mun rakkaus materiaa kohtaan ei ole muuttunut miksikään, edelleen kaunis sisustuselementti kuten vaikkapa kynttilät tai taulu, tai kenties uudet petivaatteet, saa mut helposti hyvälle mielelle. Ja tottakai uusi kenkäpari tai just täydellisesti istuva bleiseri sekä juuri oikeanlainen silmienrajauskynä. Enkä pyytele tätä anteeksi, sillä en kuitenkaan ole suurissa veloissa taisteleva, päättömästi shoppaileva prinsessa joka ei ymmärrä rahan arvoa. Tiedän miten ja mihin rahani voin käyttää, ja uskon myös että olen hemmottelemisen arvoinen (ja hemmottelu ei automaattisesti tarkoita suurta summaa!) ja että iloja on hyvä löytää elämästään eri saroilta, toki kohtuuden nimissä.

Mikä on selkeästi muuttunut ja mistä jään paitsi, on tietenkin sen unelmauran luonti. Musta piti tulla sairaanhoitaja ja olisin halunnut muuttaa ainakin muutamaksi vuodeksi ulkomaille, töiden ja eri kulttuurien kokemisen perässä, ja toki voisin myös itse täysin tienata elantoni ja vaikuttaa siihen. Sama pätee perheen perustamisen suhteen - sen tavallisessa merkityksessä jään siitä paitsi, ja tätä suren usein paljonkin. Näiden seikkojen valossa tietenkin olin ennen paljon optimistisempi ja toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen, olin päässyt kouluun eli ura kohti sairaanhoitajuutta oli alkanut ennen sairastumista, ja olin jo päättänyt että nyt sitten työharjoittelu suoritetaan ulkomailla ja että tulisin matkustelemaan, ja kyllä se oikea kumppanikin sitten otollisella hetkellä löytyisi, ja että tottakai niitä lapsia tulisi sitten joskus, kun elämä edistyisi siihen pisteeseen että olisi aika tuoda pienokainen maailmaan. Nämä on lakaistu maton alle.



Miksi olen näin sentimentaalisella tuulella... no, uskon että jokunen teistä on jo voinut arvata että jotain on taas vialla, mun peruuttamattomasti väärin koodattu kroppa kehittelee taas uutta paskamyrskyä. Vasemman kyljen aktiivinen imusolmuke pullistelee ja on paineltaessa vähän kipeä, eikä vasen käsi nouse ylös enää yhtään niin hyvin kuin vajaa viikko sitten, suonet vetää vastaan yrittäessä nostaa kättä pystyasentoon eikä nukkuminen vasemmalla kyljellä onnistu enää ikävän painontunteen vuoksi. Skolioosin aiheuttamaa alaselkäkipua pystyy työstämään mutta tätä ei, muutakuin nappaamalla kipulääkettä ja alkamalla taas murehtimaan. Mitä tälle enää voidaan tehdä kun sädehoito maksimi juuri tähän kohtaan paukuttelee viimeisiään?

Soitan huomenaamulla hoitajalle ja jaan murheeni ja kipuni.