"No, kylläpä niin vakavana tallustelet eteenpäin", tuttu hoitaja etsii mun katseen ja hymyilee.
"Ah, joo, väsyttää", mutisen ja yritän hymyillä vähän takaisin. Tänään on väsyttänyt niin kamalasti, aamusta lähtien kun heräsin. Näin yöllä kummia unia ja saatoin ehkä oikeasti nousta laittamaan radion keittiöstä pois päältä joskus 6 aikoihin, kun se vain pärähti päälle ja kuulin radiojuontajan höpinän, sitä vaivaa jokin, siis temppuilee, mutta nyt kun mietin jälkeenpäin, en tiedä oliko se sittenkään todellista, vain todentuntuista unta. Tosin lähtiessäni kohti sairaalaa, sädehoitoa, räpläsin sitä jotta voisin jättää sen koirille seuraa pitämään, ja radio käyttäytyi kummallisesti, sen nappulat toimien hitaasti, hetkeksi sain sen päälle ja sitten se hiipui. Ainakin patterit ovat loppumassa.
"Miten sulla menee?"
"Sädehoitoon olen menossa, että tätä samaa tää on..." taas mutisen.
"Ootko saanut nyt opiskeltua mitään?" hoitaja kysyy ystävällisesti.
"Öh, en", tokaisen.
"Niin, eipä tässä kai ehtisikään kun sulla näitä juttuja on", tämä tokaisee edelleen hymyillen mutta pahoitellen.
"Niin....", jatkan matkaani käytävällä, kohti sädehoitoa.
Sädehoidon odottelutilassa istun pitkään yksin, sitten lähes kaikki tuolit täyttyy eläkeläisistä, joista kaikki tuntuvat vilkaisevan mua jotenkin kummasti, niin että huomaan. En kuulu tänne, olen niin nuori. Mutta silti olen täällä, jo 3. hoitokierros sädehoidossa. Väsyttää ja selkää särkee.
Hoitokoneelle huutelee varmaankin noin kolmekymppinen, nuorehkon näköinen hoitaja joka on todella pirteällä, positiivisella tuulella. Mä tunnen itseni vielä väsyneemmäksi kun vertaan itseäni tähän. Laitan sormen tunnistimelle, ja jatkan sitten sisälle riisuutumaan yläkropasta paljaaksi, kuten ennenkin.
Hoitopöydälle mua asettelee kaksi hoitajaa, toinen on tämä huoneeseen huutelija. Kummatkin lörpöttelet niin kamalasti, ja vaikuttavat musta jo vähän tekopirteiltä, tai sitten se vaan häiritseee mua ja oikeasti he ovat ihan normaaleja. Jostain syystä mua rupee itkettämään kun hoitajat ovat niin yltiöystävällisiä, mutta tiputtelen kyyneleitä poskille vasta kun nämä lähtevät huoneesta, kun sädehoitokone aloittaa työnsä. Tiedän että mua kuvataan samalla, seurataan siis sädehoidontiskiltä, siis sen varalta jos jotain sattuisi ja kone pitäisi sammuttaa, ei sillein "kyylätä silmä kovana". Mutta olen onnellinen että se kamera kuvaa mustavalkoisena, ainakin mitä olen nähnyt, eikä ole niin tarkka tai lähellä, että voisivat nähdä mut kyynelehtimässä. Rauhoitan itseni kuitenkin väkisin koska en halua jutella asiasta, miksi kyynelehdin, kun kone lopettaa ja hoitajat tulevat takaisin.
Toinen hoitaja, se vähän vanhempi, kyselee aivan innoissaan että tykkäänkö Cheekistä. Sanon, että no, onhan sillä sitä lavakarismaa, josta hoitaja innostuu vieläkin enemmän, nyökyttelee, ja kertoo kuinka oli juuri ollut Cheekin keikalla lapsinensa, jotka olivat myös olleet "aivan liekeissä". Jukkapojasta tämä myös jutteli perään, josta en tästäkään erityisemmin välitä, ja tokaisin kysyttäessä että tykkäänkö, että se lähinnä kulutetaan radioissa ihan puhki. Hoitaja oli eri mieltä ja hymyili itsekseen.
Kun vihdoin pääsin kotiin, enkä jaksanut edes kävellä, vaan menin bussilla, vaikka matka ei ole erityisen pitkä, pystyisin siis, olin niin väsynyt ja tuntui että jokaista luuta, mutta erityisesti polvia, kolottaa. Ulkona käyvä viima tuntui iskevän suoraan mun polviin, jotka aina välillä oireilee edelleen, kiitos Brentuximabin jonka käyttöaikana ne olivat suoraan sanottuna aivan helvetillisen kipeet. Ne oireet palaa aina välillä edelleen vaikka olen sitä lääkettä saanut viimeksi tammikuussa.
Selkäsärky ei meinaa millään ottaa talttuakseen, ja muutama kovempi yskäisy sattuu sisälle, vasemmalle puolen missä vasenkeuhko oli. Päikkäreitä en saa otettua vaikka tekisi mieli, joten makoilen, välillä datailen, silittelen ja rapsuttelen koiria jotka makoilee sängyllä mun kanssa. Onneksi mulla on nämä pikkuhöperöt, ja ne näyttää olevan niin vähästä tyytyväisiä, onnellisia.
---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja julkaistu 28. marraskuuta, vuonna 2013 entisessä blogissa.