Olen aloittanut kirjoittamaan, lopettanut, yrittänyt aloittaa uudestaan, mutta ajatuksetkin ovat olleet niin sekavia etten tiedä mitä oikeastaan haluan sanoa, tai sitten ei vaan jotenkin ole fiilistä lähteä yrittää jäsentelemään mustaa valkoiselle, ja ohessa toki se että nykyään vietän huomattavasti vähemmän aikaa oman koneen äärellä, koska en ole yksin, omissa oloissani enää niin paljoa (joka on toki vain plussaa).
Olen yrittänyt kirjoittaa hoitoväsymyksestä, kaamosmasennuksesta, odottamisen limbosta.. mutta se, mitä olen saanut kirjoitettua, on tuntunut vain sivupoluille karkaavalta tekstiltä, jota ei tee mieli julkaista koska et itsekään ole varma, että mitäs kummaa tässä nyt varsinaisesti yritän sanoa, vai sanonko varsinaisesti mitään. Sitten loppuukin jo aika kesken, on velvollisuuksia ja kirjoittaminen jää.
Sen kuitenkin osaan jäsennellä varsin selkeästi, että edelleen olen odottamisen limbossa, ja se syö jaksamista. Viime viikolla, kun oli rutiinilääkehoito, pyydettiin viikkoa aikaisemmin tulemaan taas toiselle osastolle tapaamaan tätä lääkäriä, joka yrittää ajaa allogeenisen kantasolusiirron toimenpidettä eteenpäin, mutta tunnin istuskeltuani tuli tämä sanomaan, että turhaan täällä olet, ei ole mitään konsultaatiotuloksia Turusta, mene alakertaan omalle osastolle saamaan sitä lääkettä. Oli taas erittäin turhautunut olo. Sanoi, että ottaa yhteyttä kun jotain kerrottavaa on. Viikkoa myöhemmin, ei vieläkään ole mitään. Ensi viikolla on taas hoitopäivä, ja pelkään että taas pyydetään paikalle tätä lääkäriä varten kun vain mieluiten menisin oman lääkärini vastaanotolle, omalle osastolleni, jossa puhutaan muutakin kuin vain jankataan tätä allo-juttua ja sitten sysätään ulos ovesta.
"Sitten ollaan taas alkupisteessä" lausahdus välillä kummittelee mielessä, joka johtaa siihen että pohdin, että onko millään yrittämiselläni elää normaalia elämää eli opiskella, ryhtyä tukihenkilöksi, sosialisoida, suunnitella yhtään mitään, mitään merkitystä tai väliä, onko se vain turhaa. Tottakai tällaiseen ajatteluun vaikuttaa tämä kamala odottamisen tila, että painava asia saataisiin tavalla tai toisella käsiteltyä pois alta, ja sitten puhtaasti kylmän, pimenevän vuodenajan tuoma harmaus - joka vuosi se iskee, se sama pimeän inho ja valon kaipuu, ja nukkuminen on kivaa, ja ärtyminen siitä että tuntuu aina olevan niin harmaata ihan sama mikä vuorokauden aika. (onhan tässä toki ainakin täällä Tampereella ollut menneenä viikkona aurinkoisia päiviä, mutta pimeys kuitenkin iltapäivällä hiipii pian ja tulee nopeasti ihan pimeätä vaikka kello ei olisi paljoa, joten tuntuu että alkaa väsyttämäänkin ihan kohtuuttoman aikaisin) Juuri tällä hetkellä kun ulos katsoo, on harmaa päivä ja tuulee. Olisi kiva möllöttää vain kotona villasukat jalassa ja antaa maailman pyöriä omissa touhuissaan ilman, että itse ottaa siihen osaa.
Luonnollisestikaan en ajattele, että olen ainoa joka painii tämänmoisten ajatusten kanssa, vaikka pääsyy tai syyt olisivat vähän eriävät - kaamosmasennus ainakin on suhteellisen yleistä, ja Suomi sijainniltaan on "ihanteellinen" sille, koska kesä on mikä on, ja kylmyyttä ja pimeyttä riittää. Tiedostan itse myös syitä ja seurauksia, ja senkin että on ihan normaalia välillä olla väsyneempi ja että joillekin ulkoisille tekijöille ei välttämättä mahda mitään, jotka työntää sitä väsymystä ja tietynlaista ajatuskaavaa päälle. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, toisiin ei. Ainakin odottamisen limbosta haluaisin pois mahdollisimman pian, se keventäisi osaltaan taakan tunnetta varmaan aika merkittävästikin.
Mutta ei pelkkää pahaa jos ei hyvääkin, ei se elämä ole täyttä harmautta, pelkkiä näitä ajatuksia. Aikaa kuluu paljon ihan tavallisen arjen parissa, eikä yllä esitetyt ajatukset todellakaan jatkuvasti ole mielessä päällimmäisenä, taka-alalla vaikka tietysti jo olemassa olollaan välillä verottaa enemmän (ja välillä vähemmän). Oikeastaan ehkä tyhjentävä ilmaus on, että harmittaa että ärsyttää että tämä allo-jupakka näin kamalasti venyy, se olisi yksi asia vähemmän repimässä alas jos muutenkin jonain päivänä tuntuu ettei huvittaisi lämpimän sängyn sylistä nousta laisinkaan päivän touhuihin.
Mutta, pimeyden ja kylmyyden väsyttävää vaikutusta vastaan taistellen ja elämän sivusta kiinni pidellen, tämän postauksen jopa viitsin julkaista, ei ole ihan täysin sekavaa ajatuksenvirtaa, vaikka ajatuksenvirtaa onkin.
"Sitten ollaan taas alkupisteessä" lausahdus välillä kummittelee mielessä, joka johtaa siihen että pohdin, että onko millään yrittämiselläni elää normaalia elämää eli opiskella, ryhtyä tukihenkilöksi, sosialisoida, suunnitella yhtään mitään, mitään merkitystä tai väliä, onko se vain turhaa. Tottakai tällaiseen ajatteluun vaikuttaa tämä kamala odottamisen tila, että painava asia saataisiin tavalla tai toisella käsiteltyä pois alta, ja sitten puhtaasti kylmän, pimenevän vuodenajan tuoma harmaus - joka vuosi se iskee, se sama pimeän inho ja valon kaipuu, ja nukkuminen on kivaa, ja ärtyminen siitä että tuntuu aina olevan niin harmaata ihan sama mikä vuorokauden aika. (onhan tässä toki ainakin täällä Tampereella ollut menneenä viikkona aurinkoisia päiviä, mutta pimeys kuitenkin iltapäivällä hiipii pian ja tulee nopeasti ihan pimeätä vaikka kello ei olisi paljoa, joten tuntuu että alkaa väsyttämäänkin ihan kohtuuttoman aikaisin) Juuri tällä hetkellä kun ulos katsoo, on harmaa päivä ja tuulee. Olisi kiva möllöttää vain kotona villasukat jalassa ja antaa maailman pyöriä omissa touhuissaan ilman, että itse ottaa siihen osaa.
Luonnollisestikaan en ajattele, että olen ainoa joka painii tämänmoisten ajatusten kanssa, vaikka pääsyy tai syyt olisivat vähän eriävät - kaamosmasennus ainakin on suhteellisen yleistä, ja Suomi sijainniltaan on "ihanteellinen" sille, koska kesä on mikä on, ja kylmyyttä ja pimeyttä riittää. Tiedostan itse myös syitä ja seurauksia, ja senkin että on ihan normaalia välillä olla väsyneempi ja että joillekin ulkoisille tekijöille ei välttämättä mahda mitään, jotka työntää sitä väsymystä ja tietynlaista ajatuskaavaa päälle. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, toisiin ei. Ainakin odottamisen limbosta haluaisin pois mahdollisimman pian, se keventäisi osaltaan taakan tunnetta varmaan aika merkittävästikin.
Mutta ei pelkkää pahaa jos ei hyvääkin, ei se elämä ole täyttä harmautta, pelkkiä näitä ajatuksia. Aikaa kuluu paljon ihan tavallisen arjen parissa, eikä yllä esitetyt ajatukset todellakaan jatkuvasti ole mielessä päällimmäisenä, taka-alalla vaikka tietysti jo olemassa olollaan välillä verottaa enemmän (ja välillä vähemmän). Oikeastaan ehkä tyhjentävä ilmaus on, että harmittaa että ärsyttää että tämä allo-jupakka näin kamalasti venyy, se olisi yksi asia vähemmän repimässä alas jos muutenkin jonain päivänä tuntuu ettei huvittaisi lämpimän sängyn sylistä nousta laisinkaan päivän touhuihin.
Mutta, pimeyden ja kylmyyden väsyttävää vaikutusta vastaan taistellen ja elämän sivusta kiinni pidellen, tämän postauksen jopa viitsin julkaista, ei ole ihan täysin sekavaa ajatuksenvirtaa, vaikka ajatuksenvirtaa onkin.