Fiksuna likkana leikkasin tänään veitsellä sormeen, kun väsäilin päivälliselle salaattia. En pahasti, vaikka verta saikin hetken tyrehdyttää mutta haavan paikkaamiseen riitti ihan vain laastari. Kipeä se vähän on, mutta mitäs en keskittynyt pilkkomaan kirsikkatomaatteja puoliksi tarkemmin. Ajatukset oli muualla, toisessa puoliskossa joka on työreissussa, tulevaisuudessa - olin juuri käynyt katselemassa uusia lattialaminaatti ehdokkaita parissa mestassa. Tulevaisuus sisältää muutosta. Tulevaisuus sisältää toivoa ja onnea.
Blogi on ollut taka-alalla pidemmän aikaa, monestakin syystä. Ei ole ollut asiaa, ei mitään erityistä raportoitavaa - ensi kuussa häämöttää vuosipäivä Nivolumabin kanssa, jonka ansiosta syöpä ei paljoa enää kosketa mun elämää kuten se teki ennen, tehden aaltomaisissa liikkeissä aina jotain kiusaa, nyt olen saanut olla pitkään rauhassa, toteuttaa itseäni, olla onnellinen, opiskella, olla rakastunut, harrastaa, olla suhteellisen vapaa. Toinen puoliskoni on myös erittäin yksityinen ihminen, ja vaikka tämän ei tarvitse liittyä mun bloggaamiseen millään tavalla, niin musta on itsestäkin tullut yksityisempi koska meidän yhteinen arki on arvokasta, mulle, meille. En myöskään enää tarvitse yhtään "niin kipeästi" paikkaa jonne vuodattaa kaikenlaisia tuntemuksia ja tapahtumia, koska fakta on, että mä elän kohtuullisen normaalia arkea jota ei enää vaivaa kaikenlaiset ongelmat terveyden kanssa. Tottakai tavallisesta voi ja pitääkin kirjoitella, mutta se tavallisuus suo myös oman taukonsa, jonkinlaisen irtioton, siitä kaikesta mitä oli ennen, ja siitä olen yksinkertaisesti nauttinut. Normista poikkeavaa, miten sen itse määrittääkään kun se voi tänä päivänä olla niin moninainen asia ja erilainen eri henkilöiden näkökulmasta, mutta mun näkökulmasta mä olen monta vuotta vain halunnut olla suhteellisen normaali, enemmän kuin kaikki muut mun ympärillä, ja nyt mä vihdoin olen, olen saanut siihen tilaisuuden ja siihen olen tarttunut. Pienenä sitä usein ajattelee että haluaa olla jotain tosi spesiaalia, mutta mä haluan vain olla noin suurinpiirtein normaali, tavis.
Joten, mä käyn koulua joka edistyy aika hyvin tällä hetkellä, näyttöjä on edessä, yksi takana, tekemistä riittää. Harrastan, paluu salille vuoden vaihteen jälkeen on ollut vähän jähmeätä mutta paluu kuitenkin, olen jatkanut joogan parissa joka tällä kertaa on astangaa - alkeis-jatkon voin sanoa vaativan jo tekemistä tältä kremppakropalta mutta joogaan joka tapauksessa olen ihastunut ikihyviksi.
Valohoitoon piti tehdä näiden ihanien pakkasten vuoksi paluu, vaikka ne tänään olivatkin jo lauhtuneet huimasti niiden kamalien -20 pakkasten lukemista inhimillisempiin, mutta mun iho ei ole tehty suomalaista ilmastoa varten ollenkaan. Joskin, käydessäni pitkästä aikaa näyttämässä ihoani pelkän suoran valohoito lähetteen saamiseen sijaan, tuumasi erikoistuva lääkäri että vaikka yleinen atooppisuus vaivaa, niin hilsejäkälä taas voisi näyttää osoittavan rauhoittumisen merkkejä, enää ei ole niin selkeitä kuivia, rapisevia iholaattoja kuin menneinä vuosina vaikka iho oireileekin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Vaikka hilsejäkälään ei ole parannusta, niin se voi kuulemma vuosien mittaan rauhoittua. Peukut pystyssä että mun olisi tekemässä juuri näin.
Mä en rehellisesti sanottuna tiedä mihin suuntaan olen menossa tämän blogin kanssa, vaikken lopettamassa olekaan. Ehkä tässä jonain päivänä koen sen suuren palon taas ruveta kirjoittelemaan enemmän, vaikka mistä, kaikesta. Pidän sitä edelleen tärkeänä että kroonikkokin voi osoittaa elävänsä kuitenkin normaalia, hyvääkin elämää. Parantuminen ei aina ole se ainoa avain, jonka avulla voi jatkaa eteenpäin. Myös suht uunituoreena Sylvan vertaistukihenkilönä, pidän mun vapaaehtoishommia Sylvan kanssa erittäin tärkeänä, mun kutsumuksena muun elämän ohella.