Millaista elämä on, kun syöpä ei olekaan enää ihan 24/7 "työllistävä" tekijä, vaan enemmänkin sivuduuni - se on olemassa, mutta se ei vie enää 100% kaikkea sun aikaa? Tässä jotain (ehkä sekavia) ajatuksiani asiasta.
Olen päätynyt pohtimaan tätä nimenomaista asiaa tässä viime päivinä, tai ehkä viime viikkoina, kun koulussa kiristetään tahtia, ollaan valmistauduttu näyttöihin, raportteihin, esityksiin ja vaikka mihinkä pitäisi revetä. Ja välillä musta tuntuu etten mä vaan repeä. Tai en tiedä miten revetä. Hommahan ei ole niin että mä olisin välinpitämätön mun koulumenestyksestä, päinvastoin, sain juuri pientä kritiikkiä siitä että olen itselleni niin kriittinen kun pitää kirjoittaa esim. itsearviointeja töistä. Tunnen myös jopa syyllisyyden tunnetta jos ei suurimman osan ajasta tehdessä jotain työtä, arviointia, näyttöä tms, ole sellainen riuskan selkeä fiilis että tää menee hyvin - jos en tunne näin, niin mun aikalailla automaattinen reaktio tähän on, että tunnen homman menevän aivan päin peetä. Ja sitten olen todella yllättynyt kun ulkopuolinen, freeseillä silmillä sanoo että eihän tämä nyt mikään paska työ ollut, tämähän on aikas hyvä, onnittelut, sait hyvän arvosanan! Ja mä olen kuin puulla päähän lyöty ja kakistelen jotain kummaa, et "oho", "ai, mä oikeasti luulin että tää meni aika huonosti" jne. Miksi mä olen tällainen, kun olen kuitenkin vapaaehtoisesti hakeutunut opiskelemaan, ja vaikka välillä työkuorma uhkaa kasaantua, niin mä kuitenkin teen hommia eteenpäin, ja saan kiitosta töistäni.
Päädyn vaikka mitä kaikkea pyörittelemällä siihen lopputulokseen, että.. tai sellaiseen toteamukseen, että multa ei ole varsinaisesti odotettu mitään muutakuin hengissä selviytymistä, kipujen käsittelyä ja niiden kestämistä, kuntoutusta siitä lähtien kun täytin 20, ja pian sen jälkeen jouduin sairaalaan sen akuutin kuumettoman keuhkokuumeen kanssa, ja jonka jälkeen alkoi tämä syöpäsirkus. Kaikki ihmiset, terveydenhuollon ammattilaiset kuin tutut ja tuntemattomat sivusta seuraajat, eivät kaikki välttämättä ole edes odottaneet että olisin tänä päivänä tässä pohtimassa tällaisia asioita, saatikka että kävisin koulua ja yritän luoda tulevaisuutta itselleni. Aina on ollut päällimmäisenä se hengissä pysyminen, seuraavaan hoitoon juokseminen, jostain leikkauksesta selviäminen. Mutta kaikki muu.. se on ollut erihienoa ja mahtava suoritus multa kun olen onnistunut pyörittämään omaa talouttani, vaikka tottakai mulla on perhe ollut tukena ja apuna, en mä tätä kaikkea täysin yksin ole pyörittänyt koko ajan. Mutta mä olen kuitenkin viettänyt jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja nyt mä opiskelen, ja olen astunut sellaisten ihmisten maailman jotka eivät tiedä mitään (tai hyvin vähän) mitä mun elämä on aikaisemmin sisältänyt, että se on ollut aika vapaa erilaisista suhteellisen normaaleista odotuksista, käsittäen myös tämän itsensä kouluun laittamisen ja siellä pärjäämisen. Jos (kun!) mä valmistun, niin taas mä ylitän odotuksia joita ei kukaan mulle olisi kaavaillut, vihjaillut tai odottanut tapahtuvan vuosi pari sitten.
Mutta kompastuskivi saattaa piillä siinä, että kun niitä odotuksia enemmästä ei ennen ollut ja nyt taas on, niin mä olen.. stressaantunut. Jokseenkin vielä ihan hyvällä tavalla, mutta stressaantunut kuitenkin. Mä haluan pärjätä mutta välillä joudun myöntämään rajani, ettei tänään tai vaikka koko viikolla oikein jaksa tehdä tehtäväkasan jokaista tehtävää ihan täysillä, tai osaa siirrän eteenpäin ajankohtaan, jolloin draivia on taas enemmän. Multa ei odoteta mahdottomia tai ihmeitä, mutta odotetaan paljon enemmän kuin ennen, ja välillä myös sumentuu ihan täysin ihmisten käsitys siitä, mitä mä realistisesti tulevaisuudessa voin tehdä, unohtuu niin pitkälle nää syöpäjutut koska nyt ainakin ulkoisesti vaikutan suhteellisen tavikselta, vajaa kolmekymppiseltä joka yrittää hankkia itselleen paremmat paperit kuin kesken jätetty ammattikorkeakoulu, eli pohjakoulutuksena vain suoritettu ylioppilastutkinto. Välillä jopa tuntuu että multa odotetaan epärealistisia asioita - mulla kuitenkin on edelleen rajoitteita ja välillä ihan puhtaasti jaksaminen on kortilla, mä en ole yhtä terässä kuin muut mun luokalla, vaikken tottakai tiedä heidän mahdollisista terveydellisistä seikoista, onko muilla mitään vastaavia tilanteita, jotka välillä syövät ison osan siitä suoriutumisesta, mene ja tiedä, ei me näitä huudella toisillemme kuin yleisellä torilla.
Mä olen murehtija, olen aina ollut ja todennäköisesti tulen olemaan. Harjoitan itseäni kohtaan aika kovaa kritisointia, joka välillä saa mut myös ihan solmuun. Mä en osaa "vaan rennosti sluibailla eteenpäin ja katsoa miten tää sujuu". Se on vaan jonkinlainen.. no, jokin siirtymä sieltä maailmasta jossa sulta ei odoteta paljoa mitään, maailmaan jossa sitten onkin odotuksia monenlaisia, ja sä jönglööraat niiden välillä parhaas mukaan. Välillä kompastut, välillä osoitat että homma on hanskassa, kyllä se tästä.
Varmaan pidempään sairastanut voi löytää tästä jotain samoja ajatuksia, odotuksista, itsensä kritisoimisesta, stressaamisesta miten kaikki tulee menemään vai meneekö ollenkaan, mitä mun pitäis tehdä isona, mitä multa odotetaan että tää kaikki saadaan kasaan sovitussa aikataulussa. Voin sanoa, että tää on kuin viidakossa juoksua ilman karttaa tai kompassia, hutkit vaan isompia rämeikköjä ja puita pois tieltä, ja toivot että menee suht hyvin, et kaadu naamalles ja jää maahan.
Tää on tätä mun arviointikeskustelujen jänskäämistä, olen jo alustavia arviointeja saanut eilen suoritetusta kokeesta, joka ei mennytkään yhtään niin päin metsää kuin odotin, ja jälleen kerran olen puulla päähän lyöty kun kerrotaan, että sä pärjäsit kuule ihan hyvin, tästä on hyvä jatkaa! Ehkä mun on vaikea uskoa sitä, mun pääni ei vaan osaa käsitellä sitä. En tiedä. Parempi varmaan mennä vain nukkumaan ja lopettaa tämän pohtiminen tältä illalta.
Oon kuitenkin onnellinen että syöpä ole enää mun 24/7 jobi.