Sain tietää eilen, että muutama päivä sitten Nivolumabia saava tuttuni, jonka kanssa olimme jutustelleet Facebookin kautta, ja olisimme tavanneetkin mikäli hänen kunto olisi riittänyt Tampereelle tuloon, oli menehtynyt. En tiedä tarkkaa syytä, infektiota ilmeisesti, mutta hänen tautitilanteensa oli aluperinkin vakavampi kuin omani (kun Nivolumabia alettiin viime vuonna antamaan), joskin hän näytti pääsevän parempaan kuntoon kun rupesi saamaan tätä lääkettä. Kovin moni Suomessa sitä ei ole vielä saanut johonkin muuhun kuin melanoomaan, joten hänkin kuului meihin ensimmäisiin uranuurtajiin.
Tuli aika karmea fiilis, kun sain lukea tämän ystävän jättämän viestin suljettuun syöpäfoorumiin, jossa usein törmäilimmekin samoissa aiheissa kirjoitellen. Ja puhtaasti siitäkin tuli ihan kylmä olo, ettei ikinä päästy tapaamaan naamatusten. Niin epäreilua. Ja miksi hän? Mutta, miksi kukaan, turha edes kysyä miksi joku tietty ihminen. Kaikki me mennään ennemmin tai myöhemmin.
Välillä, salaa mielen perukoissa, on turhankin epäkiitollinen olo että itse on vielä täällä, kun sairauksien ja vaivojen määrä vaan kasvattaa kokoaan. Mitä kaikkea sitä vielä syövän lisäksi saa kerättyä reppuunsa, kun on jo atopia, hilsejäkälä, unettomuus, ärtyneen suolenoireyhtymä, migreeni, krooniset selkävaivat+skolioosi, yksi keuhko, kilpirauhasen vajaatoiminta.. Mutta ei pitäisi oikeasti olla epäkiitollinen, vaikka rankkaa olisi. Kuten tällä hetkellä on kilppisvajiksen kanssa säätäminen, ettei se karkaa aivan käsistä, ettei paino pomppaa, että voisi liikkua tavalla/tavoilla jotka ei ahdista liikaa henkeä, sydän räjähdä pompottelusta jne. Yhdistettynä ärtyneen suolenoireyhtymään ja laktoosi-intoleranssiin, omiin ruoka-allergioihin, ja kilppikseen suositeltua ruokavaliota, tuntuu ettei sitä enää mitään saisi syödä, eikä varsinkaan mitään mistä tykkää vaikka olisikin terveellistä. Löydäpä nyt oma kultainen keskitiesi tämän kaiken keskellä.
En ole epäkiitollinen, välillä vain unohdan hetkeksi olla kiitollinen.
