Multa kysytään usein, että millaista se aika oli kun diagnoosia haettiin, millaista oli itse olla epätiedossa (vaikka mä vaan jotenkin tiesin, että se on syöpä, silloinkin kun lääkärit vielä väitti vastaan), miten läheiset ympärillä reagoi, millaista sairaaalassa oli, mitä tapahtui juuri sen jälkeen kun diagnoosi oli mustaa valkoisella, virallinen.
Miten mua edes ruvettiin tutkimaan? Meni aikalailla aikaa, ennenkuin mitään oikeasti, siis aikuisten oikeasti, ruvettiin tekemään. Ramppasin ainakin sen puoli vuotta terkkarissa, ja olin töistä sairaslomalla melkein 2 viikon välein, syynä yleensä sahaava kuume, ei kovin korkea mutta kuume kuitenkin, yskä eli sellainen perusflunssa. Tunsin itseni myös väsyneeksi, mutta silloin ajattelin sen johtuvan siitä, että tein töitä todella paljon, kahdessa eri kaupassa, joskus tehden vuoroa kummassakin jopa saman päivän aikana. Öisin hikoilin ja välillä oli ihottumaa, jota raavin kuin viimeistä päivää. Terkkarissa tutkiminen oli valitettavasti todella vähäistä, uusia antibiootteja vaan ja kotiin. Silloin myös sain vahvistuksen siitä, että penisilliiniallergiania ei ollut "vain vähäistä" vaan oikeasti olin aivan punainen, ihottumainen, pienen kuumeen ollessa päällä olo muuttui vielä kamalammaksi. Olin viimeksi noin 6-vuotiaana tarvinnut antibiootteja, ja silloin olin saanut myös reaktion, mutta se nyt taitaa olla vakio että jos vuosia on välissä, niin lääkärit kokeilee melkein väkisin, että onko tosiaan allerginen.. Tänäkin päivänä saan välillä selitellä tätä allergiaani, että en ihan oikeasti sitä pysty sietämään vaikka hengitystiet eivät menekään välttämättä tukkoon.
Vihdoin eräänä kesäpäivänä raahauduin taas terkkariin, koska vasen kylki oli niin kipeä etten meinannut henkeä saada. Kun sain vakuutettua lääkärin siitä etten todellakaan ole mitään venäyttänyt, pääsin ensimmäistä kertaa röntgeniin. Sen jälkeen olikin suht kiire lähteä sairaalaan, akuutin kuumeettoman keuhkokuumeen kanssa.
Syy, miksi en näistä alkuajoista niin paljon puhu, on se että en yksinkertaisesti muista siitä paljoa. En muista ollenkaan, koska ja miten kerroin läheisilleni, mulla on musta aukko juuri sen ajankohdan liepeillä - muistan olleeni sairaalassa kovan kuumeen kourissa (joka siis nousi vasta kun aloitettiin rankat antibiootit IV:nä), mua on käyty katsomassa, mun huonekaveri oli äkäinen, dementoitunut mummo joka luuli suurimman osan ajasta että mä olen hoitaja, ja että mun pitäisi passata häntä. Syöpädiagnoosia en saanut suoraan tuolloin, vaan sen jälkeen vielä edelleen tutkittiin, ultrattiin paljon, oli neulanäytettä ja kaikkea muuta, joka on sumun peitossa. En muista edes tarkalleen sitä vastaanottoa, jolloin vihdoin sain varmistetun diagnoosin: se on syöpä, 2B hodgkinin lymfooma ja tilanne on aika vakava.
Muistikuvat hyppää suoraan alkusyksyyn, jolloin ensin oli epäonnistunut leikkaus poistaa isohko kasvain vasemmasta keuhkosta, ja sitten rynnätään jo sytostaattihoitoihin, ei ehditä keräämään munasoluja pakkaseen talteen, kaikilla näyttää olevan todella kiire luotsata mua ensimmäiseen hoitoon. Siitä tämä hoitoputki sitten alkoi.
Muistan olleeni todella vihainen, kaikesta, kaikille, juuri 20 vuotta täyttänyt aikuisen alku, mutta edelleen aivan liian nuori tällaiseen rumbaan, jossa pitää tehdä vakavia päätöksiä vaikka mistä. Silloin työnsin monia ihmisiä ulos elämästäni, koska hädin tuskin jaksoin käsitellä omaa elämääni, ongelmia, mutta toisten en ollenkaan, en jaksanut tai halunnut kuin ihan muutaman ihmisen seuraa, loppuja en vain edes oikein sietänyt, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Ei näin jälkeenpäin, jälkiviisaana, ajateltuna ollut ihan fiksuin ratkaisu mutta olen jälkeenpäin korjannut välit niiden ihmisten kanssa, joilla oikeasti on väliä ja he ovat edelleen mun elämässä, kuten kuuluukin. Mä osasin päästää sellaisesta vihasta ja raivosta irti, nykyään on erilaista, vaikka olisin vihainen, väsynyt, ärsyyntynyt, tympääntynyt niin päästän läheiset kuitenkin lähelle, ja arvostan heidän yrityksiään pitää kaiken normaalina, mutta ovat kuitenkin rinnalla auttamassa jos apua tarvitsen.
Nykyään käsittelen tunteitani paljon terveellisemmällä tavalla, puhun niistä, pidän läheiset lähellä ja informoin heille, miten menee, mitä tapahtuu, mitä kuuluu, ja haluan nähdä kaikkia rakkaita mahdollisimman usein, ja yleensä puuhailla kaikkea ihan normaalia. "Vakavammat syöpäkeskustelut" voi hoitaa siinä ohella, tai olla puhumatta, ei aina ole pakko ruotia. Ja toki käyn myös terapiassa. Vaikka en voi sanoa olevani varsinaisesti onnellinen, olen nykyään onnellisempi kuin tuolloin aikanaan - ihan ok sekin.
Miten mua edes ruvettiin tutkimaan? Meni aikalailla aikaa, ennenkuin mitään oikeasti, siis aikuisten oikeasti, ruvettiin tekemään. Ramppasin ainakin sen puoli vuotta terkkarissa, ja olin töistä sairaslomalla melkein 2 viikon välein, syynä yleensä sahaava kuume, ei kovin korkea mutta kuume kuitenkin, yskä eli sellainen perusflunssa. Tunsin itseni myös väsyneeksi, mutta silloin ajattelin sen johtuvan siitä, että tein töitä todella paljon, kahdessa eri kaupassa, joskus tehden vuoroa kummassakin jopa saman päivän aikana. Öisin hikoilin ja välillä oli ihottumaa, jota raavin kuin viimeistä päivää. Terkkarissa tutkiminen oli valitettavasti todella vähäistä, uusia antibiootteja vaan ja kotiin. Silloin myös sain vahvistuksen siitä, että penisilliiniallergiania ei ollut "vain vähäistä" vaan oikeasti olin aivan punainen, ihottumainen, pienen kuumeen ollessa päällä olo muuttui vielä kamalammaksi. Olin viimeksi noin 6-vuotiaana tarvinnut antibiootteja, ja silloin olin saanut myös reaktion, mutta se nyt taitaa olla vakio että jos vuosia on välissä, niin lääkärit kokeilee melkein väkisin, että onko tosiaan allerginen.. Tänäkin päivänä saan välillä selitellä tätä allergiaani, että en ihan oikeasti sitä pysty sietämään vaikka hengitystiet eivät menekään välttämättä tukkoon.
Vihdoin eräänä kesäpäivänä raahauduin taas terkkariin, koska vasen kylki oli niin kipeä etten meinannut henkeä saada. Kun sain vakuutettua lääkärin siitä etten todellakaan ole mitään venäyttänyt, pääsin ensimmäistä kertaa röntgeniin. Sen jälkeen olikin suht kiire lähteä sairaalaan, akuutin kuumeettoman keuhkokuumeen kanssa.
Syy, miksi en näistä alkuajoista niin paljon puhu, on se että en yksinkertaisesti muista siitä paljoa. En muista ollenkaan, koska ja miten kerroin läheisilleni, mulla on musta aukko juuri sen ajankohdan liepeillä - muistan olleeni sairaalassa kovan kuumeen kourissa (joka siis nousi vasta kun aloitettiin rankat antibiootit IV:nä), mua on käyty katsomassa, mun huonekaveri oli äkäinen, dementoitunut mummo joka luuli suurimman osan ajasta että mä olen hoitaja, ja että mun pitäisi passata häntä. Syöpädiagnoosia en saanut suoraan tuolloin, vaan sen jälkeen vielä edelleen tutkittiin, ultrattiin paljon, oli neulanäytettä ja kaikkea muuta, joka on sumun peitossa. En muista edes tarkalleen sitä vastaanottoa, jolloin vihdoin sain varmistetun diagnoosin: se on syöpä, 2B hodgkinin lymfooma ja tilanne on aika vakava.
Muistan olleeni todella vihainen, kaikesta, kaikille, juuri 20 vuotta täyttänyt aikuisen alku, mutta edelleen aivan liian nuori tällaiseen rumbaan, jossa pitää tehdä vakavia päätöksiä vaikka mistä. Silloin työnsin monia ihmisiä ulos elämästäni, koska hädin tuskin jaksoin käsitellä omaa elämääni, ongelmia, mutta toisten en ollenkaan, en jaksanut tai halunnut kuin ihan muutaman ihmisen seuraa, loppuja en vain edes oikein sietänyt, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Ei näin jälkeenpäin, jälkiviisaana, ajateltuna ollut ihan fiksuin ratkaisu mutta olen jälkeenpäin korjannut välit niiden ihmisten kanssa, joilla oikeasti on väliä ja he ovat edelleen mun elämässä, kuten kuuluukin. Mä osasin päästää sellaisesta vihasta ja raivosta irti, nykyään on erilaista, vaikka olisin vihainen, väsynyt, ärsyyntynyt, tympääntynyt niin päästän läheiset kuitenkin lähelle, ja arvostan heidän yrityksiään pitää kaiken normaalina, mutta ovat kuitenkin rinnalla auttamassa jos apua tarvitsen.