Istun Radiuksen pääaulassa, kengät pois jaloista heitettynä- en jaksa istua fiksusti, siististi. Harkitsin jo vakavissani meneväni palliatiivisen käytävän potilaspedille röhnöttämään. Varmaan saisin ihan luvan kanssa mennäkin, toivunhan edelleen vyöruususta. Mutta en mennyt.
On vajaa pari tuntia aikaa terapiaan. Ajat ihotautipolin ja terapian vastaanoton välillä on menny vähän tyhmästi, on tällaista väliaika hengailua. Onneksi maha on vihdoin jokseenkin lopettanut riehumisensa. Mutta vain lähes, ei täysin.
Puhelin soi ja mun teki mieli vain tiuskia, en ole juttutuulella, mikä on huvittavaa koska odottelen tässä terapian alkua- siellä mitään muuta tehdäkään kuin jutella. Mutta siellä pääsen kertomaan ajatukseni siitä, kuinka mun elämä on kuin kissa ja hiiri leikkiä, jonka hiiri on aina fiksumpi, sitä saa jahdata hamaan loppuun asti kunnes kissalta loppuu voimat.
Makasin koko eilisen päivän sängyssä. Söin vähän, väkisin, että sain viruslääkkeet alas. Bestis, joka asuu mun luona, oli ja on huolissaan. Tosin nukuin rauhallisia päikkäreitä pariinkin otteeseen, eli enimmäkseen väsymystäni makoilutin ja keräsin voimia kahden edellisen illan jälkeiseltä lievältä kuumeilulta. Eilen illalla en usko enää olleen kuumetta, vain mahavaivoja, väsymystä ja turhautumista.
En jaksaisi tätä kohta 6 vuotta rullaavaa kokopäivätyötä.