Kivan ja hivenen poikkeavan, eli tekemisen täyteisemmän kuin yleensä, viikonlopun jälkeen alkaa taas uusi viikko, ja kohdalla on se pahamainen maanantai - mulla on usein maanantaimasis, vaikka päivä ei poikkeaisi vaikkapa sunnuntaista mitenkään, maanantailla on vain "huono maine", ja moni muu on silloin kenties kärttyinen, tarvii mennä taas töihin, herätä aikaisin, joten se on tarttuvaa vaikken itse mene töihin - liian aikaisin kyllä herään, kun en saa nukutuksi..
Maanantaina, mutta muinakin päivinä, on usein lamautunut olo. Uusi viikko alkaa, mutta mitä mä teen? En mitään. Uusi kuukausi alkaa, mitä mä teen. En mitään. Olen väsynyt vaikken tee ihmeellistä, mutta se väsymys taitaakin johtua juuri tästä puisesta arjesta joka ei paljoa sisällä mitään, koska mä en odota mitään, työskentele mitään kohti, erityisesti haaveile mistään.
Mietin, millaista on olla sillä aivan tavallisella eläkkeellä, kun työvuodet on poissa alta ja ikää on huomattavasti enemmän kuin mulla. Onko muilla eläkkeellä näin keevelin tylsää, kamalaa? En usko. Mun ajatuksissa eläkkeelläkin olo kiteytyy tähän: sulla todennäköisesti on perhe, lapset ja lapsenlapset joista pitää huolta ja joilta saa täytettä arkeen vaikka enää ei olisikaan osa sitä kiireisintä yhteiskuntaa. Ja ehkä raha-asiatkin on sen verran hyvän että voi elää ihan mukavasti, ja voi vaikka matkustella jos siitä pitää. Ei varmasti näin kaikilla, mutta eiköhän suurimmalla osalla. Omavalintainen erakko tai vastaavat, no se on sitten ihan oma juttunsa.
Joka kerta jos yrittää parantaa omaa elämäntilannettansa, tekee asioita joita ei ennen ole tehnyt, rupeaa suunnittelemaan, työskentelemään jotain maalia kohti - aina elämä tuntuu potkivan päähän sitä kovempaa, mitä kovemmin olet yrittänyt tehdä jotain elämälläsi. "Takaisin maahan, ja pysy siellä." Jos taas ei tee paljoa mitään, jatkuu kaikki tappavan tylsään tapaansa. Kumpi metodi siis ennemmin vie sulta järjen, mitä luulette?
Mä tiedän ettei mun elämä ole täysin tyhjää, mutta on se tavallista tyhjempää ja on vaikeata muovata sitä mihinkään suuntaan, mihin tahansa suuntaan kääntyy, on aina edessä jokin este, ja kulman takana vaanii seuraava isompi katastrofi, ihankuin niitä ei olisi jo tähän mennessä tullut vastaan tarpeeksi. Mietin kuitenkin, kun seurailen muiden ihmisten elämiä, että onko nekään onnellisia? Kovin moni ei vaikuta olevan, ja arki vaikuttaa raskaalta suorittamiselta. Ja jos joku onkin onnellinen, mitkä ovat olleet tämän avaimet siihen? Miksi toisia vaivaa tämä elämä ja arki enemmän kuin toisia? Miksi tänä päivänä isossakin ihmismassasa tuntee olevansa enemmän yksin kuin koskaan ennen?
Tää tekemättömyys, pelkkä terveyden seuranta alkaa todella sössimään mun päätäni. Viikko viikolta tuntuu kamalammalta ettei mitään tehdä, ettei ole vaihtoehtoja, että mun tehtävä on vain odottaa ja katsella miten käy, toivoa (muka) parasta. Entisen työnantajan lafkasta soitettiin, joku kuntoutusasiantuntija, mikälie, tälläinen soitteli mulle joskus viime vuonnakin. Ei tee mieli edes vastata (käytän Fonecta Calleria, tiedän lähes aina kuka soittaa) ja selostaa taas uudestaan, että ihan oikeasti, mulla on parantumaton syöpä, teidän kuntoutusaikeet menee tässä keississä aivan hukkaan. Hyvää sillä tarkoitetaan, ja toivon että siitä toiset oikeasti hyötyvät, mutta mun jo valmiiksi harmaata mielialaa nämä puhelut, keskustelut, vain tummentaa (ja soittelua jatketaan niin kauan kunnes vastaan).
Miksi nämä asiat menee kuten menee, miksi mun tauti on jokseenkin vähän hidastanut tahtia, mikä tämän tarkoitus on? Mikä mun elämän tarkoitus on? Ja onko se muka tarkoituksenmukaista elää tällaista elämää, joka on vain välitila joka ei tunnu johtavan ainakaan mihinkään mielekkääseen. Mikä tarkoitus tällaisella sairaalla, mutta ei kuitenkaan niin sairaalla että pitäisi sairaalassa tms olla, elämällä on? Mun päähäni ei mahdu tämä fakta, enkä keksi mitään edes semifiksua syytä.
"Ole kiitollinen että olet elossa" saa ihan uudenlaisia ulottuvuuksia tällaisessa tilanteessa.