Eilen oli pitkästä aikaa terapiaa, Tampereen kaupunki taas vaihteeksi säästää ja TAYSinkin yleispsykiatriselta osastolta potkitaan potilaita pois aika rankalla kädellä, näin olen ymmärtänyt. Mun tapaus ei ole vielä ollut käsiteltävänä, mutta psykiatrinen hoitajani on mua valmistellut siihen mahdollisuuteen, että kaupunki potkii mutkin pois pian, siitä huolimatta että yleistä tarvetta terapialle on (duh, onhan mulla tappava tauti...) ja vaikka olen koulutuspotilas - olen siis yksi ns. esimerkkipotilaista, joista mun sh raportoi ylemmälleen ja mun tapauksesta voidaan myös pienissä työryhmissä keskustella yleisellä tasolla, mun edistymisestä ja sen sellaisesta, muutama kuukausi sitten myös nauhoitettiin yksi terapiasessio. Toki terapiaan voi hakeutua uusiksi uudella lähetteellä, ja mä tottakai sellaisen saan mun lääkäriltä uudestaan, jos haluan. Jotain taukoa voi silti joutua pitämään terapiasta. Terveydenhuollon eri alueiden työntekijät ja resurssit ei kasva puissa, mutta kyllä vähän ihmetyttää kun potilaita niin rankalla kädellä potkitaan ulos, "kyllä sä nyt pärjäät, hus pois!" jos tietty määrä sessioita on käyty, ja jos potilas nyt ei ole itselleen tai muille vaaraksi. Mä en ole edellämainituista kumpaakaan, mutta kyllähän mä nyt oikeasti tarvitsen jonkun ammattilaisen kanssa ruotimista näistä koettelumuksista joita varsinkin viime aikoina on tullut tiuhaan - mä olen varmasti "selväjärkisempi" koska käyn siellä terapiassa, ja niin varmasti moni muukin. Kaikilla ei varmasti ole niin selvä tilanne, että lääkäri varmasti kirjoittaa uuden lähetteen terapiaan, kuten mulla, joten vaikken tunne näitä ihmisiä, niin mua surettaa niiden puolesta. Mielenterveysongelmia, paineita, stressiä, unettomuutta, vaikka mitä ongelmia on todella paljon nykypäivänä, ja joskus jo pelkästään se, että joku kuuntelee ja huomioi auttaa paljon. Eikä se rahakaan kasva puissa, joten julkisen puolen palvelut saattaa olla ainoa kanava, joihin ihmisillä on varaa.
Terapeuttikin pyöritteli päätään ja huokaisi, kuinka paljon shaibaa sitä niskaan kaadetaankaan, ja tämän ollessa vielä yksi todistajista kuinka hyvin mulla oikeasti voi mennä, jos syöpä vähän hellittää otettansa, olen kivuton, pääsen urheilemaan, olen taas sosiaalinen oma itseni ja kiinnostunut maailmasta ympärilläni - ja taas tullaan rytinällä alas, kun syöpä osoittaa olevansa mun elämän herra, kasvaimet pullistelee, tulee uusia, on kipuja, hyvin ei saa mennä, se on epänormaali tila!
