Siinä on jotain niin mielenkiintoista, miten ihmiskemiat toimii. Toista ei voi sietää heti sillä sekunnilla kun tapaa, ja toisen kanssa ollaan melkein kuin sydänystäviä jo ensi tervehdinnällä. Ja kuinka parhaimmat ystävyyssuhteet kestävät aikaa ja matkaa, ja taas kun tavataan, ollaankuin oltaisiin viimeksi nähty eilen. Juttu vaan luistaa ensi sekunnista eikä loppua näy.
Sillä on hirveästi merkitystä hoitosuhteessa, millainen olo potilaalla on, kenen kanssa juttelee, mitä pystyy juttelemaan, minkälainen olo siellä huoneessa istuessa tai tutkittavana on. On tosin usein tilanteita joissa ei voi valita sitä lääkäriänsä, jokin spesialisti jonka ammattitaitoa todella tarvii, niin ei siinä sitten kauheasti tule mutristeltua vaikkei tämän kanssa voi jutustella ihan niitä näitä, vaivaantumatta. Mutta pitkä, tiivis hoitosuhde kuten vaikkapa potilaan ja syöpälääkärin välillä oleva, siinä on paljon välilä, miten suhde toimii. Jokaisen pitäisi voida pystyä pyytämään lääkärin vaihtoa, jos kemiat ei toimi, tuntuu ettei saa tarpeeksi infoa, ei pysty kertomaan vaivoistaan ja niin pois päin. Moni ei kuitenkaan edes tiedä että voi pyytää vaihtoa, tai sitten saa aikaiseksi tai uskalla. Itsekään en alkuvuosina uskaltanut sanoa juuri juuta tai jaata asioihin, vaikka onneksi mulla pääasiassa oli aivan loistavia lääkäreitä, hoitajia jne ympärillä. Joukkoon kuitenkin mahtuu aina muutama, jotka haluaisi unohtaa porukasta täysin.
Mutta, miettiipä sitten vähän tavallisempaa arkipäivää ja sen menoja, kuten vaikka kampaajalle menoa. Kyllä sitä tulee varattua aikaa sille omalle lempparikampaajalle jos suinkin vain mahdollista, juttu luistaa, toinen ymmärtää vision ja toteuttaa sen, jää hyvä mieli ja tekee joka mieli mennä pitkästkä aikaa vaihtelemaan kuulumisia siinä hiustouhuamisen ohella! Mä myönnän olevani ensin yleensä vähän hiljainen, tunnustelen millainen se toinen mahtaa olla, aloittaako se sellaista jutustelua vai ei. Mä en jotenkin osaa aloittaa sitä jutustelua usein, joskus tosin rupean höpisemään jotain aivan tyhmää, ja siitä tiedänkin kohtaako henkilökemiat, jos toinen ymmärtää ja onkin ihan mukana ja juttu rupee soljumaan! Yleensä en viihdy kovin paljoa ihmisten seurassa, jolla ei ole omia mielipiteitä ollenkaan. Kaikki on juu, kyllä, aivan, niin mäkin. Että toki päällepäsmäröinnin raja täytyy ymmärtää ja erottaa tästä, mutta on se mielekkäämpää keskustelua jos siihen osallistuu kummatkin.
Uskomatonta läppää tulee vedettyä parhaimpien (likka)kavereiden kanssa. Sitä jutun tasoa ei voi käsittää, sitä nauretaan kaksi tuntia putkeen, ja toinen tietää, mitä toinen ajattelee ennenkuin edes avaa suutansa. Musta se on jotenkin ainutlaatuista, ja selvä merkki - pidä kiinni äläkä päästä irti, ellei toinen niin käske! Niistä helmistä elämässä on pidettävä kiinni. Kuka sitten saa helmen statuksen ja kuka ei, se ei aina ole niin selkeätä koska ihmisetkin muuttuu. Mutta toisaalta, toisten kanssa vain tulee paremmin toimeen kuin toisten, ja toisten seuraa nimenomaan kaipaa enemmän kuin toisten, vaikka juttu sujuiskin aina soljuvasti.
En oikein edes tiedä mistä tämä postaus sai alkunsa, jotenkin vain mietiskelin ihmisiä elämässäni, ja rupesin yhtäkkiä kirjoittamaan, ja sana tuli sanan jälkeen, lause toisensa. En tiedä onko tällä varsinaista punaista lankaa, tai ainakaan kunnon päätöksen tekevää lopetusajatusta. Tekstistä voi tietysti poimia ihmisten tärkeyden elämässään, kuinka he sitä rikastuttavat ja parantavat. Omistani pidän kiinni, ja lujaa. Te tiedätte keitä olette ♥
Sillä on hirveästi merkitystä hoitosuhteessa, millainen olo potilaalla on, kenen kanssa juttelee, mitä pystyy juttelemaan, minkälainen olo siellä huoneessa istuessa tai tutkittavana on. On tosin usein tilanteita joissa ei voi valita sitä lääkäriänsä, jokin spesialisti jonka ammattitaitoa todella tarvii, niin ei siinä sitten kauheasti tule mutristeltua vaikkei tämän kanssa voi jutustella ihan niitä näitä, vaivaantumatta. Mutta pitkä, tiivis hoitosuhde kuten vaikkapa potilaan ja syöpälääkärin välillä oleva, siinä on paljon välilä, miten suhde toimii. Jokaisen pitäisi voida pystyä pyytämään lääkärin vaihtoa, jos kemiat ei toimi, tuntuu ettei saa tarpeeksi infoa, ei pysty kertomaan vaivoistaan ja niin pois päin. Moni ei kuitenkaan edes tiedä että voi pyytää vaihtoa, tai sitten saa aikaiseksi tai uskalla. Itsekään en alkuvuosina uskaltanut sanoa juuri juuta tai jaata asioihin, vaikka onneksi mulla pääasiassa oli aivan loistavia lääkäreitä, hoitajia jne ympärillä. Joukkoon kuitenkin mahtuu aina muutama, jotka haluaisi unohtaa porukasta täysin.
Mutta, miettiipä sitten vähän tavallisempaa arkipäivää ja sen menoja, kuten vaikka kampaajalle menoa. Kyllä sitä tulee varattua aikaa sille omalle lempparikampaajalle jos suinkin vain mahdollista, juttu luistaa, toinen ymmärtää vision ja toteuttaa sen, jää hyvä mieli ja tekee joka mieli mennä pitkästkä aikaa vaihtelemaan kuulumisia siinä hiustouhuamisen ohella! Mä myönnän olevani ensin yleensä vähän hiljainen, tunnustelen millainen se toinen mahtaa olla, aloittaako se sellaista jutustelua vai ei. Mä en jotenkin osaa aloittaa sitä jutustelua usein, joskus tosin rupean höpisemään jotain aivan tyhmää, ja siitä tiedänkin kohtaako henkilökemiat, jos toinen ymmärtää ja onkin ihan mukana ja juttu rupee soljumaan! Yleensä en viihdy kovin paljoa ihmisten seurassa, jolla ei ole omia mielipiteitä ollenkaan. Kaikki on juu, kyllä, aivan, niin mäkin. Että toki päällepäsmäröinnin raja täytyy ymmärtää ja erottaa tästä, mutta on se mielekkäämpää keskustelua jos siihen osallistuu kummatkin.
Uskomatonta läppää tulee vedettyä parhaimpien (likka)kavereiden kanssa. Sitä jutun tasoa ei voi käsittää, sitä nauretaan kaksi tuntia putkeen, ja toinen tietää, mitä toinen ajattelee ennenkuin edes avaa suutansa. Musta se on jotenkin ainutlaatuista, ja selvä merkki - pidä kiinni äläkä päästä irti, ellei toinen niin käske! Niistä helmistä elämässä on pidettävä kiinni. Kuka sitten saa helmen statuksen ja kuka ei, se ei aina ole niin selkeätä koska ihmisetkin muuttuu. Mutta toisaalta, toisten kanssa vain tulee paremmin toimeen kuin toisten, ja toisten seuraa nimenomaan kaipaa enemmän kuin toisten, vaikka juttu sujuiskin aina soljuvasti.
En oikein edes tiedä mistä tämä postaus sai alkunsa, jotenkin vain mietiskelin ihmisiä elämässäni, ja rupesin yhtäkkiä kirjoittamaan, ja sana tuli sanan jälkeen, lause toisensa. En tiedä onko tällä varsinaista punaista lankaa, tai ainakaan kunnon päätöksen tekevää lopetusajatusta. Tekstistä voi tietysti poimia ihmisten tärkeyden elämässään, kuinka he sitä rikastuttavat ja parantavat. Omistani pidän kiinni, ja lujaa. Te tiedätte keitä olette ♥