Sain kuulla sen tuntemattoman sanomana - eikä tämä todellakaan tiedä, mistä tarkalleen puhui, ei sitä mitä se mulle merkitsee, miten tyhjänä se kumisee kun sen kuulen, vaikka hymyilen koska niin olen aina tehnyt - hymyillyt kun tunnen itseni vaivaantuneeksi, tai kun en vain osaa sanoa mitään. On niin naurettavan helppoa hymyillä, olla hiljaa, ja kääntää hetkeksi katse käsiin tai ehkä jalkohin, pöytään, maahan, mihin vain paitsi puhujan silmiin. So, nobody's the wiser.
Mulla oli hauskaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta kun olen tällainen kun olen, en koskaan lopeta miettimästä asioita, siellä jotain aivojen perukoilla vaikka kuinka 80% olisi kiinni tässä hetkessä, nauran hyvälle vitsille, heitän sitä itse, tunnen että on hauskaa.
Kenenkään, itseni mukaan lukien, ei käy kiistäminen etteikö mun elämässä ole paljon mahtavia asioita, ihmisiä. Mutta ei sitten kuitenkaan myöskään sitä seikkaa, kuinka paljon olen joutunut antamaan pois, luopumaan, jättää kokematta, elää toisenlaista elämää. Mietin välillä, että missä olisin just nyt jos juuri täytettyäni kaksikymmentä, en olisikaan joutunut sairaalaan, tai jos olisinkin, niin että sieltä ei kuitenkaan olisi löytynyt syöpää joka päätti vallata mun elämän. Toivon, ja luulen, että olisin nyt valmistumassa tai jo valmistunut sairaanhoitajaksi, tehden duunia mistä tykkään, olisi ehkä perhe tai sellainen pian tuloillaan, koirat, tottakai - ilman niitä ei voi elää.
Tiedän aika suurella varmuudella sen, etten olisi bloggari, tällainen kuin olen nyt. Silloin, ennenkuin The Little Things heräsi henkiin, pidin anonyymiä, puoliläppä laihisblogia joka varmasti olisi jossain vaiheessa jäänyt kun oikea elämä vaatisi, ja ansaitsisi myös, sen huomion, mitä siihen käytin. Ja se olisi hyvä.
Kukaan ei tietenkään voi sanoa, mitä kaikkea elämällä voi vielä olla tarjottavana, mitä kokemuksia tulee samaan tai joutuu käymään läpi. Mutta muhun on jätetty lähtemätön merkki, enkä koskaan tule olemaan se nuori ja viaton Nessa, joka silloin joskus olin. Terapeuttini neuvoin, menneestä ei saa haaveilla liikaa, ja niinhän se on, mutta jos sitten kuitenkin. Silloin pystyi heittämään aivot narikkaan, no problem, ja pitää ne siellä narikassa, lomalla, eikä miettiä liikaa turhia. Miten mahtavaa se olikaan, miten ihmiset ei tajua kuinka hemmetin autuasta se on, kunnes sitä ei enää ole!
Kamala, miten tämä päivä vetää näin vakavaksi. I've spoken my mind, lifted something off my chest, though it never really leaves, does it.
Mulla oli hauskaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta kun olen tällainen kun olen, en koskaan lopeta miettimästä asioita, siellä jotain aivojen perukoilla vaikka kuinka 80% olisi kiinni tässä hetkessä, nauran hyvälle vitsille, heitän sitä itse, tunnen että on hauskaa.
Kenenkään, itseni mukaan lukien, ei käy kiistäminen etteikö mun elämässä ole paljon mahtavia asioita, ihmisiä. Mutta ei sitten kuitenkaan myöskään sitä seikkaa, kuinka paljon olen joutunut antamaan pois, luopumaan, jättää kokematta, elää toisenlaista elämää. Mietin välillä, että missä olisin just nyt jos juuri täytettyäni kaksikymmentä, en olisikaan joutunut sairaalaan, tai jos olisinkin, niin että sieltä ei kuitenkaan olisi löytynyt syöpää joka päätti vallata mun elämän. Toivon, ja luulen, että olisin nyt valmistumassa tai jo valmistunut sairaanhoitajaksi, tehden duunia mistä tykkään, olisi ehkä perhe tai sellainen pian tuloillaan, koirat, tottakai - ilman niitä ei voi elää.
Tiedän aika suurella varmuudella sen, etten olisi bloggari, tällainen kuin olen nyt. Silloin, ennenkuin The Little Things heräsi henkiin, pidin anonyymiä, puoliläppä laihisblogia joka varmasti olisi jossain vaiheessa jäänyt kun oikea elämä vaatisi, ja ansaitsisi myös, sen huomion, mitä siihen käytin. Ja se olisi hyvä.
Kukaan ei tietenkään voi sanoa, mitä kaikkea elämällä voi vielä olla tarjottavana, mitä kokemuksia tulee samaan tai joutuu käymään läpi. Mutta muhun on jätetty lähtemätön merkki, enkä koskaan tule olemaan se nuori ja viaton Nessa, joka silloin joskus olin. Terapeuttini neuvoin, menneestä ei saa haaveilla liikaa, ja niinhän se on, mutta jos sitten kuitenkin. Silloin pystyi heittämään aivot narikkaan, no problem, ja pitää ne siellä narikassa, lomalla, eikä miettiä liikaa turhia. Miten mahtavaa se olikaan, miten ihmiset ei tajua kuinka hemmetin autuasta se on, kunnes sitä ei enää ole!
Kamala, miten tämä päivä vetää näin vakavaksi. I've spoken my mind, lifted something off my chest, though it never really leaves, does it.