Blogiarkisto

Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. lokakuuta 2015

Vähän (hoito)väsymyksestä

Hoitoväsymys on pitkään jatkuvaa väsymystä, joka liittyy vakavaan tai krooniseen sairauteen. Hoitoväsymyksestä puhuttaessa väsymys on suhteettoman voimakasta potilaan henkiseen ja/tai fyysiseen rasitukseen nähden. Koettu väsymys heikentää potilaan toimintakykyä kaikilla elämän eri osa-alueilla. Syöpäpotilailla hoitoväsymys on usein yksi sairauden ja hoitojen häiritsevimmistä sivuoireista. 


Hoitoväsymys, yleinen väsymys ja stressi, elämän tarkoituksen miettiminen, oman paikan löytäminen elämässä ja yhteiskunnassa, tulevaisuuden pyörittely.. vaikka mitä on ollut viime aikoina mielessä, ja vaikeasti näin mustaa valkoiselle laitettavissa. Ehkä sekin on osa sitä väsymystä. 

Tällaisen väsymyksen ensimmäisenä varmasti mieltäisi olevan puhtaasti sitä, ettei jaksaisi käydä hoidoissa ja käydä läpi sen tuomia seurauksia, joita yleensä on väsymys, pahoinvointi jne kun puhutaan tavanomaisemmista, käytetyimmistä syöpähoidoista eli sytostaateista. Voin siis sanoa olevani onnekas kun Nivolumab ei aiheuta mitään oireita, ei sen tosin kuuluisikaan muutaman ensimmäisen antokerran jälkeen, jos ei autoimmuunioireita sitten kehity (pidemmällä aikavälillä). Mutta hoitoväsymys on muutakin kuin vain fyysistä jaksamista, se on myös henkistä. Hoitoväsymys ei myöskään rajaa itseään nimenomaan syöpään, vaan voi monen muunkin sairauden kohdalla tulla kyseeseen, vaikka usein se tuntuu vilahtavan yhdistettynä syöpään, joka tietysti on rankkaa sairastaa ja toipua, tai mun tapauksessa jaksaa vuodesta toiseen kun tässä ei muuksi toivuta. 

Mulle tämä nimenomainen väsymys on menneinä vuosina myös edustanut tietyn paikan inhoa sen sijaan että se olisi vain jonkin tietyn hoidon saamista ja sen mahdollisia sivuoireita; esimerkiksi koen sädehoidon yllättävän raskaaksi hoidoksi vaikka siitä olen yleensä selvinnyt aika vähillä sivuvaikutuksilla, mutta useamman viikon ajan kun pitää käydä joka arkipäivä sädehoidossa, lyhyessäkin sessiossa, on aina ruvennut tuntumaan yllätävänkin ahdistavalta. Viime aikoina olen tuntenut inhoa valohoidossa käyntiä kohtaan vaikka se todellakin auttaa mun ihoa pysymään kunnossa, mutta useamman kerran viikossa sairaalassa ramppaaminen on niin voimakas assosiaatio siihen suurempaan ongelmaan, syöpään, että se vain pännii vaikka kuinka tolkuttaa itselleen, että tämä on sun hyväksi ja itse olet tähän halunnut. Se ei ole täysin järjellä kontrolloitava asia, vaan ristiriitainen ja hämmentävä. Kukapa sitä vuodesta toiseen haluaisi rampata sairaalassa syystä tai toisesta, vaikka siitä onkin apua. Mutta syy tai syyt ovat tietenkin usein negatiivisia, ja mieli yhdistää ne niihin ja toistuvaan rutiiniin voi uupua. On ristiriitainen tilanne kun koet olevasi kiitollinen hyvästä hoidosta, mutta samaan koet inhoa paikan päälle menosta, kerta toisensa jälkeen.

Henkinen väsymys muuntautuu fyysiseksi väsymykseksi. Täytyy taistella tuplasti enemmän että jaksaa pyörittää tavallista arkea, suoriutua velvollisuuksista, olla suht koht tavallinen yhteiskunnan jäsen. Välillä jostain vain tarvitsisi saada lainaan aimo annos lisämotivaatiota ettei tuntuisi siltä, että koko ajan juuri ja juuri raahautuu perässä, suorittaa elämää autopilotti päällä.

On hyvä kuitenkin tietää, ettei ole yksin. Muutkin kokee tämäntapaisia ajatuksia eikä kenenkään tarvitse olla superihminen, tai edes tavallinen, kokonainen ihminen koko ajan - välillä saa olla vähän hukassa ja väsynyt, se on normaalia. Tietysti on hyvä myös pystyy tunnistamaan, koska rupeaa olemaan liian rasittunut ja väsynyt, jolloinka tarvitsee ehkä enemmän jotain ulkopuolista apua, jotta ei jää katoa pysyvästi mukaansa imeviin pohjamutiin. Ja niistä pohjamudistakin voi nousta, sen tiedän omakohtaisella kokemuksella vaikka juuri sillä hetkellä, siellä pohjalla, ei välttämättä tunnu siltä että sieltä koskaan pääse pois.

On myös hyvä tietää ettei aina tarvitse tsempata täysillä, vaikka kaikki tsemppejä toivottelevat. Ollaanhan me vain ihmisiä, eikä ihminen ole täydellinen.

Syöpä, joku muu sairaus, tapahtuma, onnettomuus, menetys - moni asia elämässä voi pysäyttää, tai jäädä pitkäksi aikaa roikkumaan päälle, ja selviytymistapoja on erilaisia, vaiheet pidempiä tai lyhempiä, kertaluontoisia tai sitten toistuvia. Paras vinkki multa varmaankin on, että älä jää yksin. Juttele jollekulle, ystävälle tai sitten ihan ammattilaiselle. tai etsi vertaistukea; hengenheimolainen joka ymmärtää jetsulleen, mistä puhut.

Tänä viikonloppuna olen Helsingissä, ottamassa osaa Sylvan vertaistukihenkilöksi haluavien info viikonloppuun, joten vietän aikaa toisten kaltaisteni parissa ja tulevaisuudessa toivottavasti voin tarjota kuuntelevaa korvaa muille, kenties juuri sairastuneille tai sitten pidempään sairastaneille, jotka kaipaavat toista kulkemaan vieressä. Tällainen tärkeäksi kokemani asia kuin vertaistuen tarjoaminen, tuntuu yhdeltä painavalta syyltä taas koota itsensä eheämpään kokonaisuuteen, syy jaksaa jatkaa, vaikka päällä on ollut varsin harmaa pilvi jota on saanut potkimalla ja hakkaamalla yrittää karkoittaa. Monia muitakin syitä, että ihmisiä, löytyy, onneksi, mutta tämä on taas vähän jotain uutta johon sukeltaa ja paneutua, ja josta saa sitä hyvää fiilistä.

Eteenpäin katsoen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ennen hoitoa hyvinvointi -postaus / Pre-treatment wellfare post


Heipsanmoiheimoi,



Stadista palattu, saavuin eilen vähän ennen klo 23 kotiin, oma sänky ah-ihanuutta mutta ikävä jäi. Ja pian suuntaan takaisin. Ja jatkuvalla syötöllä.




Mutta ei enempää siitä juuri nyt (vaikka ainakin yksi Stadi-postaus on tulossa), vaan halusin nimenomaan tehdä tällaisen ennen hoitoa alkavan postauksen - ne jotka eivät ole kärryillä, niin huomenna, eli tiistaina 17.3.15, alkaa mun hoito Nivolumab-lääkkeellä (Opdivo), joka lyhykäisyydessään pyrkii aktivoimaan kropan omia T-soluja, eli tappajasoluja, tekemään niiden duunia, eli tappaan kropalle vieraita soluja, elikkä näitä perskeleen syöpäsoluja. (pardon my French)




Meikittömyyspäivä, oli valohoitoa! :)

Mikä olo, mikä vointi, mikä fiilis?



Mä voin tilanteeseen nähden mielestäni juuri tällä hetkellä tosi hyvin. Joo, kyljessä on edelleen se haava, ja se meinaa ajaa mut yli reunan ainakin pari kertaa viikossa, mutta siihen auttaa esim. ihan mun omalla osastolla käynti ja tuttujen hoitajien sekä mun omalääkärin kanssa jutskailu. Ja käyn edelleen terapiassa, vaikka sitä on jouduttu aikatauluttamaan sillein, ettei nähdä niin usein, jotta Tampereen armas kaupunki ei potkisi mua pois sieltä, koska olen nyt käynyt terapiassa vajaa 1,5 vuotta, ja joku neropatti tai joukkio sellaisia, on sitä mieltä että mielenterveyspalveluissa niitä säästöjä pitäisi tehdä. VÄÄRIN! Mutta ei siitä tässä postauksessa enempää. 


Mikä on muu kunto. Kuntosalilla en nyt ole käynyt vähän reilu kuukauteen, mutta jos huomisesta hoidosta ei tule jotain oloja, siis väsymys nyt on se, joka voi tulla tai sitten ei tule mitään, mutta jos siis ei tule mitään, niin tällä viikolla aion tehdä paluun salille. Mulla hermokipulääkitys on aivan jetsulleen kunnossa, joten mulla ei käytännössä ole mitään kipuja enää, ja Lyricaakin tarvitsee vähemmän kuin, mitä sitä on varsinaisesti mulle määrätty - mä oon jo vuosia saanut itse hakea näitä mulle sopivia annostuksia, toki lääkäriä konsultoiden mutta mun kropan parhaiten tottakai tunnen minä itse, ei kukaan muu. Kuntosali, ylipäätänsä urheilu, on se joka pitää pääkopan kunnossa, mä tarvitsen melkeinpä kipeästi niitä endorfiineja, joita siitä saan, ja salilla saa pistää kunnon trance/dance/electro/jne jytät soimaan ja antaa mennä. Mua kiinnostaisi ihan hirveästi jonkin sortin nyrkkeilyn aloittaminen kahdesta syystä: 1, treeniä tälle mun vasemmalle, eli heikommalle, kädelle 2. saisi purkaa produktiivisesti päivän, viikon, kuukauden, koko elämän angstijuttuja säkkiin. Täytyy siis tähän mahdollisuuteen tutustua lisää, käydä vaikka kokeilemassa että onko se just sitä, mitä mä ajattelen tältä haluavani. Saa vinkkailla, missä jengi käy tätä harrastusta harjoittamassa! Sekä mitä maksaa jne jne.


Kunto on muuten... no, salilla kun ei ole käynyt niin itse huomaan staminassa laskun, eli hengästyy herkemmin, varsinkin jos on kannettavaa (vklop Stadissa iso käsilaukku + perässä vedettävä pieni matkalaukku) ja/tai on kova kiire. Jo vähän reilu kuukauden poissaolo salilta aiheuttaa laskun tässä. Toki aikaisemmin mennyt kipulääkitys, kuten Tramal, myös jossain määrin ns. "syö kuntoa", mutta sitä en ole tarvinnut kivunlievitykseen nyt kohta viikkoon. Enkä haluakaan, mitä vähemmän lääkkeitä, sen parempi, AINA. Mutta, tästä staminan laskusta huolimatta, ohittelen kyllä kadulla mummoja ja muuta nuorea väkeä, etten mä mikään laiskamato ole. Ja sprinttaan kyllä tehokkaasti bussipysäkille bussin saapuessa, en ole lähelläkään mitään matotasoa! ;D Olen myös osannut opetella hengitystekniikkaa, ihan itsenäisesti siis, millä rauhoittaa se hengästyneisyyden pakottava tunne jonkin sprintin jälkeen tms. Toimii!


Maha. Kuten ainakin pitkän matkan lukijat tietää, mullahan on IBS, mutta ei se ns. tyypillinen, eli mun IBS ei "perustu" sille että esim. FODMAP-ruokavalio toimisi, ja mun maha on tuhottu sytoilla ja ibuprofeenilla (olkaa jengi ihan tosissaan varovaisia tulehduskipulääkkeitä popsiessa!!) sekä tietty stressillä. IBS voi kehittyä niin moninaisista asioista, ja olla ihan vaikka vääränlaisen ruokavalion tulos yhdistettynä vaikkapa stressaavaan elämänvaiheeseen, niin tapoja tämän kehittymiselle on monia. Osa pystyy parantamaan tilannetta ruokavaliolla, lääkkeillä tai muuten stressitason jne hallinnalla, tai sitten ei vaan millään. Mä olen nyt laktoositon/vähälaktoosisella ruokavaliolla ollut pidempään, ja se on tehnyt ihmeitä, ja myös muuten ruokavalio on kokenut kunnon remontin, eikä vain mahan takia, vaan ensisijaisesti kuntosalitreenin vuoksi, mutta huomasin siinä samalla että mahan tilanne parani huomattavasti! Eli, voi sanoa että mulla on protskupainotteinen ruokavalio, joka sisältää hyviä hiilareita, paljon rehuja (siis PALJON kuituja, puuronvihaajasta on tullut puuronsyöjä! plus vielä lisäkuituvalmiste Vi-Siblin), roskaruoka on minimissään, enkä käytä nykyään enää mitään vatsansuojalääkkeitä (esim. Somac, Omeprazol) eikä Samariniakaan mene kuin ehkä kerran kuussa, ennen ainakin pari per viikko. Mun himot vetää sipsiä jatkuvasti on poissa. Ei kiinnosta, ei himota. Meillä perheessä menee tätä huonoa laktoosin sietokykyä ja siskolla on myös IBS, joten meillä sisaruksina on varmaankin myös jonkinlainen herkkyysgeeni taustalla näihin vammamahoihin. Meillä kummallakin on myös diagnosoitu migreeni. Että, vähän kuin kaksosia ollaan (ikäero 3v).


Fiilis. Stadi teki mulle niin gutaa, että tunnen leijuvani jollain pilven hattaralla, ja mulla on niin paljon energiaa kun kroppa voi ihan jees (miinus kyljen haava), ja hoito alkaa johon itse oikeasti uskon, tulevaisuus näyttää valoisalta sen epäselvän hämäryyden tai jopa mustan puhuvuuden sijaan. Mulla on hirveästi asioita, mitä haluan tehdä, olen todella kiinnostunut vapaaehtoistyöstä - Planin virallinen vapaaehtoiskääntäjähän olen ollut puoli viikkoa, eli siihen tarttumaan mun muiden kääntötöiden lisäksi. Mietin oikealla vakavuudella tulevaisuuden kouluttautumista, onko se sitten ajankohtaista vielä tänä vuonna vai vasta ensi vuonna, katsoen vähän miten hoitojen kanssa menee, mutta joka tapauksessa, on mietintämyssy päässä ihan vakavasti. Ja jos tulevaisuudessa pääsee irrottautumaan pidemmäksi aikaa Suomen terveydenhuollosta, niin hoidan asiani niin, että voin lähteä vähän maailmalle. Lähtisin mielelläni tekemään ihan vapaaehtoistyötäkin mutta voi olla, että sellainen ei heti ekana tule kyseeseen, vaan jotain lyhyempää oleskelua jossain lähistöllä, kuten esim. Briteissä, joskaan ei sekään maana evää vapaaehtoistyötä millään tapaa! Mutta näin vapaaehtoistyöstä puhuen, musta henkilökohtaisesti olisi hienoa lähteä jonnekin esim. vaikkapa Afrikkaan (adoptoituja serkkuja sieltä) ja auttaa rakentamaan koulua, opettaa englantia lapsille ja tätä rataa. En realistisesti tiedä, onko tällainen koskaan mahdollista mulle mutta tällaisesta haaveilen.

Elikkä, hyvästä tilanteesta lähdetään eteenpäin. Toivon, että kyljen haava sulkeutuu pian, mutta jos ei meinaa tapahtua niin sitten astuu sädehoito kehiin. Sen kanssa nimenomaan tähän vasempaan kylkeen, liikutaan todella lähellä sädehoitomaksimia, mutta tapauskohtaisesti arvioiden plussia ja miinuksia, joskus sen ylikin mennään. Joten, jos ei rupea pian tapahtumaan, niin se on sitten sillä suljettava, koska mulla on huutava tarve päästä kuntoilemaan kunnolla, ja onhan tottakai avonainen haava infektioriski, josta ollaan sille asiaankuuluvalla tavalla myös huolissaan. Mutta muuten, minä kokonaisuutena oon aika jeespoks kunnolla, niin mieleltä kuin kropalta. Tästä on hyvä jatkaa!


// ENGLISH SUMMARY

Hey folks, back from Helsinki City - love my bed and all, but I already long to go back, and gonna be real soon and continue to be! This post is about my condition, health, before starting the treatment with the med called Nivolumab (Opdivo), which in a nut shell works by enabling the T-cells, stimulate the immune system to start fighting against the dang cancer cells. My treatments starts tomorrow, so quick!

So, how am I, health, feelings about eveyrything?

Considering my situation I'm doing real well, I think, aside that I still have that disgusting open wound on my left side that drives me crazy more often than I care to even mention, but my support system at the hospital is awesome, a trip to see my doc and my team of nurses, have a friendly chat, talk about anything really, makes me feel better. And I'm still going to therapy, tho Tampere City is trying to kick me out due to budget cuts on mental healthcare division... some idiots running this one.

Otherwise, well, I haven't been to the gym in over a month now and I feel it, in stamina mainly and of course I just love the endorphins I get - keep my head straight, go to the gym with angst but then leave it there after a good sesh of sweating and listening to trance/dance/electro/such blasting. I really got no pains anymore, the nerve pains are gone thanks to Lyrica which I need less than suscribed to me, which is awesome, and for years I've been kinda in charge of finding the right dose with these kinda meds, nobody knows my body so well as I do myself, of course. So, I'm headed back to gym this week if nothing weird comes from tomorrow's treatment, and the most likely symptom is just fatigue, but I'm not really expecting even that, but judging on how I'm feeling, getting back to gym. And would be so intrested in some kinda form of boxing, for two reasons: 1. to start training my left hand, the weak one, again for real 2. to productively get rid of my angst by punching it out, literally.

So stamina is lower, tho painmeds like Tramadol sort of  steal it too, but haven't needed that one for almost a week now, which is superawesome, the less meds the better, ALWAYS. And I'm still able to pass by grandmas and youngsters too, so I'm not that bad, haha. Sprint to catch a bus. Been working by myself on a breathing method to calm myself more easily from the post-sprint gulping for air, works!

My IBS - as some know, I've got IBS too but not the "basic kind" which gets help by switching to FODMAP diet, my stomach was ruined by chemo and ibuprofen (eg. Advil), be beware, folks, when using such painkillers, they're the worst for your stomach!
I've found real relief my switching to lactose free/low lactose products, and otherwise also just revamping my diet. First due to gym, but I noticed on the side that my stomach started feeling so much better. So now basicly my diet is protein based, a lot of fiber (used to hate porridge PASSIONATELY, now I eat it everyday), good carbohydrates, lots of veggies. I also use a fiber supplement Vi-Siblin. And no longer use any kind of pills that protect the stomach (Finnish drug names Somac, Omeprazol), no need, and Samarin which is for occasional heartburn and stomach reflux, consists mainly of bicarbonate, now I need it like maybe once or twice a month, used to use it at least a couple times per week. My lil sis also got IBS, can't tolerate lactose and the latter concerns rest of our family too. We both got a diagnosed migraine too so we're kinda twins, tho 3 years apart in age.

Feelings about the present, the future, everything seems better - Helsinki did me good, I feel so energetic and happy. I believe in this new med, future doesn't seem so grey or black, I've got so many things I wanna do, travel, go back to school. Really got future on my mind, and one real big dream being involved in volunteer work abroad - I've joined the volunteer translation gang for Plan, but if it ever were possible in the future a dream of mine would be to volunteer in eg. Africa (got adopted cousins from there), help build a school, teach kids English, that kinda stuff. Don't know if I can ever leave the proximity of the Finnish healthcare system for that far away and such a long time, might just be shorter periods of time abroad, like England which would be very cool, volunteer or not.

So all in all, I'm starting this new treatment on a good mood and general feeling, and truly hoping it closes this open wound of mine. Though if it seems that nothing happens anytime soon, radiation comes in play even though I've had lots of it in this particular spot, but weighing the pros and cons, sometimes the maximum limit is pushed. And a open wound is also a infection threat, so it's something to really consider here, of course.

Toodles for now, it's bedtime for me! xxx

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kamelin selkä uhkaa katketa

Vampyyrin lailla haluaisin imeä kaiken energian, veren sijaan, auringosta joka näyttäytyy edelleen, oikeastaan joka päivä mutta silti pakkanen kiristyy iltaa kohden, ja kylmyys saa unohtamaan sen päiväisen annoksen aurinkoa, noin vain. Miten auringolla tai sen puutteella voi olla niin suuri vaikutus?

Sanoin jopa huvittuneena ääneen ystävälle, etten ole varma että oliko Teneriffan loma tähän saumaan se paras, koska nyt ikävöin sitä viikkoa, ja kesää niin hirveästi että välillä se tuntuu kolauttavan päähän niin kovaa, kuin joku lekalla päättäisi lyödä tajun kankaalle. Tai miksi koen olevani niin ns. riippuvainen siitä auringosta, vai onko sillä jokin suurempi merkitys jota en vain osaa kunnolla kuvailla tai tunnistaa?



Taka-alalla edelleen pyörii eräs asia, josta en voi tai halua puhua, mutta se vaikuttaa muhun, odotan, odotan ja odotan, olen lähtökuopissa mutta en tiedä koska saan luvan liikahtaa eteenpäin. Tai sitten taaksepäin, sivulle, JOHONKIN päin. Mun kylki on aivan oma tekijänsä ja mun päässä kasvattaa stressaavana tekijänä koko ajan kokoansa, vihaan sitä niin suurella raivolla välillä että hetken ehdin miettiä, että olenko sekoamassa. Mutta en ole, se on vain suuri stressaava tekijä josta haluan kiihkeästi eroon.

Miksi se niin rassaa, no. Tänään jo 3. kerran viimeisen viikon sisään on haavalappu teippauksineen pettänyt, ja kyljestä on vuotanut kudosnestettä aikalailla pitkin vaatteita, mutta se on ehtinyt tekemään niin pidemmän aikaa, koska se vuotaa niin salakavalasti, hitaasti mutta varmasti, ja mä kerrospukeudun; alla vartaloa myötäilevää toppia, päällä t-paita tai pitkähihainen, ja sen päällä vielä joku ihana kotipaita, eli jonkinlainen iso neule, joita rakastan (niitä harvoja asioita, joita voin listata plussana talvikaudesta: isot neulepaidat), ja huomaan tilanteen vasta kun kudosneste on tullut jo ainakin parin paidan läpi. Hätääntyneenä revin sitten vaatteita pois päältä ja vien niitä äkkiä pestäväksi, vaikka onneksi kudosneste ei ainakaan tähän mennessä ole koskaan mun vaatteisiin, edes vaaleisiin, jättänyt mitään jälkiä jotka eivät pesussa pois lähtisi. Eikä tulehdusta ole, eli on aivan hajutonkin. Mutta silti siinä tilanteessa kun tajuaa, että vaatteet ovat kosteat tai kunnolla märät, hätääntyy...  se on se epävarma tekijä, joka mua kiusaa, tää on asia jota en voi auttaa tai kontrolloida lääkkeillä tai liikunnalla, kuten voin esimerkiksi mun selkäkipuja. En tiedä, koska tää kylki saadaan kuriin, koska juuri loppunut antibioottikuuri ei nesteen tihkumista ole mun mielestäni hidastanut, tai ehkä ihan hitusen mutta kuitenkin niin vähän, ettei siitä ole sinänsä apua, helpotusta mulle.




Huvittavaa ja tyhmää, siis miltä mun päässänikin kuulostaa, mutta ennemmin kestän syöpähoitoja tai kipuja, kuin tätä kylkeä, koska noihin asioihin olen jo niin tottunut, ne handlaan kuin veteraani, jota olenkin, mutta tämä kylki, sen hoito, haavalappujen pettäminen, tämän epävarmuus, tämän uusiutuminen.. tää syö enemmän mun voimia henkisesti. Kuinka huvittavaa, eikö? Luulisi tämän olevan "aika pikkujuttu", mutta mulle tämä ei vaan ole..

Mulla on kuitenkin huomenna aika lääkärille, nimenomaan näyttämään taas tätä kylkeä, siitä keskustelemaan, kenties tällä olisi jotain uutta kerrottavaa mulle mitä tulee hoitosuunnitelmaan laajemmalla skaalalla. Mutta ennenkaikkea, musta on ihanaa ja turvallista voida mennä sinne taas, jutella jo niin kovin tutuksi tulleen henkilön kanssa jonka kanssa myös synkkaa hyvin, voida sanoa ääneen (jälleen kerran) että tää kylki vaivaa mua, paljon, jotain pitäisi nyt tapahtua että tämä saataisiin kuriin. Siedän ja kestän suurta kuormaa kaikenlaista painetta ja stressiä, mutta tämä on se joka ajaa erittäin lähelle sitä reunaa, jonka jälkeen kamelin selkä uhkaa katketa.




Tänään ei siis ole niin hyvä päivä, kuin voisi olla ja minkälaisia hyviä päiviä on ollut aikaisemmin, ja mua ottaa ihan nuppiin etten voinut jatkaa positiivisella mielellä täällä blogissakin, mutta enhän mä ennenkään ole esittänyt elämääni mitenkään ruusuisena tai vastaavana, jos näin ei ole ollut, joten miksi sen nytkään näiden kaikkien vuosien jälkeen, aloittaisin, ei mitään järkeä, mun purkautumiskanavahan tämä blogi on. Huoh, helpotti voida jotenkin kirjoittaa ajatuksia ylös, toivottavasti tästä ei tullut niin sekava kuin mitä kaikkea päässä on risteillyt tänään, kun olen raivosiivonnut, huutanut papereille kun en löydä etsimääni ja koirat väistelleet ympäri kämppää hösäävää mamia. Asioiden sisällä pitäminen on myös se yksi asia, jota pitäisi välttää, mun ja monen muunkin ihmisen, muuten saattaa seurata yllättäviä tai vähemmän yllättäviä räjähdyksiä.



Kuvat © weheartit.com

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

19.2.2010: En jaksa

En jaksa enää tätä. Olla sairas, olla syöpätyttö, olla vailla elämää.

Tänäänkin on huono olo, no, ei pahimmasta päästä mutta sen verran että muutaman pahoinvointilääkkeen olen jo joutunut popsimaan, samoin särkylääkkeitä kun niin kolottaa varsinkin jalkoja, ajatus ei kulje, kämppä on räjähdyksen partaalla kun ei riitä energiat siivoamiseen.. äsken suoritettu pikatiskaus oli suorastaan ihme. Mutta ennenkaikkea en jaksa enää tätä odotusta. Joudun odottamaan 2 viikkoa eilisten kuvausten tuloksia, ja olen jo saanut itseni vakuutetuksi ettei sieltä tule hyviä tuloksia, että vielä tarvitaan ainakin muutama lääkehoito kerta lisää ja taas odottelua. Mä en pysty, mun henkiset voimat ei enää riitä. Jos sieltä oikeasti tulee huonoja tuloksia, luultavasti romahdan siihen enkä tahdo enää jaksaa nousta ikinä ylös. Näin untakin että mut otettiin osastolle koska sain ns. hermoromahduksen huonojen tuloksien takia.

Eilen tulleessa Matkaoppaat -sarjassa yksi oppaista sai tietää että tämän poikaystävä oli vihdoin päihittänyt syövän. Tosi hienoa, ajattelin. Sitten se sanoi että tässä on saanut elää helvetissä 4 kuukautta, että se tuntuu ainakin vuodelta. Jaa, entäpä minä joka ON sairastanut jo sen verran?? Syöpää virallisesti noin 7kk, muuta paskaa jo yli vuoden. Teki mieli vaan nauraa ääneen ja huutaa telkkarille, ettei se 4kk oo mitään, ei yhtään mitään. Alle puoli vuotta, hah! Ei ole järkevää vertailla ihmisten kärsimystä, mutta valitettavasti olin ja olen itsekäs juuri nyt.

---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja julkaistu 19. helmikuuta, vuonna 2010.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Stand By Me




Tänään tuli käytyä vähän herkuttelemassa, tarjosin meinaan bestikselle pre-birthday burgerit Aussie Baarin terassilla, johon muuten paistoi aurinko sitten oikein kunnolla, hiki valui, niin hyvä spotti meillä oli, vaikka Tampereella välillä tuntuikin tuulevan, mutta kunnon lämmöiksi ne iltapäivän puolella muuttui. Nautittiin toki yhdet juhladrinksutkin, siideri mulle, lonkku bestalle. Varsinaiset synttärit ovat nyt viikonloppuna.

Mä olen tosiaan ollut aika hiljainen täällä blogissa, enkä ole lunastanut kunnolla lupaustani ottaa edes enemmän kuvia - blogin instagram toki päivittyy lähes päivittäin. On tässä kuitenkin ollut vähän sellaista passiivista olemista, stressiä, unettomuutta, ihottumat palanneet vaikka justhan mä tulin Mallorcalta - miksi tämä iho ei voi edes vähän aikaa olla rauhallinen, kun ei käy varsinaisessa valohoidossa? Ihan oikeasti, ottaa niin päähän että välillä voisi vaan kiljua täysiä tyynyyn, ja toivoa ettei yläkerran naapurit luule, että joku on hyökännyt mun kimppuun.

Kyljen kivut (jotka mun mielestä säteilee myös käteen) myös vaivailee nyt joka yö siinä määrin, että senkin puolesta tekee mieli vaan repiä hiuksia päästä. Olen tässä viime päivinä miettinyt, että mahdollisesti makuuasento jo itsessään, ei vain jos kierähdän vasemmalla kyljelle, voimistaa kiputuntemuksia eli sen takia tää vaivaa mua eniten öisin, päiväsaikaan sentään voin saada jopa useita kivuttomia tunteja. Kyljessä on selkeä pullottava kohta, jos pystyisin siitä ottamaan jotenkin fiksusti kuvan, siis että siitä tajuaisi sen ilman että voitte koskettaa sitä itse, ottaisin ja näyttäisin. Mikään "uloke" se ei kuitenkaan ole, sen kuitenkin edelleen parhaiten tuntee koskettamalla, joten siitä voitte jotenkin yrittää hahmottaa sen kokoa, tai olemusta. Sitä ei myöskään ulkopuolinen tajua mun kyljestä jos vaikka näkee mut bikineissä, koska se maskeerautuu aika tehokkaasti mun kyljen leikkausarven suojiin. Onneksi.

Terapiassa jutskailtiin näistä asioista, jännitin aikalailla sinne menoa koska tällä kertaa en ollut tehnyt mun "kotiläksyjä", tai ehkä niitä paremminkin kutsuisi kehotuksiksi, joka oli simppelisti miettiä tulevaisuutta, etsiä tietoa minne ottaa yhteyttä jotta voisi kysellä mitä tällaisessa tilanteessa ja sairauden kanssa, jollainen mulla on, voisi kenties tehdä. Tää kyljen tilanne on lamauttanut mut ja saanut ahdistumaan, antanut taas niin ison avarin suoraan päin näköä ja antanut raivo-opetuksen todellisuudesta: ihan pienen hetken menee hyvin, jopa todella hyvin, mutta se on vain se hetki ja sitten se on taas poissa, aina kun joku ihan hirveästi yrittää puhua tulevaisuudesta, mun kannalta siis, mitä mun kannattaisi tai pitäisi tehdä, minne mennä, mitä, sitä, tota, tätä. Haluan tämän hetkisen tilanteen pois alta, ennenkuin jaksan taas todella kääntää katseeni tulevaisuuteen, miettiä mitä mä oikeasti haluaisin tehdä, jos mulle neuvotaan ja annetaan raamit, minkä sisällä voisin toimiakin, tarkoittaa se sitten opiskelua, työskentelyä, vapaaehtoistoimintaa jne jne. On yllättävän rankkaa yrittää ottaa kaikesta selvää itse (ja myös löytää kanavia, joiden kautta oikeasti saa apua), vaikka se on tehtävä, ei kukaan kotoa tule hakemaan tai kotiin tule neuvomaan, tai lue sun ajatuksia. Ja muiden on sivusta myös helppo vaan heitellä ja kehotella tekemään jotain. Tulevaisuus osaa joskus olla aivan hemmetin pelottava, silloin kun se meinataan repäistä sulta pois kun sydän ei enää lyö, mutta myös silloin kun sen kanssa pitäisi kamppailla, jotain siitä muovata vajailla ja rikkinäisillä työkaluilla. En ole ainoa joka tällaisten juttujen kanssa painiskelee ja onnistumisstoorejakin onneksi saa kuulla, mutta on se silti jokaisen kohdalla varmasti aivan oma taistelunsa, ja sellaista ymmärtää parhaiten ne, jotka oikeasti ovat olleet tai ovat siinä tilanteessa.

Mä en ole antamassa periksi vaikka tunnenkin itseni just nyt kovin lamaantuneeksi, tääkin on taas vaihe jonka läpi tarvitsee madella, koska aika tuntuu selvästi hidastuneen, hiekanjyvät jähmettyneet tiimalasissa. Välillä kyllä tekee mieli antaa täysin periksi, käpertyä peiton alle sänkyyn, ja vain nukkua, nukkua, nukkua vain lisää, unohtaa kaikki unelmat ja toiveet, mielihalut, hukata arjen pienet ilot, unelmoida vain unissa.

Miksi kaiken pitää olla näin vaikeata, miksi asioiden pitää mennä näin?

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Sunnuntain harmauspostaus

Olo on kuin liisterissä, venyy ja paukkuu, mutta mihinkään ei liiku.

Kättä on särkenyt lähes tappavan tasaista tahtia, illalla täysille väännetty lämpötyyny vasemman puolen selän ja käden alla, melkein ihoa käristäen, tuntuu auttavan mutta senkin kanssa pitäisi maata lähes tuntikausia, ihan kuin käsi olisi syväjäässä. Yöksi otettu Lyrica, jonka toimivuudesta en edes ole varma, on todennäköisesti mun päiväsaikaan vaivaavan on/off päänsäryn syy, ainakin tuntuu ajallisesti menevän yks yhteen. On kamala huomata, miten helposti sitä uppoutuu ongelmiensa ytimeen mutta kuitenkin turhuuteen pohdiskelemaan kaikkea, joka vetää alas ja samalla lamauttaa. Ja kun ei ole aikataulu täynnä kaikenlaista menoa, niin aika tuntuu pysähtyvän ja ajatukset villiintyvän.

Ensi viikolle on ensin varattu puhelinaika lääkärille, kutsussa nimenomaan lukee että "lääkäri soittaa kipulääkityksistä" - auttaako Lyrica, oletko kokeillut muuta (esim. Panacod, Tramal), miltä särky tuntuu, miltä susta tuntuu, ja tätä rataa. Seuraavana päivänä on sädehoitolääkärin vastaanotto ja sitten tyrkkäys sinne CT-suunnittelukoneeseen. Jälleen kerran mun iholta etsitään noin 10 vuotta kestävät hennatatuoinnit, pisteet yläkropassa joiden perusteella kuvauksilla on lähtöpisteet, ja mahdollisen sädehoidon alue voidaan määrittää. Onneksi ne on tehty kauan aikaa sitten, vuosia sitten, jolloin tämä vasen kylki ei ollut näin operoitu ja täynnä arpikudosta, eikä alla ollut aktiivista, pullottavaa imusolmuketta - tuskin olisi sen tarvittavan pisteen (vähän kuin kuulakärkikynällä painaisi paperiin ja pyörittelisi sitä hetken, että piste on tarpeeksi iso) tekeminen kovin hauskaa tolle alueelle, vaikka tatuoinneista on kokemusta, mutta herkkää aluettahan tuo muutenkin on. Muutenhan se tehtäisiin nyt. Mutta näitä sädehoitojaksoja vuosien varrelta on jo sen verran takana, että onneksi ei tarvitse miettiä niiden pisteiden tekoa, jostain syystä nekin nyt vain hiipi mieleen ehkä siksi että muistan kun viimeksi ne etsittiin juuri ennen Teneriffan reissua, ja hoitajat olivatkin positiivisesti yllättyneet siitä, että mulla olikin ne jo, ei tarvinnut tehdä.

Mun arvelut tästä särystä on, että jokin tuolla kainalossa painaa sen verran, että jos vasemmalla kyljellä makaa, niin särky olkapäästä ranteeseen asti voimistuu, helpottaa vähän jos ei ole vasemmalla kyljellä mutta särkyä riittää silti ärsyttäväksi vaivaksi. Jokin osa on ehkä myös salitaukoa, siis enemmän tuolla hartian puolella, mutta se onneksi helpottanee kun vaan jatkaa salilla käymistä, jonne tällä viikolla vihdoin pääsin (tai sain lähdettyä..) takaisin. Mallorcalla tuli käveltyä todella paljon mutta se nyt ei oikein tällaisen selän kanssa, jollainen mulla on, juuri auta. Että pieni näpäytys myös omalle laiskottelulle, kun annoin salitaukoa tulla lähes 2 viikkoa enkä sillä välillä oikein venytellytkään.

Erittäin pitkästä aikaa siis menoton viikonloppu, vanhemmilla ruokailua nyt ei juuri menoksi lasketa vaikka onkin mukava mennä syömään iskän herkkukokkailuja. Huomaan, että oon karistanut osan mun erakkomaisuudesta, ainakin toistaiseksi, koska ei huvittaisi olla yksin sitten yhtään, mutta näin vaan on oltava kun kaikki kaverit tuntuvat olevan jossain, lähinnä töissä, koko viikonlopun. Sarjojen suurkulutukseksi tämä viikonloppu on sitten mennyt.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Lomalta paluu "masis"

Blogin puolelle on ollut vaikea palata - miksi? On jotenkin vaikea tarttua toimeen kun on höllännyt niin paljon viime aikoina, huidellut ihan muualla, ajatellut muuta, ollut "vähemmän tilivelvollinen omalle blogille" - siitäkin huolimatta että täysin vapaaehtoisesti ja yleensä mielelläni kirjoitan tänne. Runosuoni on tukossa, jotenkin.

Onhan mulla tottakai kerrottavana, että Mallorcalla oli mahtavaa, että ottaa päähän tulla tänne kylmään Suomeen jossa vähän väliä tulee kylmää vettä niskaan. En viihdy täällä yhtään, mun sydän kuuluu muualle, jonnekin missä puhutaan englantia ja ihmiset ovat niin erilaisia. En tiedä ymmärtääkö moni tätä mun kaipuuta ja sen luonnetta, mutta jotain tällaista se mun ajatuksissa haluan, mä haluan lähteä pois. Mutta en voi.





Mä olin niin elementissäni siellä irkkujen, brittien ja skottien seassa, ja musta oli aivan ihana kuunnella ihmisiä jotka puhuivat englantia eri aksenteilla, imeä niitä itseeni ja yllättää muut, kuinka samalta kuulostin, ja saada ylistystä, "ettet kyllä varmaan ole suomalainen kun tuolta kuulostat" ja tätä rataa. Mulle hienoja, pieniä ilon hetkiä. 



Myönnettäköön, mua vaivaa pieni lomalta paluu masis - en olis halunnut tulla takas, tähän suomessa vallitsevaan säähän tai mun elämään, mun ongelmineen. Itkuvinkuvää, kaikki ei edes pääse lomalle, mutta.. no, itkuvinkuvää silti, sori.
Ja oli niin lämmintä. Joka päivä kolkutellen sitä +30 astetta, joka sinne saapuessa tuntui paljolta mutta aurinkoa ja lämpöä rakastavana ihmisenä, siihen tottui hetkessä ja se tuntui vaan ihanalle. Lämpötilan hetkellisesti laskiessa jonnkin 22-24 tuntumaan, tuntui se jopa oudolta, ja ilo ratkesi uusiksi kun lämmöt nousi! :D Iho voi aivan mielettömän hyvin lämmössä ja myös edelleen, vaikka rasvata saa kyllä ahkeraan ja pieni pelkoo piilee takaraivossa, että nyt kun täällä kotimassa ei yhtään saa aurinkoa, miten käy kohta ihon...

On tässä vähän tulevaisuus stressiäkin, mitä sitä oikeasti tekisi tällä elämällänsä kun tauti on vaipunut lähes täysin talviauneen - hei, mä ehkä delaakaan ihan pian, mitä mä teen? Uskokaa tai älkää, myös toisin päin kääntynyt tilanne voi olla ahdistava, rassaava. Onneksi on keskiviikkona terapia, on hirveästi asiaa ja kyseltävää, mistä voisin mennä kyselemään lisää, mitä tällainen "papereissa ikuisesti sairas" voisi mennä tekemään elämällään, olla menettämättä tukia tai mitä muita voisi ehkä saada tilalle - mitä, mitä, mitä!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Flare up

No mitäs vit..per..helv..hiivattia!? Taas on iskenyt päälle joku ihottumakohtaus, erittäin paikallinen kylläkin, muualla kropassa ei ole mitään, sileätä, pehmeätä ihoa vain, mutta taipeet ovat tämän näköiset. Hiljaa enteillyt pitkin viikonloppua, ja tänään sitten tälläinen kunnon roihahdus. WTF, saanen sanoa.

En koe olevani mitenkään erityisen stressaantunut - siis kyllä, perjantaina on kuvaukset, mutta mulla on sen verran yleisesti ottaen hyvä fiilis, että en mä stressaa sieltä tulevia tuloksia, kun pelin kulkukin on selvä: jos mitään suuren suurta ryöppyä kropassa ei ole tapahtunut, niin ei mitään lääkitystäkään aloitetan, enkä halua. Mä voin aivan liian hyvin, ja jos siellä jotain pientä toimintaa onkin, no, se nyt mun mulle aivan normaalia eikä sille mahda mitään - onhan tämä parantumanton, tai krooninen, miten sen haluaa ilmaista. Mä uskon vakaasti siihen, että nyt ei ole aika lykätä kroppaa täyteen myrkkyjä, vaan edelleen jatkaa kuntosalilla, kuten tähänkin asti, mennä ja tehdä, antaa kropan levätä. On sitten tulevaisuutta varten sitä peruskuntoa alla, jos tilanne todella jotain myrkkyjä vaatii.

Mutta palatakseni itse pääasiaan: mitä mä tässä stressaan? Alitajuisestiko? ÄH. Mystisiä ovat mun kroppani puuhailut. (olis vaan kiva, kun kädet ei näyttäis tältä tässä vaiheessa valohoitoa, jota on jo hyvin takana... tai olis jossain, missä ei näkyis, ärsyttää tämmönen!)

tiistai 20. toukokuuta 2014

20.8.2012: "Oh, ain't great to be me."

Yskittää taas jonkin verran enemmän, kahtena edellisenä iltana (la-su) jalkoja on särkenyt niin paljon että on täytynyt mennä nukkumaan relaksantin voimin, kaikki housut kiristää kun olen mättänyt ruokaa yksikseni ja seurassa kuin vanki viimeisellä illallisella, ja edelleen välillä tekee mieli paiskoa tavaroita, kirota, huutaa ja perään itkeä kun mietin tulevaisuutta. 

Oon 24-vuotias enkä mä ole mitään, ja tuskin paljoa menossa minnekään 25-vuotiaanakaan (kouluttautuminen ja/tai työt), koska toipuminen pelkästään kantasolusiirrosta ottaa aikansa eikä tässä ole edes tietoa koska se tulevaisuudessa on, tai auta armias jos tulee siitä aiheutuvia kylkiäisiä kuten vaikka maksa/munuaisvaivoja, hylkimistä, matalat veriarvot (=infektio herkkyys, huono kunto) ja monta, monta muuta asiaa.. puhumattakaan oman peilikuvan vihaamisesta kaljun kanssa, silläkin kestää aikansa ennenkuin se rupeaa edes kasvamaan kunnolla kaikkien niiden kroppaan lykättyjen myrkkyjen jälkeen.

Oh, ain't great to be me.

---
Tämä postaus on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran edellisessä blogissa 20. elokuuta, vuonna 2012.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Outside of my window, there's a life





Tänään sai taas käydä kärsimässä, ja sinkoilemassa hima-TAYS-hima -väliä. Ihan aikaseen aamuun oli ne kuvaukset, tällä kertaa piti olla vain 2 tuntia syömättä ennen kuvauksia, joka oli aivan taivaallista. Kanyylia kyllä sai taas uitella suoneen, ja mun rutikuiva iho joka tällä hetkellä muodostaa niitä ärsyttäviä iholaattoja (tyypillistä tälle mun ihosairaudelle) ja sitten hilseilee, ei ainakaan auttanut asiaa. Onneksi sentään kämmenselän päälle ei lähdetty tuikkaamaan, kun olin niin tiukkana että siihen ei kyllä sitten laiteta, se on t-u-s-k-a-a. Onneksi hoitaja yritti vain kerran, ja sitten tuli radiologi kokeilemaan ja sai oikean kyynärvarren pienempään, vähän sivussa olevaan suoneen tehokkaasti, vaikka ainahan se tuntuu, ainakin mulla, koska mun suonet on pienet, liukkaat ja puhkeavat helposti kun niitä on rääkätty jo vuosikaupalla. Portti kun ei kelpaa tähän tutkimukseen, ottaa niin aivoon... Mutta, muuten tutkimus oli varsin nopea ja helppo.

weheartit.com


Miksi jouduin sinkoilemaan tätä väliä, on se että tälle päivällä oli buukattu myös gyne. Pitkäaikaiset lukijat tietää, mikä painajainen tää homma on mulle. Kamalia, kivuliaita kokemuksia vuosien varrelta, joten mä olen aika hermoraunio kun istuskelen odotustilassa. Ja aikataulusta oltiin myöhässä TUNNIN, eli hermoilla sai vielä extra-aikaa. Oli myös taas uusi naama tutkimusta suorittamassa, mutta tämä onnistui olemaan tosi ripeä ja hellävarainen, vaikka mun jännitys purkautuikin joukkona kyyneleitä siinä piinapenkissä. Olen niin itkupilli, jos pääsen vauhtiin, and hating that fact.


Nyt sitten on taas odottelua. Perjantaina on lääkäri. Viime yönä näin painajaisia ja nukuin jossain 00.30-2/3 välillä valot päällä - se karkottaa pahat unet. Tosin todennäköisesti Ketipinorillakin oli näpit pelissä, ei vain mun stressillä, koska sitä ottaessani näen kaikenlaisia vilkkaita unia, ja myös painajaisia. Vaikka on ne vähentyneet sitten siitä ajasta, kun tämän lääkkeen aloitin unettomuuteen, enkä syö sitä joka ilta. Kumma lääke, kun voi niin paljon vaikuttaa uniin. Silloin kun otan Temestaa, en näe unia oikeastaan ollenkaan. Ja koen myös nukkuvani parempaa unta. Mutta toleranssi kummallekin lääkkeellä kyllä tuntuu hitaasti mutta varmasti nousevan. Ainakin tällaisella stressikaudella sen tuntuu huomaavan, kun nukahtaminen on haastavaa (kun se ei kuitenkaan aina ole, vaikken mä ilman nukahtamis/unilääkkeitä lähes koskaan osaakaan nukkua).

Nyt haaveissa vaan siintää, että pääsis pian takaisin valohoitoon, mun iho on niin kamalassa kunnossa kasvoista alaspäin - vaikkei kasvojenkaan iho ole mitä parhain, mutta muuhun kroppaan nähden hyvässä kunnossa. Ihotautipolille lääkäriin en pääse, niin pitkät jonot, joten täytyy kuulemma mennä TK:n kautta. Sinnekin aika vasta 14.4., toivottavasti siellä nyt sitten oltaisi edes ripeitä sen lähetteen kanssa.. mun omalääkäri on vähän, no, kummallinen vaikkakin ystävällinen mies. Mutta todella hajamielinen. Ihotautipolin hoitajan mukaan pääsisin kuitenkin samantien takaisin valohoitoon, kunhan saan tämän uuden lähetteen. Voihan venäjä, mitä ihanaa byrokratiaa..

lauantai 5. huhtikuuta 2014

But You're Different, Babe



Sain kuulla sen tuntemattoman sanomana - eikä tämä todellakaan tiedä, mistä tarkalleen puhui, ei sitä mitä se mulle merkitsee, miten tyhjänä se kumisee kun sen kuulen, vaikka hymyilen koska niin olen aina tehnyt - hymyillyt kun tunnen itseni vaivaantuneeksi, tai kun en vain osaa sanoa mitään. On niin naurettavan helppoa hymyillä, olla hiljaa, ja kääntää hetkeksi katse  käsiin tai ehkä jalkohin, pöytään, maahan, mihin vain paitsi puhujan silmiin. So, nobody's the wiser.

Mulla oli hauskaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta kun olen tällainen kun olen, en koskaan lopeta miettimästä asioita, siellä jotain aivojen perukoilla vaikka kuinka 80% olisi kiinni tässä hetkessä, nauran hyvälle vitsille, heitän sitä itse, tunnen että on hauskaa.

Kenenkään, itseni mukaan lukien, ei käy kiistäminen etteikö mun elämässä ole paljon mahtavia asioita, ihmisiä. Mutta ei sitten kuitenkaan myöskään sitä seikkaa, kuinka paljon olen joutunut antamaan pois, luopumaan, jättää kokematta, elää toisenlaista elämää. Mietin välillä, että missä olisin just nyt jos juuri täytettyäni kaksikymmentä, en olisikaan joutunut sairaalaan, tai jos olisinkin, niin että sieltä ei kuitenkaan olisi löytynyt syöpää joka päätti vallata mun elämän. Toivon, ja luulen, että olisin nyt valmistumassa tai jo valmistunut sairaanhoitajaksi, tehden duunia mistä tykkään, olisi ehkä perhe tai sellainen pian tuloillaan, koirat, tottakai - ilman niitä ei voi elää.
Tiedän aika suurella varmuudella sen, etten olisi bloggari, tällainen kuin olen nyt. Silloin, ennenkuin The Little Things heräsi henkiin, pidin anonyymiä, puoliläppä laihisblogia joka varmasti olisi jossain vaiheessa jäänyt kun oikea elämä vaatisi, ja ansaitsisi myös, sen huomion, mitä siihen käytin. Ja se olisi hyvä.

Kukaan ei tietenkään voi sanoa, mitä kaikkea elämällä voi vielä olla tarjottavana, mitä kokemuksia tulee samaan tai joutuu käymään läpi. Mutta muhun on jätetty lähtemätön merkki, enkä koskaan tule olemaan se nuori ja viaton Nessa, joka silloin joskus olin. Terapeuttini neuvoin, menneestä ei saa haaveilla liikaa, ja niinhän se on, mutta jos sitten kuitenkin. Silloin pystyi heittämään aivot narikkaan, no problem, ja pitää ne siellä narikassa, lomalla, eikä miettiä liikaa turhia. Miten mahtavaa se olikaan, miten ihmiset ei tajua kuinka hemmetin autuasta se on, kunnes sitä ei enää ole!

Kamala, miten tämä päivä vetää näin vakavaksi. I've spoken my mind, lifted something off my chest, though it never really leaves, does it.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Tuplatuska-maanantai

Ruotiessani syntyjä syviä, kaivellessa niitä salakuoppia mielestäni - mun ei todellakaan ole tarkoitus pelästyttää ketään, ja vakuutan käsi sydämellä että ihan oikeasti haen lisää apua, jos siltä tuntuu, ja terapiassahan käyn nyt säännöllisesti, mun mieli ei ole lopullisesti siis särkymässä, vaikka nyt kovasti myrskyääkin.





Siinä missä maalari maalaa tunteitansa kanvaasille, kirjailija puurtaa sormet puhki tekstiä paperille, pianisti painelee koskettimia ja antaa niiden lentää - minä, bloggari, nakutan mitä pää sormille suoltaa, ne elää välillä kuin omaa elämäänsä, tulee ulos tekstiä jota en edes aikonut muotoilla noin tai noin, se vaan tuli ulos, jotenkin, musta. Mua  usein mielestäni vaivaa luomisen tuska, mutta sitten välillä sitä tekstiä vaan tulee, tulee, tulee, tulee ja tulee. Ja yritän välillä saada siitä fiksua, ettei se ole vain sekavaa sanaoksennusta.

Aion puhua näistä asioista terapiassa, ja olen pohtinut myös muutaman läheisen kanssa. En ole yksin, ja ainakin kirjoittamalla saan kerrotuksi kaikenlaista. Mulle on aina ollut helpompaa kirjoittaa, kuten olen täälläkin jaksanut hokea. Sormet ovat niin harjaantuneet, että kirjoittaessa ei usein edes haittaa jos silmät täyttyy kyynelistä - sormet silti osaa tehtävänsä, ja mieli haluaa jatkaa suoltamista. Toisinaan on kuitenkin pakko tauottaa, nojata omaan turvalliseen tyynykasaan, antaa itkeä, antaa huutaa, antaa sen kaiken tulla ulos joka sieltä niin ryminällä joskus haluaa tulla ulos.

Mä en todellakaan ole ainoa ihminen maailmassa, jolla on ongelmia. Siis ongelmia joiden suuruusluokka on isompi kuin se 2 kiloa vaa'assa joka kummittelee, vai pistääkö viikonloppuna mustaa vai pinkkiä kynsilakkaa. Ja mulla on paljon mistä olla kiitollinen, ja olenkin, en ole kiittämätön, tai en ainakaan kuin erittäin harvoin kun mieli jaksaa sättiä eikä järki pysy kasassa. Mutta se on vain silloin, sen pienen hetken.

Joskus oikeasti saa kuvainnollisesti olla kokoamassa itseään superpikaliimalla. Keräillä niitä pieniä henkisiä paloja jotka ovat pirstaileina maassa. Jotkut ovat kadonneet omille teilleen, eivätkä ehkä enää koskaan ilmesty mistään takaisin. Mutta on vain sitten pärjättävä ilman. Ehkä tilalle voi kasvattaa uuden palasen.

Lääkäri kysyy: "Mitä muuta mä vielä voisin tehdä sun hyväks?"
Minä: "Etpä kai mitään tämän enempää".

Niin. Kukaan ei kärrää sua yli maalilinjan - kuvitelkaa nyt joku kottikärryllä juoksemassa ammattijuoksijan sijasta, tökäten tämän yli maalilinjan. Ei, sinne on päästävä itse. Joitain oivalluksia elämässä voi tehdä vain itse, vaikka jotain apua niihinkin voi saada. Niin moni asia on itsestä kiinni, mutta hirveän moni myös ei ollenkaan, vaikka kuinka tappelisi vastaan. Mä en voi tahdon voimalla parantaa itseäni, kuten ei voi tämän päivänen lääkärikään, vaikka sanoi silmät suurena, että toivoi hirveästi voivansa tehdä niin, ja tekisi sen sillä sekunnilla. Hymyilin ja vähän naurahdin.

Todennäköisesti mä olen onneni kukkuloilla sitten kun sisko menee naimisiin, ja kun tulee se esikoinen, jota voin hoivata. Elämän suuria iloja, ja asioita joita odottaa. Ne on positiivisia asioita, mutta kääntöpuoli on tottakai se, että mäkin haluan noita asioita, itselleni, mutta en tiedä voinko saada. Lasta ainakaan normitavoitse en voi saada. Enkä tosin haluaisikaan näitä mun geenejäni antaa eteenpäin.

Tänään on ollut tuplatuska-maanantai - vaikkei edes ole maanantai. Mutta tämä päivä on eilisen uusintaa, siitä nimi. Ehkä huomenna on hervoton keskiviikko, mistäs sen tietää.


EDIT 21.1. klo 16:42
Matka Teneriffalle varattu, ihana lämpöinen fiilis valtaa kropan ja mielen!