Tänään tuli käytyä vähän herkuttelemassa, tarjosin meinaan bestikselle pre-birthday burgerit Aussie Baarin terassilla, johon muuten paistoi aurinko sitten oikein kunnolla, hiki valui, niin hyvä spotti meillä oli, vaikka Tampereella välillä tuntuikin tuulevan, mutta kunnon lämmöiksi ne iltapäivän puolella muuttui. Nautittiin toki yhdet juhladrinksutkin, siideri mulle, lonkku bestalle. Varsinaiset synttärit ovat nyt viikonloppuna.
Mä olen tosiaan ollut aika hiljainen täällä blogissa, enkä ole lunastanut kunnolla lupaustani ottaa edes enemmän kuvia - blogin instagram toki päivittyy lähes päivittäin. On tässä kuitenkin ollut vähän sellaista passiivista olemista, stressiä, unettomuutta, ihottumat palanneet vaikka justhan mä tulin Mallorcalta - miksi tämä iho ei voi edes vähän aikaa olla rauhallinen, kun ei käy varsinaisessa valohoidossa? Ihan oikeasti, ottaa niin päähän että välillä voisi vaan kiljua täysiä tyynyyn, ja toivoa ettei yläkerran naapurit luule, että joku on hyökännyt mun kimppuun.
Kyljen kivut (jotka mun mielestä säteilee myös käteen) myös vaivailee nyt joka yö siinä määrin, että senkin puolesta tekee mieli vaan repiä hiuksia päästä. Olen tässä viime päivinä miettinyt, että mahdollisesti makuuasento jo itsessään, ei vain jos kierähdän vasemmalla kyljelle, voimistaa kiputuntemuksia eli sen takia tää vaivaa mua eniten öisin, päiväsaikaan sentään voin saada jopa useita kivuttomia tunteja. Kyljessä on selkeä pullottava kohta, jos pystyisin siitä ottamaan jotenkin fiksusti kuvan, siis että siitä tajuaisi sen ilman että voitte koskettaa sitä itse, ottaisin ja näyttäisin. Mikään "uloke" se ei kuitenkaan ole, sen kuitenkin edelleen parhaiten tuntee koskettamalla, joten siitä voitte jotenkin yrittää hahmottaa sen kokoa, tai olemusta. Sitä ei myöskään ulkopuolinen tajua mun kyljestä jos vaikka näkee mut bikineissä, koska se maskeerautuu aika tehokkaasti mun kyljen leikkausarven suojiin. Onneksi.
Terapiassa jutskailtiin näistä asioista, jännitin aikalailla sinne menoa koska tällä kertaa en ollut tehnyt mun "kotiläksyjä", tai ehkä niitä paremminkin kutsuisi kehotuksiksi, joka oli simppelisti miettiä tulevaisuutta, etsiä tietoa minne ottaa yhteyttä jotta voisi kysellä mitä tällaisessa tilanteessa ja sairauden kanssa, jollainen mulla on, voisi kenties tehdä. Tää kyljen tilanne on lamauttanut mut ja saanut ahdistumaan, antanut taas niin ison avarin suoraan päin näköä ja antanut raivo-opetuksen todellisuudesta: ihan pienen hetken menee hyvin, jopa todella hyvin, mutta se on vain se hetki ja sitten se on taas poissa, aina kun joku ihan hirveästi yrittää puhua tulevaisuudesta, mun kannalta siis, mitä mun kannattaisi tai pitäisi tehdä, minne mennä, mitä, sitä, tota, tätä. Haluan tämän hetkisen tilanteen pois alta, ennenkuin jaksan taas todella kääntää katseeni tulevaisuuteen, miettiä mitä mä oikeasti haluaisin tehdä, jos mulle neuvotaan ja annetaan raamit, minkä sisällä voisin toimiakin, tarkoittaa se sitten opiskelua, työskentelyä, vapaaehtoistoimintaa jne jne. On yllättävän rankkaa yrittää ottaa kaikesta selvää itse (ja myös löytää kanavia, joiden kautta oikeasti saa apua), vaikka se on tehtävä, ei kukaan kotoa tule hakemaan tai kotiin tule neuvomaan, tai lue sun ajatuksia. Ja muiden on sivusta myös helppo vaan heitellä ja kehotella tekemään jotain. Tulevaisuus osaa joskus olla aivan hemmetin pelottava, silloin kun se meinataan repäistä sulta pois kun sydän ei enää lyö, mutta myös silloin kun sen kanssa pitäisi kamppailla, jotain siitä muovata vajailla ja rikkinäisillä työkaluilla. En ole ainoa joka tällaisten juttujen kanssa painiskelee ja onnistumisstoorejakin onneksi saa kuulla, mutta on se silti jokaisen kohdalla varmasti aivan oma taistelunsa, ja sellaista ymmärtää parhaiten ne, jotka oikeasti ovat olleet tai ovat siinä tilanteessa.
Mä en ole antamassa periksi vaikka tunnenkin itseni just nyt kovin lamaantuneeksi, tääkin on taas vaihe jonka läpi tarvitsee madella, koska aika tuntuu selvästi hidastuneen, hiekanjyvät jähmettyneet tiimalasissa. Välillä kyllä tekee mieli antaa täysin periksi, käpertyä peiton alle sänkyyn, ja vain nukkua, nukkua, nukkua vain lisää, unohtaa kaikki unelmat ja toiveet, mielihalut, hukata arjen pienet ilot, unelmoida vain unissa.
Miksi kaiken pitää olla näin vaikeata, miksi asioiden pitää mennä näin?
Terapiassa jutskailtiin näistä asioista, jännitin aikalailla sinne menoa koska tällä kertaa en ollut tehnyt mun "kotiläksyjä", tai ehkä niitä paremminkin kutsuisi kehotuksiksi, joka oli simppelisti miettiä tulevaisuutta, etsiä tietoa minne ottaa yhteyttä jotta voisi kysellä mitä tällaisessa tilanteessa ja sairauden kanssa, jollainen mulla on, voisi kenties tehdä. Tää kyljen tilanne on lamauttanut mut ja saanut ahdistumaan, antanut taas niin ison avarin suoraan päin näköä ja antanut raivo-opetuksen todellisuudesta: ihan pienen hetken menee hyvin, jopa todella hyvin, mutta se on vain se hetki ja sitten se on taas poissa, aina kun joku ihan hirveästi yrittää puhua tulevaisuudesta, mun kannalta siis, mitä mun kannattaisi tai pitäisi tehdä, minne mennä, mitä, sitä, tota, tätä. Haluan tämän hetkisen tilanteen pois alta, ennenkuin jaksan taas todella kääntää katseeni tulevaisuuteen, miettiä mitä mä oikeasti haluaisin tehdä, jos mulle neuvotaan ja annetaan raamit, minkä sisällä voisin toimiakin, tarkoittaa se sitten opiskelua, työskentelyä, vapaaehtoistoimintaa jne jne. On yllättävän rankkaa yrittää ottaa kaikesta selvää itse (ja myös löytää kanavia, joiden kautta oikeasti saa apua), vaikka se on tehtävä, ei kukaan kotoa tule hakemaan tai kotiin tule neuvomaan, tai lue sun ajatuksia. Ja muiden on sivusta myös helppo vaan heitellä ja kehotella tekemään jotain. Tulevaisuus osaa joskus olla aivan hemmetin pelottava, silloin kun se meinataan repäistä sulta pois kun sydän ei enää lyö, mutta myös silloin kun sen kanssa pitäisi kamppailla, jotain siitä muovata vajailla ja rikkinäisillä työkaluilla. En ole ainoa joka tällaisten juttujen kanssa painiskelee ja onnistumisstoorejakin onneksi saa kuulla, mutta on se silti jokaisen kohdalla varmasti aivan oma taistelunsa, ja sellaista ymmärtää parhaiten ne, jotka oikeasti ovat olleet tai ovat siinä tilanteessa.
Mä en ole antamassa periksi vaikka tunnenkin itseni just nyt kovin lamaantuneeksi, tääkin on taas vaihe jonka läpi tarvitsee madella, koska aika tuntuu selvästi hidastuneen, hiekanjyvät jähmettyneet tiimalasissa. Välillä kyllä tekee mieli antaa täysin periksi, käpertyä peiton alle sänkyyn, ja vain nukkua, nukkua, nukkua vain lisää, unohtaa kaikki unelmat ja toiveet, mielihalut, hukata arjen pienet ilot, unelmoida vain unissa.
Miksi kaiken pitää olla näin vaikeata, miksi asioiden pitää mennä näin?