Tänään on ollut ihan mahdottoman laiska päivä. Mitään kunnollista en ole saanut aikaiseksi. Piti lähteä salille, mutta käperryin sängylle, kiskoin peittoakin päälle ja hups, kello juoksi ja katselin sitä tuossa 18:15 ja totesin, etten enää kyllä lähde, en jaksa lähteä tonne kylmyyteen kun kotonakin on niin viileä, että tekee mieli kököttää vain peiton alla.
Uudet Rapunzelinkaan hiukset eivät vielä tulleet, vaikka kyttäsin silmä kovana ikkunasta postinkantajan toimia (en oo yhtään stalkkeri, en...), joten ei tarvinnut sitten edes järjestää tapaamista mun hovikampaajan, aka pikkusiskon, kanssa niiden vuoksi. Toivottavasti huomenna tulisivat, tosin saattaapi mennä multa ohi kun olen lääkärissä, ja sitten ne menee takas Postiin, noudettavaksi, jos eivät saa jaettua luukusta, kuten tuskin saavat, ja sitten saan ne vasta perjantaina.. blaa blaa, on elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin hiukset. Mutta yritän huijata mieltäni ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi huomista, huomista lääkärinvastaanottoa. En usko että kuulen siellä hyviä uutisia. Vanhemmat tulee mukaan, joka sekin on vähän outoa, koska olen tottunut aina menemään yksin, ja yksin juttelemaan asioistani. Se on oikeastaan helpompaa.
Tähän mennessä tää on koskettanut yllättävän vähän mua, mutta nyt kun tekstailen ystävän kanssa, ja vaikka tämä luo niin paljon hyvää mieltä tukea mulle, se myös jotenkin vapauttaa mun padot ja rupean miettimään asioita, niitä kamalampia. Hänen sanoin, ystävät vetävät puoleensa magneetin tavoin, joten jos vaikka minä lähtisin, vetäisin muita puoleeni. Tän olen kuullut ennenkin, parin muunkin ystävän sanomana, vähän erilailla muotoiltuna. Olen vakuutellut kaikille, itsellenikin, etten ole menossa vielä yhtään mihinkään. Ja jos joku rakkaista lähtisi, syystä tai toisesta, niin kuvio olisi sama - tekisi mieli mennä perässä. Mutta tottakai sitä realistisesti pitää ihmisen pystyä jatkamaan elämää, vaikka joku siitä poistuisikin. Ajatus voi kuitenkin olla vaikea, vaivaava, kummitteleva. Ja jonkin aikaa, on varmasti eläminen todella vaikeata, ennenkuin se helpottaa pikku hiljaa kunnes elämä alkaa taas sujumaan, ja mennyttä rakasta voi muistella juurikin rakkaudella, myös kaipaukselle, mutta sellaisella terveellä joka ei ime oma elämää sisäänsä, lamauta tai estä jatkamasta eteenpäin.
Mulla on paljon syitä tarrata elämään, vaikka joskus pimeinä hetkinä ei siltä tunnu, mutta se on puhtaasti itsellensä valehtelua, tai heikko hetki jolloin ei vaan jaksa uskoa, mutta totuus on, että mulla on vielä paljon elettävää, paljon tehtävää ja jos vain saan vaikuttaa asiaan, en ole menossa yhtään minnekään. Tunnen kuinka rakkaat ihmiset vetää mua kiinni elämään, omaani ja heidän, enkä halua edes ajatella heidän jättämistä enkä oman elämän kesken jäämistä. Vasta nyt, ehkä viimeisen puolen vuoden sisään, ja varsinkin nyt kun kirjoitan omalla nimelläni ja naamallani, olen löytänyt aivan uudenlaista tarkoitusta elämälleni, jota haluan toteuttaa: haluan olla esimerkkinä muille, jotka taistelevat syövän tai muun kamalan sairauden kanssa, ja osoittaa että on niitä hyviäkin aikoja, vuosia, olemassa sairaudesta huolimatta, ja että elämässä on niin paljon tärkeitä asioita ja ihmisiä, ettei luovuttaminen kannata. Mielessä pyörii sana "goodwill ambassador" eli hyväntahdon lähettiläs, mä haluan olla jotain sellaista, mutta täällä sairauden maailmassa, se lähettiläs, omakohtaisella kokemuksella, joka kertoo käsi sydämellä, että ei kannata luovuttaa - elämällä on paljon annettavaa.
Tähän päätän tämän kohta loputtoman romaanin, jota voisin vain jatkaa ja jatkaa, mutta jätetään se toiselle, toisille, kerroille koska nyt maha on sitä mieltä, että pitää mennä syömään. Ja minähän menen ;)