Kello lyö 00:02, olen yrittänyt 1,5h maata sängyssä, päästä nukkumaan, mutta ei. On taas tällainen ns. kausi meneillään, kun sitä autuaan uneliasta olotilaa on vaikea saavuttaa. Nukun kyllä, kunhan vaan saan nukahdettua. Toleranssi tietylle bentsolle voi myös olla osasyy - tai sitten ei, aivot eivät vain halua sammua.
Mikä mua valvottaa, kun asiaa pohtii on... vauvat. Jälkikasvu. Oma näkemys, millaista elämää haluaisi elää. Sitä haluaa mitä ei voi saada, se tunne varmasti maksimoituu jos on tiedossa yli 50% varmuudella, että sitä jotain, mitä halajaa, ei voi saada.
Mut on ympäröity raskaana olevilla ihmisillä. Kavereita, tuttuja, tutun tuttuja, tuiki tuntemattomia joita tuntuu olevan mun havaittavissa aivan räjähdysmäisen paljon, jo melkein vuoden ajan, mutta erityisesti nyt kesän mittaan, tätä syksyä kohti kulkiessa. Olen jopa saanut tietooni, että moni sellainen ihminen jonka en todellakaan uskonut hankkivan lapsia tai ainakaan vielä "näin nuorena" eli on suurinpiirtein mun ikäluokkaa, vajaa 30v. Mutta niin vaan kaikki on viimeisillään poksahtamassa, tuomassa uuden ihmeen maailmaan. Paitsi minä.
On (toivottavasti) sanomattakin selvää, että jälkikasvun hankkiminen mun elämäntilanteessa voi olla kinkkinen, toiset eivät välttämättä edes hyväksyisi sitä, vaikka mun todellakin oletetaan elävän, kiitos kehittyneen lääketieteen. Mutta mulla on aina syövän stigma, joka on välillä kuin tatuoitu mun otsaan. Tiedostan kyllä itse että ihan hirveästihän siinä on hommaa kun lapsi tulee talouteen, seuraan sitä vierestä päivittäin rakkaani siskoni ja maailman ihastuttavimman kummityttöni kummitätinä, ja innoikkaimpana lastenhoitajana, mitä löytyy. Ja vauvan tulo perheeseen vaatii myös sitä taloudellista puolta, ainakin olevan sen verran hanskassa ettei välillä mietitä, että milläs sitä käydään ruokakaupassa. En toki itse koskaan ruuatta jää, tämä nyt oli kärjistetty esimerkki, mutta on myös fakta ettei mun raha-asiat mitenkään erityisen mahtavat ole, näin työkyvyttömyyseläkkeellä ollessa, vaikka yritänkin kouluttautua sen verran, että voisin tehdä esim. osa-aikaista freelancer duunia, testata siipiäni että ansaitsenkin sitten työkyvyttömyyseläkkeeni sallimissa rajoissa muutaman satasen enemmän per kk, tai silloin tällöin otan jokain keikkamuotoisia hommia vastaan. En yhtään tiedä mikä musta "tulee" kun valmistun. Tiedän mistä olen haaveillut, mutta en tiedä toteutuuko mun unelmani.
Mulla on silti babykateus. Rakkaan siskontytön hyppyyttäessä mua jokaisen tarpeensa mukaan, ollessa yksin tämän vahtina kellon ympäri, saa mut vain rakastaan enemmän tätä pienta pakkausta, siitäkin huolimatta että tämä saattaa huutaa mulle pää punaisena pidempäänkin koska ei ole lohtutissiä mitä tarjota - enhän ole hänen äitinsä. Ei haittaa, en kiroa sitä miksi suostuin lapsenvahdiksi, vaan jopa toivon että siskoni ja tämän mies päättää viettää vaikka date nightiä lähtemällä jonnekin, ja minä saan siskontyttöni taas täysin itselleni hoidettavaksi.
Surettaako mua lapseton tulevaisuus? Kyllä. Olisiko asiat toisin, jos olisin roolit toisinpäin - miehellä syöpä eikä voisi saada lapsia, ja minä terve - kyllä. Olisin kelpoinen kantamaan meidän lapsen, ja minä toivottavasti myös kelpoinen äiti hänelle. Lapsettomuus asiat menevät mielestäni vaikeampaan suuntaan jos nainen on se osapuoli, joka ei voi kantaa lasta - ihan vaikka taloudellisesti miettin, jos sitten yritetään oikeasti keksi tälle jotain ratkaisua, kuten sijaissynnyttäjää.
Ei sillä, että meidän taloudessa lapsi olisi mitenkään ajankohtainen - mulla ei ole enää tikittävää biologista kelloa, mutta.. kai sitten mun mieli kuitenkin omaa tällaisen tikittävän kellon, joka halajaa seuraavaa askelta elämässä, joka mulle olisi perheen perustaminen. Ei ehkä just nyt heti mutta vaikka parin vuoden sisään. Uskoni siihen että koskaan tulisin saamaan lapsia joillain vaihtoehtoisilla keinoilla on erittäin pieni. Se surettaa, paljon.
Tämän hetkinen missio on kuitenkin kouluttautua, ja yrittää katsella että voisiko sitä jossain määrin tehdä jotain töitä. Tilanne on suht vakaa vaikka kilppiksen vajis pyrkiikin heittämään kapuloita rattaisiin, lähes joka turkasen päivä. Olen silti itse sitä mieltä, että olisin hyvä äiti. Ja lapsi, on se sitten oma tai vaikkapa siskontyttö, saa mut haluamaan olemaan se seuraavaksi paras äidinkorvike, eli lapsenhoitajaja tämän (kummi)täti, mitä vaan voi olla.
On erittäin arvokasta ja etuoikeutettua, mikäli pystyy normaaliin tapaan perustaan perheen, näin mun mielestä. Toiset eivät ymmärrä mitä niin hemmetin arvokasta heille on suotu. Edelleen korostaen ettei se ole aina ruusuilla tanssimista. mutta milloin elämä muutenkaan olisi ruusuilla tanssimista?
Mulla ei ole biologista tarvetta lisääntyä, siis antaa geenejäni eteenpäin - päinvastoin, en todellakaan haluaa antaa mun geenejäni eteenpäin, varsinkin jos se lääkäreiden pohdiskelema geenimutaatio pitää paikkansa mun kohdalla, ja on perisyy mun syöpääni. Mutta jos joskus saisin jälkikasvua toisella tapaa, ei toisin keinoin hankittu lapsi olisi yhtään vähemmän arvokkaampi, vaan joka tapauksessa erittäin etuoikeutettu lahja.
On pidettävä itsestään huolta ennenkuin on valmis pitämään toisesta huolta, varsinkin avuttomasta elämänalusta, mutta mun kirjoissa se olisi kaikki todellakin sen arvoista.
Lapset on lahja - muistuttakaa itseänne siitä silläkin hetkellä, kun pieni känkkäränkkä tuntuu maailman mahdottomimmalta olennolta, joka ei muka mihinkään tyytyväinen.
On pidettävä itsestään huolta ennenkuin on valmis pitämään toisesta huolta, varsinkin avuttomasta elämänalusta, mutta mun kirjoissa se olisi kaikki todellakin sen arvoista.
Lapset on lahja - muistuttakaa itseänne siitä silläkin hetkellä, kun pieni känkkäränkkä tuntuu maailman mahdottomimmalta olennolta, joka ei muka mihinkään tyytyväinen.
