Friday stuff

Tänään ei ole tarvinnut juuri peukaloita pyöritellä. Nivolumab saatiin vihdoin tänään tippumaan, ja sen jälkeen piti rientää kuvauksiin, ja sitten äkkiä kotiin syömään välipalaa ja käyttämään pikku-Nessaa ulkona, hetken chillausta ja sitten jo lähtö keskustaan salaatille että kaffelle ystävän kanssa, joka toikin mulle tuliaisen että aikaisen synttärilahjan Nykin reissultansa! Ja sitten piti vielä eksyä Akateemiseen kirjakauppaan kirjaostoksille, koska, no, voiko kirjoja olla liikaa? ;)

Varjoaineen ruiskutus ei valitettavasti onnistu portin kautta, joten käteen tarvi asentaa tämä varsin kipeä kanyyli, siis tuskaa :/ Nyt on kämmenen päällä mustelma ja on kipeä, ei sovi mihinkään tökkäistä.. No, ensi viikolla sitten tuloksia, toivottavasti olisi jotain saman suuntaista kuin tämä hienosti umpeutunut kyljen haava, tuolla sisuskalujen puolella!

Kesä tuoksuu just tältä! Täydellinen tuliainen että synttärilahja, ja mä olin vähän esittänyt toivetta että jos jotain pientä vois saada VS:än myymälästä, ja uusi tuoksuhan oli just nappi, multa löytyy jo ennestään Pure Seduction, jonka olen siis itse tilannut Nordic Feelistä, joka jälleenmyy VS:n tuotteita, kuten tuoksuja ja huulikiiltoja (halvempaa kuin tilata itse VS:ltä, niillä on aika huikeat toimituskulut).

Tämä tuoksu on yksi suosikeista kautta aikain, makeahko, hento meloninen vaikka meloni ei tämän päätuoksukomponentti olekaan, mutta siltä se silti tuoksuu.

James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame; The Calling -kirja, tämä vain tuntui huutavan mun nimeä hyllystä, ulkonäkönsä kuin myös jännän yleiskuvauksensa perusteella: "The end of the world is coming. Play now. Or we all lose. After centuries waiting in secret, twelve unbroken bloodlines, armed with hidden knowledge and lethal training, are called to take humanity's fate into their hands..."


// ENGLISH SUMMARY

I'll try to write up the English summaries this weekend for the past few posts, sorry they've been lagging!

23.2.2013: Paljain Jaloin vs. Nessan Elämä

Lukijan toiveesta teen nyt tällaisen postauksen, jossa vertailen, kertoilen, kommentoin Laura Saven uskomattoman mahtavaa mutta surullista kirjaa; Paljain Jaloin. Ehdoton hatun nosto, taputus ja myötätunto edesmenneelle kanssasisarelle, joka taisteli viimeiseen asti syöpää vastaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, 380 sivua koska sitä ei meinannut millään pystyä laskemaan käsistään. Itkin ja nauroin tämän kirjan kanssa, ja se kosketti mua ja antoi kaikenlaista ajateltavaa, niin positiivista kuin negatiivista. Syöpäsairaiden ei sinänsä pitäisi "vertailla" toisiaan, mutta sitä tehdään joka tapauksessa ja mielestäni se on erityisesti kahden sairaan välillä, vähän hyväksyttävämpää, kunhan ei nyt mennä siihen "no mulla on enemmen kipuja, haist sinä", ajatteluun ja juttuihin. 

Mä koin, että minä ja Laura oltiin aika erilasia ihmisiä. Löytyy toki yhtäläisyyksiä, mutta ihmisinä, luonteina, ollaan erilaisia. Tosin, Lauran sairaus oli alusta asti jokseenkin vakavampi kuin mun, mun on edennyt hitaammin, uskon senkin vaikuttaneen. Mutta mä en silti koskaan ole ollut niin ns. hysteerinen kuin Laura, vaikka se hysteria voi tietysti olla vielä edessäpäin, jos kaikki oikeasti ja varmasti on menossa ihan puihin, who knows. 

Mun ja Lauran elämäntilanteet on myös kovin erilaiset. Laura oli ehtinyt elää pitempään sairasvapaata elämää, löytää kumppanin ja saada lapsenkin, kunnolla aloittaa opiskelut. Musta tuntuu, ettei mulla ole mitään. Ei kumppania, ei lasta, ei koulua. Ja mä myös koen, etten vain pysty päästämään ketään elämääni koska siinä missä Lauran puoliso Sofia joutui kokemaan kaikkea sairaan kumppaninsa vuoksi ja Laura välillä pelkäsi, että koska se Sofia ratkeaa, jättääkö se, niin siinä piilee syyn siemenet, miksi mä suljen ulos kumppanin mahdollisuuden. On eri asia haluta, haaveilla sellaisesta, kuin oikeasti päästä joku ihminen sun elämään. Pelkäisin myös, sitä suhteen myrkyttymistä mun ainaiselle sairastamisella, vaikka mä toki ainakin vielä, ja toivottavasti vielä pitkään, olen paljon paremmassa kunnossa kuin Laura oli hoitojensa aikana ja jälkeenkin. Mun henkinen tai fyysinen hyvinvointi ei kestäisi sitä, jos mut (taas, vt. J) taas jätettäisiin mun elämäntilanteen takia, se on niin julmaa, väärin, kamalaa, repivää, itseään syyllistävää. 

Laura oli myös havannoinut näitä erilaisia ihmisiä, joita elämästä löytyy, ja ketkä ovat niitä, jotka pysyvät mukana silloinkin kun paskamyrsky oikeasti puhkeaa, jotka uskaltavat ja haluavat pitää yhteyttä, ja yhtälailla kenet kokee itse sellaisiksi, joiden kanssa voi ja haluaa jakaa tämän, ja keistä tulee niitä hyvänpäivän tuttuja, joiden kanssa ei juuri enää jutella. Kuvailu Voivottelijoista (niillä joilla on kirja käsillä, sivu 192) tuli niin mieleen mun exän, Miehen. Sillä oli aina kiire tulla voivottelemaan mun tilannetta, kuinka HÄNESTÄ tuntuu niin pahalta, kuinka HÄN ei vaan kestä tätä, HÄN HÄN HÄN koko ajan, sellaisella tosi salaitsekkäällä tavalla. En ole enää ollut väleissä tämän tyypin kanssa noin 1,5 vuoteen koska kyllästyin siihen voivotteluun ja turhanpäiväiseen jauhamiseen, jota tämä harrasti vain oman mielenrauhansa vuoksi, aina pahoittaen mun mieltä enemmän, enemmän ja enemmän.

"Vihaan sitä sanontaa, jonka mukaan kenellekään ei anneta enempää mitä tämä kestää. Niin voivat sanoa vain ne, joille ei ole annettu." (s. 195) Aivan naulankantaan!! On aivan uskomatonta shittiä sanoa (syöpä)sairaalle ihmiselle tuo lause, ja olettaa että se otetaan vastaan jotenkin positiivisesti. (no, kai se riippuu ihmisestä mutta uskallan väittää, että edustan enemmistöä tämän mielipiteen kanssa) Tuo lause herättää mussa niin suurta raivoa ettei ole tosikaan. Nallekarkit ei mene tasan, joo, tiedän, mutta SILTI, älä päästä tuollaista sammakkoa suustasi.

"En tule koskaan sanomaan, että syöpä oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kärsimys ei jalosta eikä syövässä ole mitään hyvää." (s. 197) Samaa ja vähän eri mieltä, samaan aikaan. Syöpä ei todellakaan ole parasta, mitä mulle on tapahtunut vaan kamalinta ikinä, mutta kärsimys kyllä mun mielestä jossain määrin jalostaa. Mä en olisi juuri tällainen ihminen näiden melkein 4 vuoden sairastamisen jälkeen, jos en olisi alunperin sairastunut. Olisin se vähän pinnallisempi ihminen, joka joskus olin, vaikka uskon kyllä siihen että jalostua voi vain iänkin karttuessa, ei se välttämättä vaadi minkään sortin sairautta, onnettomuutta, todella elämää mullistavaa momenttia. Mutta monella tapaa syöpä on tehnyt musta negatiivisemman ihmisen, pessimistin vaikken kyllä mielestäni ole koskaan ollut ainakaan mikään positiivari, oh no. Mutta mulla on henkistä ikää karttunut, mielestäni ja näin olen kuullut muilta, koska sairastuminen on pakottanut ottamaan erilaisen otteen elämästä, vanhentanunt henkisesti vuosilla ja muuttanut ajattelutapoja. Elämän prioriteetit ovat myös saaneet karusellikyydin uuteen järkkään. Mulla on terveellistä perspektiiviä, uskoisin, jota ei todellakaan ihan jokaisella mun ikäluokan nuorella aikuisella ole, siihen olen itse joutununt törmäämään moneen otteeseen.

Se mussa ja Laurassa on vahvasti yhteistä, että ajatus siitä, että tärkeät ihmiset meidän elämässä joutuu jäämään suremaan meitä, jos poistumme ennenaikaisesti EXIT-ovesta, on sydäntä musertavaa. Se on ajatus, joka saa mut sekunnissa kyyneliin jos annan itseni miettiä sitä, hengitys ei kulje ja rintakehää painaa. Olisiko siis parempi voida painaa sitä DELETE-nappia mun rakkaiden ihmisen mielistä koskien muistoja jotka liittyy muhun? En tiedä. En toisaalta haluaisi että mut unohdetaan, mutta unohdus voisi tuoda myös rauhan rakkailleni. Mietin tätä aina välillä, en mahda sille mitään.

Mä myös itken, stressaan, mietin, mitä kaikkea multa jääkään väliin jos en enää elä kauan. Rakastunko enää koskaan jos ei ole tarpeeksi aikaa etsiä, saanko lasta, pääsenkö reissaamaan maailmalle, pääsenkö kummiksi kenenkään läheisteni lapselle. Mä olen elänyt niin vähän, vähemmän kuin edes Laura, koska menin saamaan tämän pirulaisen jo kun olin ollut hulppeat 2 viikkoa 20 vuoden ikäinen. Ei siihen ikään mennessä olla tehty vielä mitään, käyty koulua, eka kunnon duuni, eka rakkaus/myrskyisä toksinen suhde josta halusi vain eroon, ja that's it, sitten kiskaistiin sairaalan maailmaan joka on täynnä kipua, myrkkyjä, lääkkeitä, toimenpiteitä, leikkauksia, unettomia öitä, kuoleman pelkoa. Normaalin nuoren elämä pistettiin suurimmaksi osaksi romukoppaan, ja nyt eletään puolikasta elämää, sidottuna sairaalan läheisyyteen.

Se nousee myös esille, kuinka muut ihmiset kauhistelee nuorta ikää kun näkevät sairaalassa tai muuallakin maailmalla, jos sattuvat kuulemaan että sairastaa tappavaa tautia. Se kauhistuksen määrä, ne rypyt otsalla, ne hiljaiset ja/tai vaivaantuneet hetket, yltiöpäiset utelut. Reaktioita on monia, itse en välittäisi saada niistä mitään, mutta joskus on vain pakko jostain syystä kertoa, että on sairas ja sitten on vain siedettävä ne kaiken kirjavat reaktiot. Eniten vihaan mun tarinani utelijoita, niitä tuiki tuntemattomia, joille en todellakaan tahdo jakaa tarinaani. Life's a bitch, shit happens, mutta sori, mä en halua sulle, tuntematon, kertoa mun elämäni stooria tyydyttääksesi sun uteliaisuutta. Se on eri asia kirjoittaa tänne blogiin ja jakaa maailman kanssa, koska en joudu olemaan siinä tilanteessa, josta multa kysellään/tivataan mun tarinaa, ja nolona sitten miettiä että miksi tuo tuntematonkin tätä multa kyselee, mitä se sille kuuluu. Tänne blogiin taas voin kirjoittaa omalla ajallani, ajatuksella, miten haluan ja koska haluan, enkä ole kenenkään kanssa kasvotusten tästä keskustelemassa.
Siinä missä Laura tykkäsi jutella muiden syöpäpotilaiden kanssa, niin mä en tykkää. Mutta se voi johtua myös siitä, että ikäero on aina niin suuri, kymmeniä vuosia, etten koe sitä kiinnostavaksi jutella niiden mammojen ja mummojen kanssa [sairaalassa], jotka yrittävät viritellä keskustelua, vertailua. Kyllähän mä muutamaan kysymykseen vastaan jos kysytään, mutta vetäydyn aina omiin oloihini enkä hengaile syöpäosastoni yhteistiloissa, en halua nähdä muita potilaita, enkä halua nähdä mahdollista huonekaveriakaan. Tosin syöpäosastollani saan 99% ajasta aina 1 hengenhuoneen, on suuri etu olla huono nukkuja niin mun annetaan aina nukkua yksin.

Mun syövän edetessä hitaammin, mun elämässä tuntuu olleen tähän mennessä myös vähemmän sitä mustuutta, masennusta, flegmaattisuutta, mitä Lauralla oli. Lauralla tosin hoidotkin veivät kaikki voimat, tämä oksensi, oli huonovointinen, oli lääkkeitä jotka vaikuttivat neurologisesti. Mun rankat hoidot ovat kai sitten olleet niin erilaisia ettei mulla ole tätä paljoa ollut, tai sitten mun kroppa vaan kestää. Mua ovat lääkärit aina kehuneet kuinka ällistyttävän hyvin olen kestänyt näitä hoitoja, ruumiillisesti. Henkisestikin olen tasaisemmalla pohjalla kuin Laura, mutta taas on sairauden tahti se kortti, jonka uskon vaikuttavan suuresti.

En voi muuta sanoa, kuin että tämä kirja on parhaimpia mitä olen ikinä lukenut, niin surullinen kun se onkin.

---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja julkaistu 23. helmikuuta, vuonna 2013 entisessä blogissa.

Toivepostaus: kirjasuosikkeja

Mitäpä tykkään lueskella ja mitä kenties myös suosittelisin eteenpäin, on tämän lukijan toivepostauksen aiheena, ja itse ajattelin vielä vähän tarkemmin tässä kertoa, mitä mun kirjahyllystä löytyy, jota suosittelisin eteenpäin - muita suosikkeja sitten luettelen postauksen lopussa, joita ei löydy mun omistamana.

Mutta ensin vähän mun kirjamausta: luen pääasiallisesti fantasiaa sekä scifiä, ja sitten toisinaan sellaisia kirjoja, joita ei fantasia tai scifi kosketa - mulla on aina ollut suuri himo uppoutua maailmoihin, jotka on jokseenkin tai täysin erilaisia kuin tämä meidän oma, ja tietysti erilainen kuin mun. Tunnustan myös, että mulla on jonkinlainen viehätys vampyyreihin, ja ennenkuin joku heti miettii tuskissaan että "voi helv- Twilight, Team Edward/Robert Pattison..!" niin tähdennän, että mua kiinnosti nämä yön olennot jo ennen Twilighthuumaa! (mutta tykkään kyllä myös Twilight kirjoista! ;>) Vampyyreissa nimenomaan viehättää niiden kuolemattomuus, kauneus, voimat, terveys, täysi erilaisuus hauraaseen ihmiselämään verrattuna.
Jos tulee kahmaistua käteen muuta kuin fantasiaa tai scifiä, niin sitten se yleensä on jotain rakkaushömppää (esim. tuotantoa Cecelia Ahernilta) tai vaikkapa jonkin leffan/sarjan alkuperäistarina, kun useathan nykyään perustuvat edes löyhästi johonkin kirjaan/kirjasarjaan, joka sitten on yleensä jonkinsortin kevyempää tai raskaampaakin draamaa.

Mitä multa siis hyllystä löytyy (jos löytyisi kaikki kirjat, mitä ikinä olen pitänyt hyvänä ja olisi varaa ostaa kaikki omaksi, mulla olisi pystyssä jo oma pieni kirjasto), jonka halusin nostaa esille: kaikki ovat fantasiaa ja/tai scifiä, mutta joukosta puuttuu tietenkin yksi helmi, joka on nyt kaverilla lainassa, ja se on tietenkin Laura Saven Paljain Jaloin -kirja.

Laura Save kirjoittaa omaelämänkertakirjassaan matkastaan syövän kanssa, joka runtelee kroppaa, mieltä kuin myös Lauran parisuhdetta, ja tietenkin koko elämää, eikä Laura selviä taistelustaan syöpää vastaan, ja joutuu jättämään jälkeensä pikkupojan sekä kumppaninsa Sofian. Laura kirjoitti loppuun asti, mitä pystyi, ja kuoli 28-vuotiaana. Puoliso Sofia hoiti ja toimitti kirjan loppuun, jotta se voitiin julkaista Lauran kuoleman jälkeen.
Ihan mielettömän koskettava ja surullinen kirja, väritetty mustalla huumorilla, joka ainakin uppoaa muhun, varsinkin kun voin niin moneen Lauran kirjoittamaan fiilikseen tai kokemukseen eläytyä ja monia niistä olen kokenut myös itse. Tiedän, että moni ei ole pystynyt lukemaan tätä kirjaa, tietäen että se on liian raskasta luettavaa, aihe liippaa liian läheltä tai ehkä toisen kamala tragedia on vain liian surullista luettavaa.
Suosittelen tätä kyllä tarinan surullisuudesta huolimatta - Laura kuitenkin osoittaa, että elämässä on niitä pieniä ja suuriakin! iloja sairastamisesta huolimatta, ja jopa siitäkin huolimatta että tietää päiviensä päättyvän aivan lähitulevaisuudessa. Lauran ennenaikaisesta menehtymisestä, joka itkettää varmasti jokaista kirjan lopussa, huolimatta mä sain tästä irti paljon myös voimia, ajatuksia ja potkua nauttia omasta elämästä NYT, eikä vasta "sitten kun sitä, sitten kun tota... blaa blaa". Elämä on tässä ja nyt.

Twilight-kirjoja mun tuskin tarvitsee ihan pitkällisesti esitellä - vampyyrejä, rakkausdraamaa, ihmissusia, juonittelua, taistelua, jännitystä, draamaa. Painotan, että kirjat ovat TODELLA paljon parempia kuin näistä tehdyt leffat - leffoja on pätkitty ja muutettu niin paljon, mutta mun mielestä niissä kerrottu tarina on tökkivää ja tuntuu pikakelatulta. Suosittelen siis erittäin vahvasti ennemmin näitä kirjoja, kuin leffoja.

Näkijän taru- sarja, johon tavallaan kuuluu 3 kirjaa, mutta samat henkilöt ja tarinan asetelmat jatkuvat ns. toisessa sarjassa vielä toisten 3:en kirjan verran (mutta ei mennä näihin), on myös niin täyttä fantasiaa, kuin olla ja voi. Juuri nämä suomenkieliset painokset näyttää pieniltä kirjoilta, mutta tosiasiassa nämä kolme kirjaa sisällyttää todella pitkän, yksityiskohtaisen, täysin maailmaansa tempaavan tarinan - kirjoja on vaikea laskea käsistään kun kerran aloittaa.
Löysin tämän sarjan ehkä karkeasti vähän vajaa 10 vuotta sitten, ja sen jälkeen olen noin 2 vuoden välein lukenut nää aina uudestaan, niin hyviä nää on ja niin täynnä niitä yksityiskohtia, että vaikka pääpiirteittäin muistaa, miten tarina menee, miten se päättyy, niin silti uudestaan lukiessaan kirjoja on täysin mukaan temmattu ja viehättynyt uudestaan tästä moniulotteisesta kerronnasta.
Päähenkilönä, jonka elämää seurataan, on nuori Fitz, prinssin äpäräpoika, joka temmataan pikkupoikana alhaisesta kodista asumaan hoviin, joka on täynnä juonittelijoita, salaisuuksia, vallan anastajia. Keskeisenä ja erittäin oleellisena elementtinä tälle sarjalle on päähenkilön ja sivuhenkilöiden taito ennaltanäkemiseen ja telepatiaan, jonka vuoksi elämiä joko pelastetaan tai pilataan. Kirjan nimenmukaisesti Fitziä, joka ei edes tiedä kaikista sukulaisuussiteistään jalosukuisiin, ruvetaan kouluttamaan salamurhaajaksi, hovin käyttötarkoituksiin.
Näiden 3 kirjan aikana Fitz kasvaa pojasta mieheksi, saa tietää monia salaisuuksia, salaisuuksia ja kykyjä paljastuu Fitzistä itsestään, hovi hajoaa, soditaan, rakastutaan, kuollaan - kaikkea löytyy tästä sarjasta. Lopetan kuvailun tähän, koska rupean jo kohta pahoin spoilaamaan tarinaa ;)

The Host - Vieras, on Twilight kirjailija Stephenie Meyersin kirjoittama kirja, josta on myöskin tullut 2013 tähän perustuva leffa. Ja kerrankin leffa, joka perustuu kirjaan, on saatu toimimaan hienosti! (onhan sitäkin pätkitty ja joitain asioita jätetty pois, mutta tarina toimii valkokankaalla, Twilight-leffojen tarina kun ei niinkään..)  Mutta itse kirja on syvällisempi, pidempi tarina kuin mitä leffa antaa ymmärtää. Mä olen siis katsonut ensin leffan (lukenut vain vajaa 1/3 kirjasta kun menin katsomaan leffan) ja sitten lukenut kirjan, ja suosittelen kyllä tarttumaan myös kirjaan, jos tästä leffasta piti, ja vaikka ei olisi pitänytkään niin kovin, niin siitä huolimatta!
Fantasia/scifi genreen menevä tarina kertoo avaruudesta saapuneista olioista, jotka ottaa ihmisten ruumiin ja valtaa mielen, ihmisiä pahasti uhkaavasta sukupuutosta - muutamat viimeiset jäljellä olevat piiloutuvat ja taistelevat pysyäkseen vapaina. Joukosta kuitenkin aina löytyy se poikkeus, alieneissakin, joka tuntuu myötätuntoa näitä kaapattavia ihmisiä kohtaan ja loppujen lopuksi myös rakastuu ihmiseen, eikä halua enää olla osallisena viimeisten ihmisten metsästyksessä, jotta näillekin voisi päähän istuttaa Vieraan (a Soul).

Divergent - Outolintu, joka on myös leffoihin tullut, Veronica Rothin kolmen kirjan käsittävän kirjasarjan ensimmäinen osa. En pidä uutta palopuhetta, kuinka tämänkin kirjaversio (kuten Twilightin) on parempi.
Scifiä, tulevaisuuteen sijoittuva tarina, yhteiskunnasta jossa ihmisiä jaotellaan hyveiden mukaan 5 eri ryhmään, jonka mukaan ja jonka kanssa eletään loppuelämä. Miksi näin tehdään, miksi päähenkilö Tris ei ole varma minne kuuluu koska osoittaa taipumuksia useammalle ryhmälle, miksi säännöt on niin ehdottomia - voiko Tris todella hylätä perheensä, vaihtaa täysin toiseen ryhmään?
Pinnan alla kuohuu, joku kokee olevansa ylempi, parempi, haluaa muuttaa ja kaapata vallan täysin itselleen. Tris vedetään mukaan salaisuuksien maailmaan, koska itsekin joutuu salailemaan suurta salaisuutta.
Mä tutustuin tähän kirjaan, myöhemmin koko sarjaan, jo aikaisemmin, ennenkuin edes löytyi mitään tietoa (kiitos IMDb) että tästä oltiin tekemässä leffaa. Tämä sarjan ensimmäinen kirja on todella hyvä, spoilaan sen verran että tämän kolmen kirjan sarjasta parhain.

Suomalaisen kirjailijan Anu Holopaisen kirjoittama scifikirja Molemmin Jaloin, joka ilmeisesti (?) jää ainoaksi, vaikka tässä olisi mielestäni vahvasti aineksia sarjaksi, ja jota olen jäänyt kaipaamaan. Tämäkin tulevaisuuteen sijoittuva, jaottelevaa yhteiskuntaa kuvaava tarina, vahvasti feministinen, on aika monella tapaa, siis pääpiirteittäin, samantapainen kuin Divergent, tarkoittaen että päähenkilö ei tyydy omaan osaansa, vaan on utelias ja myös epäluuloinen, kyseenalaistaa tavat, joita noudatetaan välillä jopa vailla järkeä.
Tässä tulevaisuuden kuvaelmassa ei ole tavanomaisia perheitä, vaan on Äitikeskus, johon haetaan jotta voi lisääntyä, jossa raskaana olevat äidit ovat keskenään, mutta eivät kasvata lapsia vauvasta aikuiseksi, vaan nämäkin otetaan pian pois, ja isäehdokkaat löytyvät Isäkeskuksesta - molempiin haetaan ja voidaan tulla valituksi sopivien ominaisuuksien vuoksi, ja näistä riippuen myös tulla hylätyksi. Tulevaisuuden populaatiota ja lisääntymistä ohjaillaan kemikaaleilla ja eristämisellä, suljettuna laitoksiin täysin tehtäviinsä keskittyen - jatka sukua, mutta "perhe" on jo aivan vanhanaikainen käsite. Löytyy kuitenkin myös niitä, jotka elää tämän yhteiskunnan ulkopuolella, uhmaten näitä käsitteitä mutta pienenä joukkona ongelmaksi muodostuneen sisäsiittoisuuden vuoksi, yrittävät kaapata erityisesti Äitikeskuksen pumpulissa eläneitä yksilöitä tuomaan uutta verta.
Todella mielikuvituksellinen, kiinnostava versio, millainen tulevaisuus voisi olla - ja mikä siinä voi mennä niin vikaan.

The Hunger Games - Nälkäpelit, löytyykö niitä jotka eivät tiedä, mikä sarja on kyseessä? :D Mulla näköjään on myös paljon näitä scifijännäreitä jotka sijoittuu tulevaisuuteen, jossa koko yhteiskunta, hallitus, tai diktaattori, vallankäyttö on mennyt äärimmäisyyksiin ja niin pieleen, että puhkeaa eri ryhmien välisiä sotia, tai sisällissotia, ja vallan kahvaa käyttävillä on paljon salaisuuksia jotka ei kestä päivänvaloa.
Päähenkilönä on Katniss, köyhästä vyöhyke 12:sta kotoisin, joka astuu siskonsa tilalle vuosittaiseen Nälkäpeli tapahtumaan, jossa taistellaan muiden vyöhykkeiden tyttöä ja poikaa vastaan, kuolemaan asti.

Näin kirjoittaessa lyhyempää tai pidempää esittelyä näistä kirjoista, mä huomaan että olen todella viehättynyt (niiden vampyyreiden lisäksi) tietyn teeman, aiheen tai aiheiden, sisältävistä tarinoita - tulevaisuus, jossa yksi kapinallinen sytyttää kapinahengen kipinän muissakin, käydään sotaa tyranniaa vastaan, uhraudutaan rakkaiden vuoksi, löydetään jostain yllättävää sisäistä voimaa, tehdään vaikeita päätöksiä. Voimakkaat naispäähenkilöt on myös ihan oma viehätys lukemansa mulle.

Muu mainitsemisen arvoinen, mitä nyt äkkiä tulee mieleen, on esimerkiksi Black Dagger Brotherhood-sarja (Mustan Tikarin Veljeskunta) jossa on vampyyrisotureita ja käydään sotaa Lessereitä, epäkuolleita, vastaan. Muuta ei just nyt tule mieleen, mitä nyt tietysti Game of Thrones (eli A Song of Ice and Fire)-sarjaa luen myös kirjoina sekä True Bloodia myös.

2014 - let it come.

Nyt on kalenteri ensi vuodelle, voin kirjata kaiken ylös niin paperisena kuin sähköisenä puhelimen kalenteriin - tiedän missä milloinkin pitää olla. Ei sillä että menoja olisi älyttömästi, ja eniten kalenteriin kerääntyy sairaalan juttuja, tai vaikkapa fysioterapiaa. Mutta olenpahan kartalla. Tänä vuonna tuli ostettua vähemmän näyttävä kalenteri; viime vuodelle oli aniliininpunainen (teko)nahkainen kalenteri, nyt on maansävyinen abstraktilla kohokuviolla, ja mikä parasta, kalenterissa on kierrekalenteri, helpompi taittaa sivua ja kirjoittaa. Löysin omani Akateemisesta kirjakaupasta enkä muualta edes katsellut, ja samalla ostin pari englanninkielistä pokkaria, joista toinen tuli kaupan päälle kun tuli pokkaripassi täyteen. Myymälässä oli nyt myös paljon alekirjoja ja väkeä riitti, ja näyttää nettikaupankin puolella olla kaikenlaisia alehintoja!

á 19,90e, perus A5 pöytäkalenteri

Ja kirjat: The Lair, kirjoittanut Emily McKay, scifikirja jonka takakannen selostus alkaa näin: "Twin sisters Lily and Mel have bravely escaped the Farm - a place where young people are bred to die. Now separated, they must continue to fight on their own...".

Ja toinen kirja on P.D. Jamesin kirjoitama "jatko-osa" Jane Austenin Ylpeys & Ennakkoluulo -kirjalle, Death Comes to Pemberley. "The year is 1803, Darcy and Elizabeth have been married for six years, and the orderly world of Permberley seems unassailable. But all this is threatened when, on the eve of the annual ball, a chaise appears, rocking down the path from Pemberley's wild woodland. As it pulls up, Lyddia Wickham - Elizabeth's younger, unrealiable sister - stumbles out screaming that her husband has been murdered."

Huomasin, että ko. sarja tosiaan pyörii nyt myös telkkarissa (Briteissä ainakin, kun on BBC TV:n tuotanto)! Täytyy yrittää lukea kirja ensin ennenkuin tarttuu tuohon sarjaan, ettei kaikki jännitys katoa lukemisesta.

Täytyy kyllä sanoa, että viime aikoina on ollut aika tylsää kun kaikki ystävät painaa jossain maailmalla, tai muuten asuu sen verran kaukana ettei sitä noin vaan voi sopia vaikkapa tapaamista. Mä vaan hengailen ja erakoidun kotona koirien kanssa - crazy doglady mentality, here I come! Mutta onneksi eivät kaikki ole maailmalle kuukausikaupalla kuten bestis, joten tammikuussa voi taas olettaa olevan enemmän sosiaalista elämää ;)