Oli mahti aamu fysioterapiassa, vaikka aikainen aamuaika meinasikin latistaa ensin mun mielen täysin - en vain jaksaisi herätä niin aikaisin, kun kuitenkin valvoskelen yöllä ja saan kunnon unta vasta jostain 05 --> eli haluaisin nukkua ainakin ysiin, ellen kymppiin. Mutta olipa kuulkaas mahtava sessio! Sellainen voimaannuttava, tuntuu että voin ehkä sittenkin saada vielä otetta tähän mun väsyneeseen ja aika voimattomaan kroppaani. Oli hieno onnistumisentunne, jota en ole pitkään aikaan tuntenut liikunnan saralla - olen aikaisemmin vaatinut itseltäni aina liikoja jo melkein heti kättelyssä, ja siksi turhautunut ja jopa hylännyt liikunnan. Vaikka ensin olin ennakkoluuluinen (taas) mennessä uudelle fysioterapeutille, niin itseasiassa tämä, vähän vanhempi nainen, on vielä mahtavampi kuin mun edellinen, jolla kävin alkuvuodesta. Tämä jämäkästi osaa ohjata mua tekemään liikkeitä, ja on itse todella lästä siinä tilanteessa. Mulla on tunne, että musta huolehditaan mutta silti pistetään tekemään töitä.
Se oli sellaista joogan ja pilateksen sekamuotoa, ja tarpeeksi helppona tietysti mulle. Ja hengittelyn harjoittelua. Todella innostuin, koska kykenin ja ennenkaikkea tykkäsin. Olisin ihan hirveän kiinnostunut menemään jollekin joogan TODELLA alkeiskurssille, jos vaain sellaisen löytäisin eikä hintakaan päätä liikaa huimaisi. Sain vinkkejä ja apuja fysioterapeutiltani, että mistä lähteä näitä katsastamaan, jos vaikka tammikuussa alkavaan ryhmään pääsisi messiin.
Taustalla on ystävän draamaa, jolle tosin enemmän kuin mielelläni toimin kuuntelevana korvana, ja neuvon jos osaan, mutta kylläpä taas näin yleisesti ottaa pattiin ihmiset, jotka tuntuu väkisin haluavan ymmärtää kaiken väärin, eivät kuuntele kuin omaa ääntänsä, ja ovat kuulemma aina oikeassa. En paneudu tähän sen tarkemmin, kunhan totean että ystäväni tukena haluan olla entistä hartaammin, ja auttaa eteenpäin vaikka maailma, ihmiset, tilanne, suomii häntä.
Huomenna olisi edesssä se äänihuulen täyttö! Aikaiseen aamuun sairaalaan, ja toivottavasti siitä pian leikkaussaliinkin koska mun massu raukka ei kestä kauhean kauan ilman ruokaa. Enkä mäkään tykkää hermoilla sairaalan sängyssä odotellessa vuoroani. Joskus tietysti täytyy, eikä sille voi mitään mutta kivaa se ei ole! Mä kun katsos en tosiaakaan nukahda niistä esilääkkeistä, ne on sen verran mitättömät ja mulla on kuitenkin lääketolea sen verran tullut vuosien varrella, ja näyttää noi sytostaatitkin vain pomppaavan ulos musta eikä tehdä tehtäväänsä.. olen supervastustuskykyinen tällä saralla, kuinka ironista.
Vielä en tiedä pääsenkö huomenna iltapäivällä jo pois, vai pitääkö jäädä yöksi sinne valvomaan - nukkumaanhan mä en tule, kun en meinaa omassakaan sängyssä saada nukutuksi tällä hetkellä. Yritän päästä kotiin, mutta jos en, niin kuitenkin lähtee läppäri, kirjaa jne matkaan, joten voin huomennakin teille bloggailla tuloksesta ja fiiliksistä. WISH ME LUCK!
