Säätäminen auttaa

Säätäminen, nyt puhutaan siis lääkkeiden, auttoi ja auttaa! Oon saanut herätä ilman niitä jäätäviä päänsärkyjä ja päiväsaikaan on kaikenkaikkiaan parempi olla, ei mikään särky pääse puskemaan läpi sillein, että tarvisi paljoa extra nappuloita ottaa, aamu- ja iltalääkkeet. Kiitokset tästä parantuneesta tilanteesta menee varmaan eniten Lyrica-annoksen noston piikkiin. Tämän johdosta oon tietenkin ollut erittäin hyvällä tuulella, ja eilen illalla olin kaverin kanssa istuskelemassa espanjalaisessa tapas-ravintolassa nimeltään Inez - kiva paikka, sellainen seurustelu mesta ja se paikka on erikoistunut siidereihin, joten siiderin ystäville voin suositella että käykää kokeilemassa (Tampere nyt kyseessä, jos joku ei tiedä missä asustelen ;>), kovin asiantuntevaa väkeä myös, meillä oli ihan espanjalainen tarjoilija joka puhui englantia, mun mielestä ainakin ymmärrettävästi ja tämä meitä auttoi tapaksien tilaamisessa - mun masu on oikein huippukunnossa verrattuna siihen pahimpaan, mitä se on joskus ollut, mutta tulista ruokaa en kyllä uskalla syödä enkä toki ikinä ookaan kovin tulisesta tykännyt, joten tämän neuvojen avulla jätettiin sitten välistä yksi vaihtoehto, joka olisi tullut kovin mausteinen.

Kävin myös tossa keskiviikkona juttelemassa kipupsykologille, jolle oltiin tehty sitten lähete kun olin käynyt kipupolilla lääkärin vastaanotolla - täysin vapaaehtoinen vaihtoehto mutta mä ajattelin, että mikä ettei, ei siitä nyt haittaa ainakaan ole. Siellä tulikin sitten juteltua kaikesta jopa kahden tunnin verran, meillä riitti kovasti juteltavaa, synkkasi siis hyvin. Siellä käytiin läpi ihan alusta, ja alulla tarkoitan ihan jo aikaa ennen diagnoosia tai edes sitä sairaalaan joutumista, eli alku milloinka ensimmäisiä oireita rupesi ilmenemään, ja siitä sitten edettiin nykypäivään. Käytiin läpi tukiverkosto - mulla erittäin hyvä sellainen, tein myös mielialatestin ajatellen nyt mennyttä kuukautta eikä siinä nyt mitään hälyttävää ollut, vaikka onhan mulla murehdittavaa ja pohdittavaa, ja on mahtunut surkeita päivä enemmän kuin pari näiden uusien kipujen vuoksi. Mutta palaute oli että olen nekin kuitenkin handlannut ilmeisen hyvin, mulla on muita(kin) keinoja käsitellä mun kipuja kuin vain lääkkeellisesti, joka enimmäkseen tarkoittaa sitä että osaa ikäänkuin hämätä itseään, keskittyä muihin asioihin joilloin aivoihin tuleva kipusignaali ei ole se ainoa, vaan aivoissa risteilee muitakin signaaleja jolloin se kipu voi jäädä taka-alalle vaikka kipulääkkeiden maximitehoja edelleen odotellaan. Ei toki aina mikään hämääminen onnistu ja jos todella kovaa sattuu, niin multa kyllä pääsee itku, mutta vähän vähemmän rankan kivun osaan käsitellä, mulla auttaa kun keskityn johonkin tosi hyvään tv-sarjaan ja vaan makoilen rauhassa, kylmäpussia tarvittaessa jos kipu johtuu sellaisesta jumituksesta, johon kylmähoidolla voi vaikuttaa. Oli mukava käynti mutta vain tämä ainoa, mulla oli kaikki sen verran hyvin kuitenkin tällä hetkellä, että ei ole tarvetta varata toista aikaa, ja ymmärsin että ei tuolla kipupsykologilla käydäkään kuin ihan kerran tai muutaman. Puhuttiin myös rentoutumistekniikoista, joista mulle paras oli selkeästi musiikki, mutta sain pari tulostetta muistakin vaihtoehdoista joita kokeilla, jos haluaa.

Tänään oon viettänyt taas aikaa kirjastossa, tehden käännöstöitä ja ollut taas sellaisessa ihanassa flow-moodissa - ajantaju katoaa, kaikki ympärillä tapahtuva katoaa, on vain minä ja mun kirjoittaminen, sekä musiikkia tulee korvanapeista, koska mua häiritsee paljon enemmän muiden ihmisten keskustelu kuin musiikki, musiikki on tasaisempaa kun taas ihmisten puheensorina vaihtelevaa. Mä pääsen musiikin avulla ihan omaan maailmaan. Ja voin iloisena ilmoittaa, että olen lähtenyt mukaan vapaaehtoistyöhön! Ilmoittauduin Plan Lastensuojelujärjestölle vapaaehtoiskääntäjäksi, pistän nämä englanninkielen taitoni hyvään käyttöön, tätä kun voi tehdä etänä, Planin toimisto sijaitsee meinaan Hesassa, jonne olisin kyllä mielelläni mennyt paikan päällekin auttelemaan, sekin oli vaihtoehto, mutta asuinkaupunki on nyt vähän este.Saatan tulevaisuudessa olla kiinnostunut heidän kampanjoistakin, mutta aloitellaan tällä käännöstyöllä nyt.

Viikonlopulle ei ole erityisiä suunnitelmia toistaiseksi, porukoille ainakin menen murkinoimaan ja vähän auttelemaan koirien kanssa, sillä äiti on par'aikaa Briteissä ottamassa osaa Cruftsiin Birminghamissa, siis siihen koiranäyttelyyn.

Hyvät viikonlopun alut kaikille, mulla on meneillään Shameless (US) maratonkatselu! ;)


// (A BIT) SHORTER VERSION IN ENGLISH

Adjusting my medication has been a success, over all I feel so much better, no headaches, don't feel too stiff from my back or my shoulders either and don't need any more meds during the day, just my morning meds and then evening meds. Since I've been feeling so great, last night I was out with a friend in a Spanish tapas bar called Inez (location Tampere), which was very nice and specializes in ciders, so if you're a friend of ciders I'd recommend you to check it out! The waiter we had was Spanish himself and spoke okay English, and was very informative and also helped us with our tapas order, since I really don't want to ruin my stomach which has been so great nowadays, something too spicy might not be that good of an idea.

I visited a pain psychologist on Wednesday, and ended up talking with her for two hours, we seemed to have so much to talk about! It was a rehash from the beginning of everything, from the start of my symptoms, everything in between 'till to the present. My support network is very good, one of the important topics, and also I seem to have good tools to manage my pain more than just medically, although sometimes if it just hurts like hell, I'm gonna cry at least for a bit, but other than that, I'm good at distracting the pain signal that's going to the brain by giving it other signals to deal with, so then pain can subside even though it's still there, but you find yourself concentrating on a good tv series while waiting for the pain meds to kick in, and that's great! Music is also a forte of mine, I can just get lost in it and forget the bad stuff.  We also covered some other relaxation techniques, printed a couple pages that contained all kinds of methods if I ever were to be interested in trying something new for a change.

Today I spent most of my day at the library, in a good flow mode, just me and my translation work, and blocking the outside world by listening to some music at the same time. Time just flies by without me even noticing it. I'm loving this flow mode I've discovered, feels good to be productive. And being on the subject of productive, I can proudly say I've volunteered for Plan, which is a children's rights organization, I'm going to be a volunteer translator from now on, eager to start and put my English skills to good use! Would've loved to go help around their head office too, but it's in Helsinki so unfortunately not doable. Might be interested in their campaigns and such in the future, but for now I'm gonna start with the translation work.

No specific plans for the weekend for now, I'm gonna go to my folks to dine and help out with the dogs, since my mum is currently in England attending Crufts, the huge dog show in Birmingham.

TGIF everybody, I'm gonna continue binge watching Shameless (US), I'm so hooked! ;)

Are you sick enough?

Nyt on näköjään (vihdoin! onneksi! mahtavaa!) lähtenyt liikkeelle sarja postauksia, kommentteja, foorumithreadejä, joissa keskutellaan tämän hetkisen mielenterveysongelmien kanssa kamppailusta, avun tarpeesta ja saamisesta, mutta myös sen hylkäämisestä erilaisin selkeästi törkein perustein. Vauva.fi -sivustolla on ketju, jossa on kerrankin asiaa eikä mitään ilkeätä loan heittoa eri bloggareista tai muista henkilöistä ylipäätänsä, sen voi lukea täällä. Siellä on myös linkattu niin minun kuin Lillan blogi, omani esimerkkinä siitä että terapiasta saatetaan potkia pois siitäkin huolimatta, että sairastan tappavaa tautia, että tarvetta puheavulle on ja että jonkun pitäisi oikeasti seurata edes aika ajoin kuinka henkisesti voin - Tampereen kaupunki säästää sun muuta roskaa. Kirjoitin tästä 10.10. jo silloin huomiota herättäneen postauksen, sen voit lukea täältä. Mitä hienoin postaus mielenterveysongelmien naamarajasta löytyy täältä!

En ole referoimassa tätä kaikkea uudestaan läpi, vaikka asiaa tästä riittäisi aivan loputtomiin, totean vain että minäkin olen kokenut samaa "naamaraja syrjimistä" mitä tulee hoidon hakuun, eikä osastolla ole niin paljoa merkitystä, sitä kohtaa vähän siellä täällä. Mutta haluan jatkaa tätä juttua, mistä olen nyt torstaina menossa omalle psykiatriselle hoitajalleni juttelemaan, ja toivo perseessä ettei ole tullut päätöstä kaupungilta, että tämä on viimeinen tai toiseksi viimeinen kerta kun saan käydä siellä juttelemassa.

Mun psykiatrinen sh on ymmärtänyt sen seikan, että mun naamasta tai vaatteista ei voi päätellä mun mielenliikkeitä, että mulle on terapeuttista laittaa itseni edustavan näköiseksi, vaikka kyllä aika ajoin myös tepastelen ihmisten ilmoille "rönttövaatteissa" ja täysin meikittä, hiukset tiukalla ponnarilla, ettei kukaan näe etten ole hetkeen käynyt suihkussa. Usein mun kasvoihin pesiytyvä ihottuma myös "rumentaa" mua lisää. Mulla on siis kuitenkin käynyt mäihä, että multa oikeasti kysytään kuinka voin, eikä sitä arvioida mun ulkonäön perusteella automaattisesti.

Miksi odotan torstaita, on se että vaikka koen taas voivani vähän paremmin, niin mua itkettää vähän väliä, ihan yhtäkkiä rupean pusertamaan kyyneleitä kun olen yksin, mutta olenpa viime aikoina itkeskellyt sädehoitokoneen surratessa ympärillä, käydessä ruokakaupassa pyyhkinyt vihaisesti muutaman itsepäisen kyyneleen silmistä ennenkuin kukaan näkee sitä - eikä kukaan myös näekään, pidän siitä huolen, ja olen jotakuinkin aika hyvä olemaan varsin normaali vaikka sisälläni myrskyäisikin. Aina sitä ei tahdo edes jakaa sitä huonoa oloaan. Mutta näistä nyt kuitenkin olen menossa keskustelemaan, ja hyvä niin.

Mikä tän kaiken saa päälle, no, mulla on muutama aihepiiri mitä mainita: 1. vauvat - ne ja raskausmahat on kaikkialla ja tehneet invaasion mun näköpiiriin, ja koen ristiriitaista ihastusta mutta myös kateutta samaan aikaan 2. elämä yleensä - kuinka pitkä se tulee olemaan, pelkäänkö tätä, odotanko tätä, haluanko edes tietää? 3. miten kun koirille käy, miten mun uusimmalle hauvalle käy? - tottakai tiedän että ne menevät mun vanhemille tai mun siskolle, mutta se ei olekaan pointti, vaan se, että minä niiden "äitinä" saatan joutua jättämään ne taakseni joku vuosi tulevaisuudessa, mutta toisaalta taas jostain syystä mietin, että entäs jos näin iltaisella kun käyn lenkillä ja on pimeätä, ja vaikka olen varustautunut useilla heijastimilla ja koirani myös, niin joku silti vaikka ajaa päältä, ja joku höpöistäni kuolee tähän? Kestäisinkö sitä menetystä vaikka nyt puhutaan "vain koirasta", jotka kuitenkin ovat mulle tärkeitä perheenjäseniä, lapsia? 4. onko tulevaisuus täynnä vain kipua? Mietin vähän väliä, että onko tässä esimakua tulevasta kun tänäkin vuonna on saanut ravata kipusädehoidossa aivan ennätyksellisen paljon, ja pillereitä on saanut popsia niin että laskuissa saattaa mennä sekaisin jo yhden vuorokauden aikana.

Kaikenlaisia ajatuksia risteilee päässä, ja tuntuu että voisin vain jatkaa ja jatkaa, mutta on pakko mennä tekemään jotain ruokaa ja sitten, yllätys yllätys, lähteä taas kohti sairaalaa - mutta onneksi kohti viimeistä sädehoitoa, toivottavasti sille ei nyt hetkeen olisi tarvetta!

Raskaan tien kulkija

Eilen oli pitkästä aikaa terapiaa, Tampereen kaupunki taas vaihteeksi säästää ja TAYSinkin yleispsykiatriselta osastolta potkitaan potilaita pois aika rankalla kädellä, näin olen ymmärtänyt. Mun tapaus ei ole vielä ollut käsiteltävänä, mutta psykiatrinen hoitajani on mua valmistellut siihen mahdollisuuteen, että kaupunki potkii mutkin pois pian, siitä huolimatta että yleistä tarvetta terapialle on (duh, onhan mulla tappava tauti...) ja vaikka olen koulutuspotilas - olen siis yksi ns. esimerkkipotilaista, joista mun sh raportoi ylemmälleen ja mun tapauksesta voidaan myös pienissä työryhmissä keskustella yleisellä tasolla, mun edistymisestä ja sen sellaisesta, muutama kuukausi sitten myös nauhoitettiin yksi terapiasessio. Toki terapiaan voi hakeutua uusiksi uudella lähetteellä, ja mä tottakai sellaisen saan mun lääkäriltä uudestaan, jos haluan. Jotain taukoa voi silti joutua pitämään terapiasta. Terveydenhuollon eri alueiden työntekijät ja resurssit ei kasva puissa, mutta kyllä vähän ihmetyttää kun potilaita niin rankalla kädellä potkitaan ulos, "kyllä sä nyt pärjäät, hus pois!" jos tietty määrä sessioita on käyty, ja jos potilas nyt ei ole itselleen tai muille vaaraksi. Mä en ole edellämainituista kumpaakaan, mutta kyllähän mä nyt oikeasti tarvitsen jonkun ammattilaisen kanssa ruotimista näistä koettelumuksista joita varsinkin viime aikoina on tullut tiuhaan - mä olen varmasti "selväjärkisempi" koska käyn siellä terapiassa, ja niin varmasti moni muukin. Kaikilla ei varmasti ole niin selvä tilanne, että lääkäri varmasti kirjoittaa uuden lähetteen terapiaan, kuten mulla, joten vaikken tunne näitä ihmisiä, niin mua surettaa niiden puolesta. Mielenterveysongelmia, paineita, stressiä, unettomuutta, vaikka mitä ongelmia on todella paljon nykypäivänä, ja joskus jo pelkästään se, että joku kuuntelee ja huomioi auttaa paljon. Eikä se rahakaan kasva puissa, joten julkisen puolen palvelut saattaa olla ainoa kanava, joihin ihmisillä on varaa.

Terapeuttikin pyöritteli päätään ja huokaisi, kuinka paljon shaibaa sitä niskaan kaadetaankaan, ja tämän ollessa vielä yksi todistajista kuinka hyvin mulla oikeasti voi mennä, jos syöpä vähän hellittää otettansa, olen kivuton, pääsen urheilemaan, olen taas sosiaalinen oma itseni ja kiinnostunut maailmasta ympärilläni - ja taas tullaan rytinällä alas, kun syöpä osoittaa olevansa mun elämän herra, kasvaimet pullistelee, tulee uusia, on kipuja, hyvin ei saa mennä, se on epänormaali tila!

Mä en varsinaisesti ole masennukseen taipuvainen ihminen, enemmänkin pitkään jatkuneen tilanteen uhri, ei kukaan jaksa ikuisesti tai koko ajan yrittää. "Moni olisi jo luovuttanut", totesi mun terapeutti ja mä olen samaa mieltä. "Sä olet oikeasti sitkeä", kai mä olen sitäkin mutta.. sen toteaminen tai tietäminen ei silti auta, paranna mielialaa, se on vain fakta, yksi muiden joukossa. Jaksan kun on pakko jaksaa, kun en kuollakaan halua, mutta se on enemmän selviämistä, ei niinkään elämistä. Tästäkin oltiin aika yksimielisiä, vaikka kovasti yritetään yhdessä kartoitella, että mitä tällä elämän siivulla voisi tehdä.

Lataa, & jatka.

Ihana James Arthur ♥ (biisi: Supposed)

Tänään piti olla terapia kympiltä, joten nousu klo 8, varsin kiukkuisena aamuihmisenä - robottimaisin elkein vaatteet päälle, koirat hihnoihinsa, kulautus mehukeittoa ennen aamulenkille lähtöä. Sitten puhelin pärähtää soimaan varsin kovaäänisesti (mulla on heti aamusta musa päällä, niin en meinannut puhelinta aluksi edes kuulla) ja numero on outo, mutta alkupään numeroista tunnistan, että se tulee sairaalasta. Vastaan. Terapeuttini sihteeri soittelee, että tämän päivän tapaaminen on peruuntunut. "Voi helv-...." välähtää mielessä. Olisit soittanut 10 minuuttia aikaisemmin, niin en olisi ehtinyt edes pukea päälle, vain kääntää kylkeä mennäkseni takaisin nukkumaan! No, otsa rypyssä ja arskat naamalla koirien kanssa pissattamiset. Sitten vaihdoin höntsyihin, ja kipusin takaisin sänkyyn! (ruokin koirat eka, ja vetäsin itse äkkiä Skyrin naamaan) Ja onnellisesti heräsinkin seuraavan kerran klo 11.40 :D

Pienen itsensä tsemppaamisen jälkeen, nousin sitten vihdoin ja rupesin samantien vääntämään jääkaappia täyteen ruokaa, jottei tarvitse sitten iltapäivällä salin jälkeen ruveta kokkailemaan, kun nälkä on muuttumassa jo pysäyttämättömäksi pedoksi. On tosiaan "salitreffit" mamman kanssa, should be fun ;) Todella pitkään nukkumisen huonoja puolia, mulla, on erittäin hidas käynnistyminen sen jälkeen, mutta onneksi tässä on vielä hetki armonaikaa ennen salille lähtöä, koska siellä ei todellakaan ole aikaa tai tarkoitus vain nojailla laitteisiin, vaan käyttää aika 100% hyödyksi.

© weheartit.com

#FeelingCrazyGood

Kannattaa olla aktiivinen, nimittäin ahdistella ihotautipolin väkeä, ja päästä sisään yllätyksellisesti samana päivänä, eli tänään, ja vielä siitä suoraan ekaan valohoitokertaan! I am friggin' awesome!

Soitin tosiaan aamulla kyselläkseni aikataulua, onko se lähete jo heillä, olisiko antaa raukalle jotain viitettä aikaraamista että koska sinne kaivattuun valohoitoon pääsisi. Pienen selvittelyn jälkeen, sainkin kehotuksen saapua iltapäivällä kiireisen ihotautilääkärin vastaanotolle, ja olin aivan ymmyrkäisen yllättynyt, ja hirveän kiitollinen - taisin hokea kaikille siellä ihotautipolilla, joille juttelin, vähän väliä kiitos kiitos, ihanaa kun pääsin tänne tänään!

weheartit.com

Nyt sitten tosiaan valohoito taas 3x/vko ja toivottavasti olisi pysyvämpi hoitotulos nyt kun tosiaan kesä on jo näin lähellä (tänään oli aivan ihana sää Tampereella ♥) - mutta jos ei, niin sitten mietitään jotain ylläpitohoitoa, eli kävisin harvemmalla välillä saamassa valoa. Sen näkee sitten. Todella ärhäkkänä mun ihottuma kyllä palasi, ja on ollut niin karhea että joinain päivinä ei meinaa saada vaatteita puettua päälle, tai jos saa, niin sitten on vain niin epämukava olla omissa nahoissansa, ettei ole tosikaan :/ Mutta, nyt ollaan päästy etiepäin, hoito aloitettu ja mä olen kuin hangon keksi!

Kävin ennen ihotautipolia terapiassa, ja ah, voi että - meillä terapeutin kanssa synkkaa niin hienosti! Ja se repeili mun jutuille (meidän suhde on varsin rento - just sellainen, mikä sopii mulle) ja tokaisi, että mun pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan sketsejä, kun niin huvittavasti kertoilin sille mun viime aikojen toilailuista (ei ole blogimatskua, sori ;) ). Olin äly hyvällä tuulella jo sinne mennessäni, sieltä poistuessani ja mennessäni ihotautipolille, ja kun kaikki meni niin putkeen - olin koko ajan hymyä vääntävä ja hyräilevä ilmestys, kävellessäni sairaalasta kotiin ihanassa auringonpaisteessa.

#FeelingCrazyGood

Muka-kiireinen bloggari

Viime aikoina on ollut taas vähän hiljaisempaa...! Mutta kävijöitä näyttää silti käyneen ihan kiitettävästi, myös blogin facebook-sivulla käy statistiikkojen mukaan aika vilinä! Ja sinne olen itsekin nyt vähän enemmän päivitellyt koska se jakaminen on niin nopeata - kannattaa siis mennä sinnekin kyyläilemään ja tykkäilemään! ;)

Ruokakuvien jakaminen on jo ihan oma skenensä, mutta mikäs sen mukavampaa, zoomailla omaa ruokaansa ennenkuin aloittaa! (tai on jo aloittanut, ja sitten tökkii ruokaa "nätisti" lautaselle, jotta se on taas edustuskelpoinen ;D) On tullut käytyä syömässä ihan omassa ihanassa seurassani, eilen Metson yläkerran kahvilassa, josta löytyi erityisen hyvää suklaamuffinsia jälkkäriksi, ja tänään sairaalassa juostessa eri vastaanotoilla, eli niiden välissä, lounaalla päärakennuksen kahviossa. Salaattia ja Runebergin torttua naamaan, josta on tietysti kaavittu tuo hillo osa päältä pois - joo, oon kumma, en välitä ;) Mutta ei kyllä ollut parhainta tämän sortin torttua mitä olin syönyt, mutta en osaa sanoa mikä siinä erityisesti oli vikana. Mutta enhän minä ruuasta pitävänä tyttönä kuitenkaan syömättä jättänyt ;)

Musta on tosiaan tullut ihan horrostava karhu sen kun aamuisten sairaaalassajuoksujen jälkeen selviydyn kotiin. Ostin meinaan lisälämmittimen mun makkariin kun taloyhtiön säätämät lämmöt ei todellakaan riitä mulle, niin uinuilen onnessani noin 25 asteen makkarissa, josta ei tee mieli poistua enää ollenkaan - muu kämppä on ihan jäätävän kylmä :D hiphei sitten kun tulee sähkölasku.. ;)

Sädehoito alkaa ilmeisen pian, kävin tänään taas siinä suunnittelussa eli makailin CT-koneessa jonkin aikaa. Kävin myös terapiassa, jossa tuli taas juteltua vaikka mitä, ja mut joutuu melkeinpä patistamaan pois vastaanotolta, koska muuten saattaisin istua siellä vaikka 2 tuntia.
Huomenna onkin sitten fonitrian aika, oli puhelääkärille, kertomaan ja varmaankin myös näyttämään mun täytettyä äänihuulta. Koen sen nyt lähes täysin samanlaiseksi kuin se oli ennen leikkausta. Ihan yhtä kova huuto ei vieläkään lähde, mutta pystyn keskustelemaan tosi meluissasskin baarissa taas, joten pointsit kotiin, tosi tyytyväinen olen.

Perjantaina pääsen vihdoin ihotautipolille, tää mun ihon kutiaminen ja kuivuminen alkaa tehtä mut H-U-L-L-U-K-S-I. Siis oikeesti. Viimekin yönä heräsin raapimaan itseäni, en pystynyt nukkumaan ennenkuin olin raapinut koko kropan läpi suht väkivaltaisesti. Eip, ei se raapiminen auta vaan jopa pahentaa, mutta siinä on jotain sairaan nautinnollista raapia itseään kuitenkin kynsillä raastaen, ja itseään on vaikea estää.

Ensi viikolla suuntaan Hesaan, "duunin merkeissä". Eli mut on kutsuttu Suomen Syöpäyhdistyksen toimesta osallistumaan tiimiin, joka tekee potilasohjeita. Mieletön kunnia! Ja tosi innoissani olenkin sinne menossa. Pääsen samalla myös hyvällä syyllä samaan kaupunkiin kuin ihana Lilla, jonka luona viettelen pari yötä, kunnes on pakko palata tänne Tampereelle kun on taas sairaalassa juoksua, sekä ihanaisen ihana jooga torstai-iltaisin.

Tämmöstä tällä erää, on pakko mennä raaputtamaan ja rasvaamaan ihoa tästä! :D

1.11.13: Power of The Mind

Vihdoin olen kypsynyt ajatukseen ja valmis yrittämään uudestaan, ja myös vaatimaan enemmän sellaista hoitoa kuin minä haluan, eikä vain sitä "mitä on ensimmäisenä tarjolla". Puhun siis terapiasta, juttelemisesta jollekin tämän alan ammattilaiselle.

Pitkän matkan lukijani muistanevat mun vähän huonommista kokemuksista terapiassa, ja miksi siis olen ollut niin vastahakoinen tämän hoitomuodon kanssa vaikka en missään tapauksessa aliarvioi juttelemisen, itsensä purkamisen ja mielen voimaa. En myöskään koskaan ole pitänyt siitä, jos mua melkeinpä väkisin yritetään jonnekin patistaa, olkoot itsepäistä tyhmyyttä mutta avulle kuin avulle pitää mielestäni, ainakin mun tapauksessa, olla avoin jotta se voi toimia. Nyt olen avoin.

Ajatus on hiljaa mielessäni kypsynyt, olen sitä miettinyt jo jonkin aikaa, varsinkin kun paras kaveri muuttaa pois - ei toki pysyvästi mutta silti sen verran pitkäksi aikaa ja niin kauaksi, ettei samanlainen päivittäinen höpöttely vain onnistu. Olen tottakai kiinnostunut myös mielen voiman suomista mahdollisuuksista vaikuttaa mun kropan fyysiseen kuntoon. En ole puhunut tästä kypsyvästä ajatuksestani täällä blogissa koska en ole halunnut asiaan "kannanottoja" tai patistuksia - koen että ajatuksen täytyy lähteä täysin musta, jotta todella toteutan ja menen, ja menen nimenomaan itseni takia enkä kenenkään muun.

Soitin siis osastolle, jouduin psyykkaamaan itseäni aika paljon koska en voinut tietää kuka hoitajista mun osaston päässä vastaa puhelimeen - muutamalle hoitajalle en valitettavasti vain haluaisi jutella mistään ongelmistani, koskaan, jos mahdollista sillä en vain tunne itseäni ja tilannetta hyväksi heidän kanssaan asioidessa. He tekevät kyllä työnsä mutta sosiaalisella saralla en potilaana tunne saavani heiltä sellaista tukea ja "hyvää vastavuoroista keskustelua". Mutta onneksi näitä on vain ihan muutama, ja loput mun osastoni hoitajista on yleensä ottaen aivan mahtavaa väkeä, ja mielelläni juttelen heille ja he ovat aina kiinnostuneita, miten mulla menee.

Puhelimeen vastasikin onneksi yksi mukavimmista hoitajista, todella avulias, kiinnostunut, innokas viemään mun asioita eteenpäin. Olin niin helpottunut kuulessani tämän äänen puhelimessa. Ja tämä ottikin mun pyynnön ylös ja toiveet siihen liittyen: ei enää sille terapeutille joka useimmiten lähetetään juttelemaan juurikin mun osaston potilaille. Hoitaja ehti olla niin nopea, että soitti mulla pian takaisin että lääkäri tottakai kirjoittaa mulle lähetteen terapiaan, mutta että tämä ei kehtaa kirjoittaa lähetteeseen että ei tälle tietylle terapeutille, mutta sitten kun saan jonkinlaisen kutsun/kirjeen asiaan liittyen, niin voin sitten itse soittaa sinne ajan sopimisen ohessa ja toivoa jotain muuta terapeuttia. Onhan sekin tietysi vain toivomista, mutta ei käsittääkseni ketään voi pakottaa tietylle henkilölle, siinä missä lääkäriä kuin lääkäriä voi vaihtaa. Ja tottakai mä haluan voida keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka vastaanotolle menen mielelläni enkä sitä peläten tai inhoten, ja josta koen olevan hyötyä mulle - itseni vuoksi mä sinne terapiaan menen, tottakai.

Valitettava fakta tietysti on, että tällä saralla on yleensä jonoa, ja voi olla vieläkin enemmän jonoa kun potilas haluaa esittää toiveen, että ei ainakaan sille tietylle terapeutille jota usein tarjotaan. Hoitaja puhelimessa ei valitettavasti osannut sanoa tälle prosessille tarkkaa aikataulua, mutta sanoi että jos ei ihan lähiviikkoina rupea kuulumaan mitään kirjettä, niin sitten mun pitää ehdottomasti soitella uudestaan ja kysellä, että missä vaiheessa homma menee. Tärkein on tietysti jo laitettu käytäntöön eli sain sanottua ja hankittua lähetteen tällaiseen asiaan, eli enää "ei voi mennä kusi sukkaan" mutta olisihan se hienoa jos jonossa ei tarvitsisi roikkua ihan älyttömän kauan. Mutta enhän mä todellakaan ole ainoa ihminen juttelu tarpeessa, joten jonon kautta me kaikki "ei-niin-akuutit" mennään, minkäs teet.

Fingers crossed että kohdalle sattuisi mun tarpeisiin vastaava terapeutti!

---
Tämä postaus on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran edellisessä blogissa 1. marraskuuta, vuonna 2013

Välipalalla

Tässä istun dataamassa uudella tabletilla TAYSin pikkukahvilassa Radiuksen puolella - söin niin hyvää kasvisfoccaciota että pohdin vakavasti, että olisko musta kasvissyöjäksi. Mutta sitten muistin iskän herkkupihvit ja unohdin moiset ajatukset :D

Tänään on 2 eri lääkäriä joiden välillä on tunti odotteluaikaa, siksi täällä hengailen. Mutta aika vilistää ja kohta tarvii jo mennä - miten tää aika kuluukaan niin nopeasti kun on hyvällä tuulella?

Syöpäläälärin vastaanotolla ei ollut mitään ihmeitä, katsottiin mun kyljen paranevaa haavaa, päivitettiin lääkelista ja reseptit, jutskattiin yleisesti miten mulla on mennyt, ja sovittiin että tulen vielä kuun lopulla hoitajalle näyttämään haavaa. Sitten onkin kuvaukset 14.1. ja tulokset 16.1.

Nyt riennän, hyvää tiistaita kaikille! ♡

Monday - Funday

Heipähei.

Uuteen pisteeseen siis blogissa on edetty, mutta samaan tapaan jatkan päiväkirjamaista kirjoittamista elämästäni.

Aamu meni hösätessä, piti herätä ysiltä (ei huvittanut, olen taas valvoskellut yöllä) ja puolelta päivin oli terapia, joskin ennen sitä vielä kipitin verikokeisiin, joissa vähän venyi. Mua nyppii myöhässä olevat ihmiset, ja itse olen yleensä ajoissa paikassa kuin paikassa, mutta nyt olin melkein 10min myöhässä vastaanotolle. No, minkäs teet, ja hoitaja oli varsin ymmärtäväinen, oli arvellut että tämä sää olisi bussit jumiuttanut matkallensa. Bussit on mun mielestä toimineet täällä varsin mallikkaasti nyt, mutta sulaa-jäätyy-sulaa-jäätyy -meininki kyllä pistää varmaan taas pian kapuloita rattaisiin.

Jaksoin kuitenkin aamulla väkräillä vähän naamaa fiksumman näköiseksi - meikkaaminen on musta todella terapeuttista puuhaa, ja mulla on ihan kunnon "meikkipöytä" ja kunnon valot sitä varten. Ja vaikka olen oman kaaokseni kuningatar, olen onnistunut vähän järkeistämään ja siivoamaan mun meikkipöytää ja sen sisältöä, ettei kaikki meikit, siveltimet, huiskut sun muut rönsyile ihan siellä täällä. Joskus taas en jaksa meikata sitten yhtään, enkä meikkaakaan jos ei huvita. Mulle riittää, että mulla on nämä ripset, koen että niiden avulla voin painaa maailmalla täysin meikittäkin. Mutta jonkinmoinen pieni "meikkitaitelijakin" mussa nostaa päätänsä, koska tykkään katsella vaikkapa Youtubesta meikkitutoriaaleja, ja testailla omalla naamalallani, joskus kavereidenkin. En kuitenkaan väitä olevani (vielä? :D) mitenkään erityisen hyvä, mutta hauskaa puuhaa se on, silloin kun huvittaa.

Terapiassa pälpätin kuin papupata, mulla oli kamalasti kerrottavaa viimeiseltä parilta viikolta. Hoitaja joutui melkeinpä paimentamaan mut ulos vastaanotolta ajan juostessa, koska hänellä oli seuraava tulossa heti perään. Tällä kertaa en siellä itkeskellyt, koska muutamana viimeisenä päivänä, useammasta eri syystä, olen ruvennut tuntemaan itseni vähän onnellisemmaksi - tästä riipivän ärsyttävästä syövästä huolimatta. Mulla on ihana uusi ystävä (Lillaego ♥ ), yhteys Australiaan bestikselle toimii päivittäin, mahtava perhe, ja muita ystäviä, joita kiinnostaa mun seura siinä missä hyvinvointikin. Puhumattakaan mun koirista! Ja kipulääkitys on kohdillaan aikalailla, vaikka kyljen haava nesteineen onkin eläväinen, eikä tahtoisi millään luovuttaa. Olen huomannut, että Tramal Retard piristää mua jonkin verran, mutta musta se on tervetullutta koska mä en nuku ihan hirveän paljon. Psykiatrinen hoitajakin piti tätä vain positiivisena, kun tarkkaili ja kuunteli mua. Ja tietysti itse kivuttomuus nostattaa mielialaa, eihän sitä kivuissa jaksaisikaan hymyillä, paljon höpötellä tai muutenkaan touhuta.

Kävin kirjastossa, pitkästä aikaa, sillä mun mamma on hienovaraisesti aivopessyt mut ihastumaan äänikirjoihin, kun ajellaan sen kanssa kaksin autolla. En tosin kaikista ole tykännyt, ja edelleen ihan kirjan lukeminen itse on se ykkösjuttu, mutta huomaan houkuttelevan puolen tässä vain kuuntelemisessa, koska mulla on viime aikoina ollut niin levotonta tämä lukeminen - keskittymisvaikeuksia siis, että kuuntelu tuntuu olevan just nyt leppoisampaa ja helpompaa. Kaari Utriota kuunnellaan, Pappilan Neitoja, joka mulle kolahti koska siinä on aikaansa nähden (noin 1830-luvun Suomi) vahvoja naisia, jopa röyhkeitä - näistä mä tykkään, naisista jotka sanoo miehille vastaan! Samahan pätee Jane Austenin kirjoissa, siellä on todella fiksuja, vahvoja naishahmoja, jotka usein tekevät oman pään mukaan, ei kuten yhteiskunta tai perhe odottaa, ja siksi myös tykkään Jane Austenista, vaikka näin yleensä ottaen olen fantasia/scifi -tyttö.

Polttelen tässä tuoksukynttilöitä, teen jotain välipalaa, ja ajattelin oikaista itseni joksikin aikaa sängylle vain kuuntelemaan tätä äänikirjaa - ihanan rauhallista! Koiratkin kaluavat luitansa lattialla, ihan omissa maailmoissaan :)