Ennen hoitoa hyvinvointi -postaus / Pre-treatment wellfare post

Heipsanmoiheimoi,

Stadista palattu, saavuin eilen vähän ennen klo 23 kotiin, oma sänky ah-ihanuutta mutta ikävä jäi. Ja pian suuntaan takaisin. Ja jatkuvalla syötöllä.

Mutta ei enempää siitä juuri nyt (vaikka ainakin yksi Stadi-postaus on tulossa), vaan halusin nimenomaan tehdä tällaisen ennen hoitoa alkavan postauksen - ne jotka eivät ole kärryillä, niin huomenna, eli tiistaina 17.3.15, alkaa mun hoito Nivolumab-lääkkeellä (Opdivo), joka lyhykäisyydessään pyrkii aktivoimaan kropan omia T-soluja, eli tappajasoluja, tekemään niiden duunia, eli tappaan kropalle vieraita soluja, elikkä näitä perskeleen syöpäsoluja. (pardon my French)

Meikittömyyspäivä, oli valohoitoa! :)

Mikä olo, mikä vointi, mikä fiilis?

Mä voin tilanteeseen nähden mielestäni juuri tällä hetkellä tosi hyvin. Joo, kyljessä on edelleen se haava, ja se meinaa ajaa mut yli reunan ainakin pari kertaa viikossa, mutta siihen auttaa esim. ihan mun omalla osastolla käynti ja tuttujen hoitajien sekä mun omalääkärin kanssa jutskailu. Ja käyn edelleen terapiassa, vaikka sitä on jouduttu aikatauluttamaan sillein, ettei nähdä niin usein, jotta Tampereen armas kaupunki ei potkisi mua pois sieltä, koska olen nyt käynyt terapiassa vajaa 1,5 vuotta, ja joku neropatti tai joukkio sellaisia, on sitä mieltä että mielenterveyspalveluissa niitä säästöjä pitäisi tehdä. VÄÄRIN! Mutta ei siitä tässä postauksessa enempää. 

Mikä on muu kunto. Kuntosalilla en nyt ole käynyt vähän reilu kuukauteen, mutta jos huomisesta hoidosta ei tule jotain oloja, siis väsymys nyt on se, joka voi tulla tai sitten ei tule mitään, mutta jos siis ei tule mitään, niin tällä viikolla aion tehdä paluun salille. Mulla hermokipulääkitys on aivan jetsulleen kunnossa, joten mulla ei käytännössä ole mitään kipuja enää, ja Lyricaakin tarvitsee vähemmän kuin, mitä sitä on varsinaisesti mulle määrätty - mä oon jo vuosia saanut itse hakea näitä mulle sopivia annostuksia, toki lääkäriä konsultoiden mutta mun kropan parhaiten tottakai tunnen minä itse, ei kukaan muu. Kuntosali, ylipäätänsä urheilu, on se joka pitää pääkopan kunnossa, mä tarvitsen melkeinpä kipeästi niitä endorfiineja, joita siitä saan, ja salilla saa pistää kunnon trance/dance/electro/jne jytät soimaan ja antaa mennä. Mua kiinnostaisi ihan hirveästi jonkin sortin nyrkkeilyn aloittaminen kahdesta syystä: 1, treeniä tälle mun vasemmalle, eli heikommalle, kädelle 2. saisi purkaa produktiivisesti päivän, viikon, kuukauden, koko elämän angstijuttuja säkkiin. Täytyy siis tähän mahdollisuuteen tutustua lisää, käydä vaikka kokeilemassa että onko se just sitä, mitä mä ajattelen tältä haluavani. Saa vinkkailla, missä jengi käy tätä harrastusta harjoittamassa! Sekä mitä maksaa jne jne.

Kunto on muuten... no, salilla kun ei ole käynyt niin itse huomaan staminassa laskun, eli hengästyy herkemmin, varsinkin jos on kannettavaa (vklop Stadissa iso käsilaukku + perässä vedettävä pieni matkalaukku) ja/tai on kova kiire. Jo vähän reilu kuukauden poissaolo salilta aiheuttaa laskun tässä. Toki aikaisemmin mennyt kipulääkitys, kuten Tramal, myös jossain määrin ns. "syö kuntoa", mutta sitä en ole tarvinnut kivunlievitykseen nyt kohta viikkoon. Enkä haluakaan, mitä vähemmän lääkkeitä, sen parempi, AINA. Mutta, tästä staminan laskusta huolimatta, ohittelen kyllä kadulla mummoja ja muuta nuorea väkeä, etten mä mikään laiskamato ole. Ja sprinttaan kyllä tehokkaasti bussipysäkille bussin saapuessa, en ole lähelläkään mitään matotasoa! ;D Olen myös osannut opetella hengitystekniikkaa, ihan itsenäisesti siis, millä rauhoittaa se hengästyneisyyden pakottava tunne jonkin sprintin jälkeen tms. Toimii!

Maha. Kuten ainakin pitkän matkan lukijat tietää, mullahan on IBS, mutta ei se ns. tyypillinen, eli mun IBS ei "perustu" sille että esim. FODMAP-ruokavalio toimisi, ja mun maha on tuhottu sytoilla ja ibuprofeenilla (olkaa jengi ihan tosissaan varovaisia tulehduskipulääkkeitä popsiessa!!) sekä tietty stressillä. IBS voi kehittyä niin moninaisista asioista, ja olla ihan vaikka vääränlaisen ruokavalion tulos yhdistettynä vaikkapa stressaavaan elämänvaiheeseen, niin tapoja tämän kehittymiselle on monia. Osa pystyy parantamaan tilannetta ruokavaliolla, lääkkeillä tai muuten stressitason jne hallinnalla, tai sitten ei vaan millään. Mä olen nyt laktoositon/vähälaktoosisella ruokavaliolla ollut pidempään, ja se on tehnyt ihmeitä, ja myös muuten ruokavalio on kokenut kunnon remontin, eikä vain mahan takia, vaan ensisijaisesti kuntosalitreenin vuoksi, mutta huomasin siinä samalla että mahan tilanne parani huomattavasti! Eli, voi sanoa että mulla on protskupainotteinen ruokavalio, joka sisältää hyviä hiilareita, paljon rehuja (siis PALJON kuituja, puuronvihaajasta on tullut puuronsyöjä! plus vielä lisäkuituvalmiste Vi-Siblin), roskaruoka on minimissään, enkä käytä nykyään enää mitään vatsansuojalääkkeitä (esim. Somac, Omeprazol) eikä Samariniakaan mene kuin ehkä kerran kuussa, ennen ainakin pari per viikko. Mun himot vetää sipsiä jatkuvasti on poissa. Ei kiinnosta, ei himota. Meillä perheessä menee tätä huonoa laktoosin sietokykyä ja siskolla on myös IBS, joten meillä sisaruksina on varmaankin myös jonkinlainen herkkyysgeeni taustalla näihin vammamahoihin. Meillä kummallakin on myös diagnosoitu migreeni. Että, vähän kuin kaksosia ollaan (ikäero 3v).

Fiilis. Stadi teki mulle niin gutaa, että tunnen leijuvani jollain pilven hattaralla, ja mulla on niin paljon energiaa kun kroppa voi ihan jees (miinus kyljen haava), ja hoito alkaa johon itse oikeasti uskon, tulevaisuus näyttää valoisalta sen epäselvän hämäryyden tai jopa mustan puhuvuuden sijaan. Mulla on hirveästi asioita, mitä haluan tehdä, olen todella kiinnostunut vapaaehtoistyöstä - Planin virallinen vapaaehtoiskääntäjähän olen ollut puoli viikkoa, eli siihen tarttumaan mun muiden kääntötöiden lisäksi. Mietin oikealla vakavuudella tulevaisuuden kouluttautumista, onko se sitten ajankohtaista vielä tänä vuonna vai vasta ensi vuonna, katsoen vähän miten hoitojen kanssa menee, mutta joka tapauksessa, on mietintämyssy päässä ihan vakavasti. Ja jos tulevaisuudessa pääsee irrottautumaan pidemmäksi aikaa Suomen terveydenhuollosta, niin hoidan asiani niin, että voin lähteä vähän maailmalle. Lähtisin mielelläni tekemään ihan vapaaehtoistyötäkin mutta voi olla, että sellainen ei heti ekana tule kyseeseen, vaan jotain lyhyempää oleskelua jossain lähistöllä, kuten esim. Briteissä, joskaan ei sekään maana evää vapaaehtoistyötä millään tapaa! Mutta näin vapaaehtoistyöstä puhuen, musta henkilökohtaisesti olisi hienoa lähteä jonnekin esim. vaikkapa Afrikkaan (adoptoituja serkkuja sieltä) ja auttaa rakentamaan koulua, opettaa englantia lapsille ja tätä rataa. En realistisesti tiedä, onko tällainen koskaan mahdollista mulle mutta tällaisesta haaveilen.

Elikkä, hyvästä tilanteesta lähdetään eteenpäin. Toivon, että kyljen haava sulkeutuu pian, mutta jos ei meinaa tapahtua niin sitten astuu sädehoito kehiin. Sen kanssa nimenomaan tähän vasempaan kylkeen, liikutaan todella lähellä sädehoitomaksimia, mutta tapauskohtaisesti arvioiden plussia ja miinuksia, joskus sen ylikin mennään. Joten, jos ei rupea pian tapahtumaan, niin se on sitten sillä suljettava, koska mulla on huutava tarve päästä kuntoilemaan kunnolla, ja onhan tottakai avonainen haava infektioriski, josta ollaan sille asiaankuuluvalla tavalla myös huolissaan. Mutta muuten, minä kokonaisuutena oon aika jeespoks kunnolla, niin mieleltä kuin kropalta. Tästä on hyvä jatkaa!


// ENGLISH SUMMARY

Hey folks, back from Helsinki City - love my bed and all, but I already long to go back, and gonna be real soon and continue to be! This post is about my condition, health, before starting the treatment with the med called Nivolumab (Opdivo), which in a nut shell works by enabling the T-cells, stimulate the immune system to start fighting against the dang cancer cells. My treatments starts tomorrow, so quick!

So, how am I, health, feelings about eveyrything?

Considering my situation I'm doing real well, I think, aside that I still have that disgusting open wound on my left side that drives me crazy more often than I care to even mention, but my support system at the hospital is awesome, a trip to see my doc and my team of nurses, have a friendly chat, talk about anything really, makes me feel better. And I'm still going to therapy, tho Tampere City is trying to kick me out due to budget cuts on mental healthcare division... some idiots running this one.

Otherwise, well, I haven't been to the gym in over a month now and I feel it, in stamina mainly and of course I just love the endorphins I get - keep my head straight, go to the gym with angst but then leave it there after a good sesh of sweating and listening to trance/dance/electro/such blasting. I really got no pains anymore, the nerve pains are gone thanks to Lyrica which I need less than suscribed to me, which is awesome, and for years I've been kinda in charge of finding the right dose with these kinda meds, nobody knows my body so well as I do myself, of course. So, I'm headed back to gym this week if nothing weird comes from tomorrow's treatment, and the most likely symptom is just fatigue, but I'm not really expecting even that, but judging on how I'm feeling, getting back to gym. And would be so intrested in some kinda form of boxing, for two reasons: 1. to start training my left hand, the weak one, again for real 2. to productively get rid of my angst by punching it out, literally.

So stamina is lower, tho painmeds like Tramadol sort of  steal it too, but haven't needed that one for almost a week now, which is superawesome, the less meds the better, ALWAYS. And I'm still able to pass by grandmas and youngsters too, so I'm not that bad, haha. Sprint to catch a bus. Been working by myself on a breathing method to calm myself more easily from the post-sprint gulping for air, works!

My IBS - as some know, I've got IBS too but not the "basic kind" which gets help by switching to FODMAP diet, my stomach was ruined by chemo and ibuprofen (eg. Advil), be beware, folks, when using such painkillers, they're the worst for your stomach!
I've found real relief my switching to lactose free/low lactose products, and otherwise also just revamping my diet. First due to gym, but I noticed on the side that my stomach started feeling so much better. So now basicly my diet is protein based, a lot of fiber (used to hate porridge PASSIONATELY, now I eat it everyday), good carbohydrates, lots of veggies. I also use a fiber supplement Vi-Siblin. And no longer use any kind of pills that protect the stomach (Finnish drug names Somac, Omeprazol), no need, and Samarin which is for occasional heartburn and stomach reflux, consists mainly of bicarbonate, now I need it like maybe once or twice a month, used to use it at least a couple times per week. My lil sis also got IBS, can't tolerate lactose and the latter concerns rest of our family too. We both got a diagnosed migraine too so we're kinda twins, tho 3 years apart in age.

Feelings about the present, the future, everything seems better - Helsinki did me good, I feel so energetic and happy. I believe in this new med, future doesn't seem so grey or black, I've got so many things I wanna do, travel, go back to school. Really got future on my mind, and one real big dream being involved in volunteer work abroad - I've joined the volunteer translation gang for Plan, but if it ever were possible in the future a dream of mine would be to volunteer in eg. Africa (got adopted cousins from there), help build a school, teach kids English, that kinda stuff. Don't know if I can ever leave the proximity of the Finnish healthcare system for that far away and such a long time, might just be shorter periods of time abroad, like England which would be very cool, volunteer or not.

So all in all, I'm starting this new treatment on a good mood and general feeling, and truly hoping it closes this open wound of mine. Though if it seems that nothing happens anytime soon, radiation comes in play even though I've had lots of it in this particular spot, but weighing the pros and cons, sometimes the maximum limit is pushed. And a open wound is also a infection threat, so it's something to really consider here, of course.

Toodles for now, it's bedtime for me! xxx

Voiko ilman toista keuhkoa elää?

Olen viime aikoina (joskin myös jonkusen kerran parin viime vuoden aikana) törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön, siis itseni kannalta, että ihmetellään kovasti, voiko ilman toista keuhkoa elää - en siis tarkoita tätä pahalla kun ihmetellään vallan tosissaan, vaan nimenomaan nyt haluan kertoa siitä, miten minä olen elänyt vuoden 2012 ihan loppuvuodesta lähtien vain yhden keuhkon voimin.

>> Nyt on loistava tilaisuus esittää kysymksiä ko. aiheeseen liittyen, tiedän että niitä on kun niitä blogiin ilmestyy melkein tasaisin väliajoin, antaa tulla, nyt vastaan kaikille oman parhaan tietämykseni ja kokemukseni mukaan!

Lyhyenä kertauksena vallan uusille lukijoille; sairastuin Hodgkinin lymfoomaan juuri täytettynä 20 vuotta, eli oli vuosi 2009 kesä. Tautini on lähtöisin vasemmasta keuhkostani, josta löytyi varsin suuri kokoinen kasvain (mitat nyt ei muistissa, enkä nyt käytä aikaa etsiessäni niitä tietoja, mutta ainakin omenan kokoinen) joka kasvoi jokseenkin lähes mediastinumissa eli välikarsinassa, ja tämä nimenomaan niin kiinni isossa verisuonessa, jota se  varmasti myös paratiistin tavoin käytti hyväkseen, että vihdoin kun diagnoosi saatiin ja neulanäyte, yritettiin ensimmäistä leikkausta mutta tämän kaiken todeten, koko ja sijainti, ei leikkaaminen vaan ollut mahdollista. Heräsin tästä leikkausyrityksestä pöpperöisenä, puhuen englantia eräälle aasialaissyntyiselle nukutuslääkäriksi opiskelevalle naiselle, joka oli ollut leikkauksessani mukana, ja olimme ennen nukutusta vaihtaneet muutaman sanan, ja tiesin tämän puhuvan englantia. "Did you get it out?" sopersin, ja tämä katsoi takaisin surullisena ja taisi vastata hiljaa "No.", tai vain pyöritteli päätään, en ole aivan varma, muistan vain että ymmärsin tilanteen ja rupesin itkemään.

Siitä sitten alkoi useamman vuoden hoitoputki, välillä toki on pakostakin taukoja, annetaan kropan levätä ja myös odotellaan kuvausten välillä, koska kannattaa kuvata koska liian usein kuvaaminen niin aiheuttaa tottakai säteilyä kropalle mutta ei myöskään kannata, koska tuloksia ei odoteta syntyvän ihan hirvein harppauksin, ja kuvausväli on myös tauti- ja tapauskohtaista. Itselleni aika vakio on ollut noin 3kk.

"Olet kuin harvinainen postimerkki, eikä meillä ole mitään ohjekirjaa, miten nimenomaan sun taudin kanssa pitäisi toimia, valitettavasti", jotakuinkin näin on mun kirurgi joskus sanonut, ja niinhän se on. Mun lymfooma, Hodgkin, on osoittautunut äärimmäisen itsepäiseksi ja muuntautumiskykyiseksi, vaikka sitä ties mistä suunnasta sai kuulla hoentaa, että "tää on se syöpä joka kannattaa saada, jopa 90% parantuu!"..... paitsi, jos saat tämän paskaversion, joka ei kuole vaikka millä myrkyillä, säteillä ja leikkauksilla pommittaisi.

Mutta, kaikki johti siis ensin vasemman keuhkon osittaiseen poistoon, ylälohkon mutta koska mitään kunnon askelia pysyvästi eteenpäin ei päästy lääkehoidoilla, joita olen muuten kokeillut niin montaa että ne voi laskea kummankin käden sormin, ainakin. Vasen keuhko myös rupesi olemaan jatkuva infektion lähde ja lopulta myös sen toimintakapasiteetti laski enää noin 10% joten, brutaalisti: miksi pitää moista elintä, josta koituu niin paljon haittaa? Kenties sen poisto olisi se vastaus, se jolla tästä syövästä päästäisiin eroon, vietäisiinhän siltä sen "koko pelikenttä", koska huolimatta sen raivokkuudesta pysyä hengissä, se ei ollut koskaan levinnyt muualle. Se rupesi myös aiheuttamaan niin paljon korinaa, pihinää, kaikenlaisia ääniä mulle ihan levossakin, etten pystynyt enää nukkumaan! Puhumattakaan, mitä se teki mun yleiskunnolle. Tervemenoa paska keuhko, siis!

Poisto tehtiin ihan vuoden 2012 loppupuolella. Pian poistoleikkauksen jälkeen, kun heräilin teholla, tultiin jo patistamaan ylös sängystä, piti ainakin istua. Ja yritettiin päästä ylöskin, mutta muistan sen kamalan tunteen kun en saanut henkeä ollenkaan, paniikki iski päälle ja pääsi itku itsepäisen fyssarin yrittäessä auttaa mua, en vain pystynyt. Mutta, tuntia myöhemmin nousin jo ylös sängystä, henki kulki, en itkenyt, pääsin ylös ja pysyin ylhäällä. Siitä sitten toipuminen alkoi ja kaikkien ihmetykseksi pääsin jälleen kerran kotiutumaan sairaalasta noin viikossa, vaikka tällaisenkin leikkauksen jälkeen povataan sairaalassaoloajaksi noin kahta viikkoa. Kiitos ei, sairaalassa on kamalaa - sen jälkeen siis kun akuutti tarve hoidolle väistyy. Mun unettomuusongelmat pahenevat niin silmittömästi sairaalassa että mulle tehtiin siellä erikoisjärjestelyjä: yötä vasten mun sänky rullattiin kahden hengen huoneesta silloisen osaston odotushuoneeseen, jonka oven sai kiinni ja huoneen aika pimeäksi, ja ennenkaikkea hiljaiseksi. Ovet olivat lasiset, joten hoitajat kävivät vain kurkkaamassa sen läpi, miten voin, eivätkä tulleet häiritsemään mua huoneeseen asti jos vihdoin olin saanut vähän unen päästä kiinni. Kipuja oli, tottakai, mutta olin päättänyt kotiuttaa itseni mahdollisimman nopeasti joten ravasin osaston käytäviä, näytin hoitajille että liikun, hämmästytin fyssareita, käveltiin portaita.

YHDELLÄ KEUHKOLLA VOI ELÄÄ.

Minkälaista se sitten on? No, sekin on tapauskohtaista. Mä olen saanut tämän leikkauksen jälkeen lisää lääkkeitä vielä, jotka toki jossain määrin vaikuttivat esimerkiksi vastustuskykyyn heikentävästi, niinhän ne valitettavasti tuppaa tekemään, mutta mun tapauksessa, se oli ensin kivunhoitoa ja toipumista, sitten se oli itsensä kuntouttamista. Oli mahtava tunne päästä eroon siitä vasemmasta paskasta keuhkosta, joka vinkui ja rahisi, aiheutti kamalasti hengenahdistusta. Keuhkokapasiteetti on toki puolitettu mutta mä olin silti jokseenkin hyvässä kunnossa, joten aina vain kävelin pidempiä ja pidempiä matkoja, kiristäen tahtia. Ennen keuhkonpoistoa ja sen menoa huonoon kuntoon, olin aloittanut juoksukoulun, tai ehkä hölkkä on parempi ilmaisu, ja pystyin siis hölkkäämään hitaasti sanotaan noin vartin kerrallaan, hetken leväten ja sitten taas uusiksi. No, samaan en ole pystynyt keuhkonpoiston jälkeen, mutta sen arvelen kyllä johtuvan muista ongelmista, en siitä että mulla on vain yksi keuhko. Maratoonaria musta ei koskaan tule, mutta hölkkääminen ei ole poissuljettua.

Muilla ongelmilla viittaan esimerkiksi siihen, että syöpää ei tietenkään päihitettykään, vaan se uusi melkein samantien ja siitä lähtien on pesiytynyt useampaan osoitteeseen. Loka-marraskuussa 2014 löytyi kasvain nro 5, joka tämä viimeisin valitettavasti mun aikaisemmin täysin terveenä pysyneestä oikeasta keuhkosta. Muut kasvaimet nro 1-4 löytyvät eri puolilta yläkroppaa vasemmalla puolen, pehmytkudoksissa lähinnä, eivät siis elimisissä. Leikkauksista itsestään myös seuraa liuta ongelmia, joista mulle suurin on ollut krooniset selkäkivut ja näin hiljattain on myös todettu, että mun skolioosi, joka on ollut ihan penskasta lähtien, on pahentunut mun selkäkipujen vuoksi, joka siis tarkoittaa sitä että lihaskivut ovat vetäneet selkärankaa entisestään mutkalle. Kivaa, eikö. Mulla on ryhtivirhe, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, enkä tiedosta sitä asentoa vaikka nykyään tietysti muistan vetää itseäni oikeaan asentoon, ja parhaiten siihen auttaa tietenkin peilistä näkeminen.

Mulla on myös vasemmassa kyljessä mun kaikista aktiivisin kasvain, joka palaa kiusaamaan vaikka sädehoidolla se aina vetäytyy noin puoleksi vuodeksi kerrallaan pois. Se ennenkaikkea aiheuttaa hermokipua, joka välillä pakottaa niin kovaan lääkitykseen että siinä ei juuri itseään pysty huoltamaan sillä tapaa, mitä muu selkä vaatisi pysyäkseen kunnossa: urheilla, liikkua jotenkin, venytellä. Oikeasta, ainoasta keuhkosta, kasvain saatiin lipettiin ainakin toistaiseksi sädehoidolla; sekin ehti jonkin aikaa aiheuttamaan hermokipua mutta väistyi pian sädehoidon alettua.

Mitä mä tällä hetkellä teen siis, kun sanon, että urheilen? Mä käyn kuntosalilla. 2-3krt viikossa, jos saan aikaiseksi niin 4. Harjoittelen taas hölkkäämistä, mulla on aina ollut suuri viehtymys juoksumattoon. Kovasta kipukaudesta taas selvinneenä, on alku ollut kankeata mutta aina vain palaan salille, joten jotain tapahtuukin. Tällä hetkellä ollessani noin 15min juoksumatolla, voin hölkätä 3 kertaa 1min pätkissä, vauhdin ollen 6-7km/h väliltä, muuten kävelen useimmiten noin 5,5km/h. Tavoite on tottakai koko ajan lisätä hölkkää. Sen lisäksi teen ihan kunnon alakroppatreeniä, mulla on aina ollut vahvat jalat ja rakastan jalka/persuspäivää. Yläkroppaa teen sen mitä pystyn; mun vasen käsi ei nouse enää suoraan ylös leikkausten vuoksi, mutta sekin jaksaa taas pikkuhiljaa nostaa enemmän painoja kun hermokipu on vähentynyt.

Summa summarum: yhdellä keuhkolla todellakin voi elää ja tehdä asioita. Vaatiiko se kuntoutusta? Kyllä. Vaatiiko se kärsivälllisyyttä? Helvetisti. Vaatiiko se jotain hullua kanttia päättää tehdä jotain kahjoa, ihan vain siksi että voi ihmetyttää muita? Todellakin.

Katy Perry - Roar

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar

Lataa, & jatka.

Ihana James Arthur ♥ (biisi: Supposed)

Tänään piti olla terapia kympiltä, joten nousu klo 8, varsin kiukkuisena aamuihmisenä - robottimaisin elkein vaatteet päälle, koirat hihnoihinsa, kulautus mehukeittoa ennen aamulenkille lähtöä. Sitten puhelin pärähtää soimaan varsin kovaäänisesti (mulla on heti aamusta musa päällä, niin en meinannut puhelinta aluksi edes kuulla) ja numero on outo, mutta alkupään numeroista tunnistan, että se tulee sairaalasta. Vastaan. Terapeuttini sihteeri soittelee, että tämän päivän tapaaminen on peruuntunut. "Voi helv-...." välähtää mielessä. Olisit soittanut 10 minuuttia aikaisemmin, niin en olisi ehtinyt edes pukea päälle, vain kääntää kylkeä mennäkseni takaisin nukkumaan! No, otsa rypyssä ja arskat naamalla koirien kanssa pissattamiset. Sitten vaihdoin höntsyihin, ja kipusin takaisin sänkyyn! (ruokin koirat eka, ja vetäsin itse äkkiä Skyrin naamaan) Ja onnellisesti heräsinkin seuraavan kerran klo 11.40 :D

Pienen itsensä tsemppaamisen jälkeen, nousin sitten vihdoin ja rupesin samantien vääntämään jääkaappia täyteen ruokaa, jottei tarvitse sitten iltapäivällä salin jälkeen ruveta kokkailemaan, kun nälkä on muuttumassa jo pysäyttämättömäksi pedoksi. On tosiaan "salitreffit" mamman kanssa, should be fun ;) Todella pitkään nukkumisen huonoja puolia, mulla, on erittäin hidas käynnistyminen sen jälkeen, mutta onneksi tässä on vielä hetki armonaikaa ennen salille lähtöä, koska siellä ei todellakaan ole aikaa tai tarkoitus vain nojailla laitteisiin, vaan käyttää aika 100% hyödyksi.

© weheartit.com

Move! Sunday

Aamu alkoi 9:30 torkutellen - oli tarkoitus mennä aamusalille, mutta voi että kun se sormi karkasi vain torkku-napille.. vaikken siinä kauaa ehtinyt silmää ummistaa, koska koirat tulee pomppimaan päälle jos osoittaa pienintäkään elonmerkkiä! Ihania, mutta ärsyttäviä ;)

Yrityksestä huolimatta ei saanut käynnistettyä itseänsä salille niin aikaseen, vaan riensin sinne sitten iltapäivän puolella, kun olin käynyt vetämässä jälleen kerran iskän herkkupihvit napaan - sain sitten kyydin salille, SCORE!

 Mistä tietää tehneensä hyvän treenin? Naama on aivan punainen eikä jalat meinaa kantaa enää pukkariin asti, kun ohjelma on ohi ;) Mutta hyvällä tavalla! Tämä 1-keuhko tähtää takaisin kuntoon, jossa kykenee hölkkämään. Ensimmäisiä askelia onnistuneesti, ilman välitöntä kuolemaa, on juoksumatolla otettu! Ylpeä fiilis, vaikka monelle ne mun "vähät määrät ja askeleet" eivät paljoa mitään merkkaisikaan. Tulkoot kokeilemaan, millaista on hölkkäkunnon hankinta yhdellä keuhkolla!

Uunissa par'aikaa valmistuu vähän broiskua kera sipulin, sokeriherneiden ja broccolin, ja liedellä pitkäjyväistä riisiä. Simppeliä mutta niin hyvää, nam! Joten, ruokaa, iltalenkki koirien kanssa ja muutama sarja edessä, ei pällimpi sunnuntai!

Rampa raahautui salille!

Oh yeah, I did it! Pääsin salille tänään, kuten pienessä mielessäni aika pitkän tauon jälkeen varovaisesti suunnittelin. Edelleen joka päivä edes jollain tasolla kiusaa jalkasärky johon ei pikku Panadolit oikein tehoa, mutta näyttää rauhoittuvan ja pysyvän paremmin taustalla jos aamulla ollaa Lyrican - ei tule sitä päiväsärkyä ainakaan. En tiedä, mikä on kun näin jatkuvasti kiusaa.

Mutta pikkusen hikeä sai pintaan ja sydän kyllä tykytti, kun mulla ei tota kuntoa ole ja leposyke yksikeuhkoisuuden ansiosta on tavallista rivakampi. Mutta sillein ihan maltillisesti puuhastelin, vähän hävetti lähteä niin lyhyen "treenin" jälkeen pois mutta eipä siitä mitään hyvää seuraisi jos itsensä ajaisi ihan hirveän ahtaalle heti ensi kerralla.

Pikku-Nessa olis halunnu kovasti mukaan, mutta toistaiseksi ei laiteta pikkuista nostamaan rautaa... ;)

Mutta mutta, ihan hyvä saavutus mulle, on toi pelkkä lähteminen aikamoista psyykkaamista kun on niin paljon laiskotellut! Kun nyt ei vaan iskis joku isompi vaiva, joka taas pakottaisi pois salilta... jotenkin mulle aina käy niin että kun rupean innostumaan edes vähän enemmän liikkumisesta, meen tutustumaan uuteen saliin tmv, niin aina sitten tapahtuu jotain kamalaa; joka kropan osa on romuna eikä sitten pysty muuta tekemäänkään kun olemaan kotona Tramaleissa ja juosta lääkärissä. Onneksi se viimeisin sädehoito tehosi tähän yhteen selän vammaan, just ennen lomaa... mutta no, toivotaan että saan jatkaa rauhassa liikkumista, edes jonkinmoista tästedes.

>> Muistakaa mahtava lukijakilpailu, vielä ehtii mukaan!

Syöpäläinen taipuu

Olin tänään joogassa - senhän tietävät jo ne, jotka ovat ehtineet blogin facebook-sivua kurkkailla.  Mutta tämäpä tunti oli ensimmäinen joogatuntini ikinä! Fiilikset on aivan mahtavat, ja se ylitti odotukseni hienosti.

Entinen tanssiin, ratsastamiseen, sulkapalloon ja pyöräilyyn mieltynyt taipuukin vihdoin harrastamaan jotain vähän rauhallisempaa, kun elämäntilanne on toinen ja kropan vaatimukset on mitä on. Mutta täähän on oikeasti kivaa! Joogassa saa mennä vähän omaan tahtiin ja kunnon mukaan, mutta hiljaa mielessäni olin tyytyväinen, etten todellakaan ollut porukan jäykin, ja ikähaarukka meni ihan noin 20-55 -vuotiaaseen, noin suurinpiirtein. Minä pystyn, minä taivun! Mitä ihmettä!

Hengitysharjoitukset ja vain rauhallinen oleilu, rauhoittuminenkin oli yllättävän helppoa. Se ei ole ollut näin helppoa silloin kun olen käynyt fysioterapiassa, ehkä siksi että tiedän silloin ohjaajan tapittavan mua koko ajan - ryhmässä ei ole ns. silmätikkuna.

On niin hyvät fiilikset etten millään meinaisi jaksaa odottaa viikkoa, että pääsee taas! :D

10.12.13 päivän kuulumiset

Oli mahti aamu fysioterapiassa, vaikka aikainen aamuaika meinasikin latistaa ensin mun mielen täysin - en vain jaksaisi herätä niin aikaisin, kun kuitenkin valvoskelen yöllä ja saan kunnon unta vasta jostain 05 --> eli haluaisin nukkua ainakin ysiin, ellen kymppiin. Mutta olipa kuulkaas mahtava sessio! Sellainen voimaannuttava, tuntuu että voin ehkä sittenkin saada vielä otetta tähän mun väsyneeseen ja aika voimattomaan kroppaani. Oli hieno onnistumisentunne, jota en ole pitkään aikaan tuntenut liikunnan saralla - olen aikaisemmin vaatinut itseltäni aina liikoja jo melkein heti kättelyssä, ja siksi turhautunut ja jopa hylännyt liikunnan. Vaikka ensin olin ennakkoluuluinen (taas) mennessä uudelle fysioterapeutille, niin itseasiassa tämä, vähän vanhempi nainen, on vielä mahtavampi kuin mun edellinen, jolla kävin alkuvuodesta. Tämä jämäkästi osaa ohjata mua tekemään liikkeitä, ja on itse todella lästä siinä tilanteessa. Mulla on tunne, että musta huolehditaan mutta silti pistetään tekemään töitä.

Se oli sellaista joogan ja pilateksen sekamuotoa, ja tarpeeksi helppona tietysti mulle. Ja hengittelyn harjoittelua. Todella innostuin, koska kykenin ja ennenkaikkea tykkäsin. Olisin ihan hirveän kiinnostunut menemään jollekin joogan TODELLA alkeiskurssille, jos vaain sellaisen löytäisin eikä hintakaan päätä liikaa huimaisi. Sain vinkkejä ja apuja fysioterapeutiltani, että mistä lähteä näitä katsastamaan, jos vaikka tammikuussa alkavaan ryhmään pääsisi messiin.

Taustalla on ystävän draamaa, jolle tosin enemmän kuin mielelläni toimin kuuntelevana korvana, ja neuvon jos osaan, mutta kylläpä taas näin yleisesti ottaa pattiin ihmiset, jotka tuntuu väkisin haluavan ymmärtää kaiken väärin, eivät kuuntele kuin omaa ääntänsä, ja ovat kuulemma aina oikeassa. En paneudu tähän sen tarkemmin, kunhan totean että ystäväni tukena haluan olla entistä hartaammin, ja auttaa eteenpäin vaikka maailma, ihmiset, tilanne, suomii häntä.

Huomenna olisi edesssä se äänihuulen täyttö! Aikaiseen aamuun sairaalaan, ja toivottavasti siitä pian leikkaussaliinkin koska mun massu raukka ei kestä kauhean kauan ilman ruokaa. Enkä mäkään tykkää hermoilla sairaalan sängyssä odotellessa vuoroani. Joskus tietysti täytyy, eikä sille voi mitään mutta kivaa se ei ole! Mä kun katsos en tosiaakaan nukahda niistä esilääkkeistä, ne on sen verran mitättömät ja mulla on kuitenkin lääketolea sen verran tullut vuosien varrella, ja näyttää noi sytostaatitkin vain pomppaavan ulos musta eikä tehdä tehtäväänsä.. olen supervastustuskykyinen tällä saralla, kuinka ironista.
Vielä en tiedä pääsenkö huomenna iltapäivällä jo pois, vai pitääkö jäädä yöksi sinne valvomaan - nukkumaanhan mä en tule, kun en meinaa omassakaan sängyssä saada nukutuksi tällä hetkellä. Yritän päästä kotiin, mutta jos en, niin kuitenkin lähtee läppäri, kirjaa jne matkaan, joten voin huomennakin teille bloggailla tuloksesta ja fiiliksistä. WISH ME LUCK!