28.11.2013: Väsynyt tarina

"No, kylläpä niin vakavana tallustelet eteenpäin", tuttu hoitaja etsii mun katseen ja hymyilee.

"Ah, joo, väsyttää", mutisen ja yritän hymyillä vähän takaisin. Tänään on väsyttänyt niin kamalasti, aamusta lähtien kun heräsin. Näin yöllä kummia unia ja saatoin ehkä oikeasti nousta laittamaan radion keittiöstä pois päältä joskus 6 aikoihin, kun se vain pärähti päälle ja kuulin radiojuontajan höpinän, sitä vaivaa jokin, siis temppuilee, mutta nyt kun mietin jälkeenpäin, en tiedä oliko se sittenkään todellista, vain todentuntuista unta. Tosin lähtiessäni kohti sairaalaa, sädehoitoa, räpläsin sitä jotta voisin jättää sen koirille seuraa pitämään, ja radio käyttäytyi kummallisesti, sen nappulat toimien hitaasti, hetkeksi sain sen päälle ja sitten se hiipui. Ainakin patterit ovat loppumassa.

"Miten sulla menee?"
"Sädehoitoon olen menossa, että tätä samaa tää on..." taas mutisen.

"Ootko saanut nyt opiskeltua mitään?" hoitaja kysyy ystävällisesti.

"Öh, en", tokaisen.
"Niin, eipä tässä kai ehtisikään kun sulla näitä juttuja on", tämä tokaisee edelleen hymyillen mutta pahoitellen.

"Niin....", jatkan matkaani käytävällä, kohti sädehoitoa.

Sädehoidon odottelutilassa istun pitkään yksin, sitten lähes kaikki tuolit täyttyy eläkeläisistä, joista kaikki tuntuvat vilkaisevan mua jotenkin kummasti, niin että huomaan. En kuulu tänne, olen niin nuori. Mutta silti olen täällä, jo 3. hoitokierros sädehoidossa. Väsyttää ja selkää särkee.

Hoitokoneelle huutelee varmaankin noin kolmekymppinen, nuorehkon näköinen hoitaja joka on todella pirteällä, positiivisella tuulella. Mä tunnen itseni vielä väsyneemmäksi kun vertaan itseäni tähän. Laitan sormen tunnistimelle, ja jatkan sitten sisälle riisuutumaan yläkropasta paljaaksi, kuten ennenkin.

Hoitopöydälle mua asettelee kaksi hoitajaa, toinen on tämä huoneeseen huutelija. Kummatkin lörpöttelet niin kamalasti, ja vaikuttavat musta jo vähän tekopirteiltä, tai sitten se vaan häiritseee mua ja oikeasti he ovat ihan normaaleja. Jostain syystä mua rupee itkettämään kun hoitajat ovat niin yltiöystävällisiä, mutta tiputtelen kyyneleitä poskille vasta kun nämä lähtevät huoneesta, kun sädehoitokone aloittaa työnsä. Tiedän että mua kuvataan samalla, seurataan siis sädehoidontiskiltä, siis sen varalta jos jotain sattuisi ja kone pitäisi sammuttaa, ei sillein "kyylätä silmä kovana". Mutta olen onnellinen että se kamera kuvaa mustavalkoisena, ainakin mitä olen nähnyt, eikä ole niin tarkka tai lähellä, että voisivat  nähdä mut kyynelehtimässä. Rauhoitan itseni kuitenkin väkisin koska en halua jutella asiasta, miksi kyynelehdin, kun kone lopettaa ja hoitajat tulevat takaisin. 

Toinen hoitaja, se vähän vanhempi, kyselee aivan innoissaan että tykkäänkö Cheekistä. Sanon, että no, onhan sillä sitä lavakarismaa, josta hoitaja innostuu vieläkin enemmän, nyökyttelee, ja kertoo kuinka oli juuri ollut Cheekin keikalla lapsinensa, jotka olivat myös olleet "aivan liekeissä". Jukkapojasta tämä myös jutteli perään, josta en tästäkään erityisemmin välitä, ja tokaisin kysyttäessä että tykkäänkö, että se lähinnä kulutetaan radioissa ihan puhki. Hoitaja oli eri mieltä ja hymyili itsekseen.

Kun vihdoin pääsin kotiin, enkä jaksanut edes kävellä, vaan menin bussilla, vaikka matka ei ole erityisen pitkä, pystyisin siis, olin niin väsynyt ja tuntui että jokaista luuta, mutta erityisesti polvia, kolottaa. Ulkona käyvä viima tuntui iskevän suoraan mun polviin, jotka aina välillä oireilee edelleen, kiitos Brentuximabin jonka käyttöaikana ne olivat suoraan sanottuna aivan helvetillisen kipeet. Ne oireet palaa aina välillä edelleen vaikka olen sitä lääkettä saanut viimeksi tammikuussa.

Selkäsärky ei meinaa millään ottaa talttuakseen, ja muutama kovempi yskäisy sattuu sisälle, vasemmalle puolen missä vasenkeuhko oli. Päikkäreitä en saa otettua vaikka tekisi mieli, joten makoilen, välillä datailen, silittelen ja rapsuttelen koiria jotka makoilee sängyllä mun kanssa. Onneksi mulla on nämä pikkuhöperöt, ja ne näyttää olevan niin vähästä tyytyväisiä, onnellisia.



---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja julkaistu 28. marraskuuta, vuonna 2013 entisessä blogissa.

Next Day I'm Your Supergirl

Kiss kiss, gonna tell you right now

I make it sweet on the lips, I simply knock you out

Shut up, I don't care what you say

Cause when we're both in the ring, you're gonna like it my way

Uutisia täällä ollaan jo varmasti odoteltu, ne jotka tiesivät että olin jo aikaiseen aamuun ollut siellä lääkärissä. Sen jälkeen on ollut niin kamalasti muka tekemistä ettei tänne ole ehtinyt, ja tuli myös puhuttua vielä asiat ihan loppuun lääkärin kanssa puhelimessa koskien sädehoitoa. Mutta, aloitanpa alusta.

Ensinnäkin, nyt oli aika mun omalääkärille, se oli varmistettu juttu josta olen enemmän kuin onnellinen. Mua on tavannut välillä pari muutakin lääkäriä, ja pidän heistä, mutta omalääkärille joka on aivan perillä kaikesta, no, sille on vain aina tottakai paras mennä. Olin kevyesti meikattu ja ripsetön (omasta mielestäni saa mut näyttämään väsyneemmältä :P), enkä eilisiltana ollut jaksanut raahautua suihkuun mutta siisti kuitenkin. Lääkäri kysyi, että miten nyt sitten voit, ja tällä viittasi siihen kohonneeseen cerppiin, johon sitten selostin kaiken mitä täälläkin olen selostanut; vässäämistä, vähän vilua, ei kuitenkaan kuumetta tai yskää. Lääkäri avasi mun uusimmat kuvaukset ruudulle ja meni niitä mun katsoessa samalla läpi, sekä luki vielä uudestaan niiden lausunnon läpi, ja sieltä paljastui että tätä tilannetta arvellaan lieväksi reaktioksi mun edellisestä sädehoidosta, jota annettin tuohon mun ainokaiseen keuhkoon ensimmäisen kerran ikinä jonkin aikaa sitten. Ja siihen päälle pienoista flunssanpoikasta joka ei ole päässyt juuri riehumaan, eikä nyt pääsekään koska koko tilanteen huomioiden, olen nyt antibioottikuurilla, Avelox 400mg:tä menee 7 päivän ajan. Tuttu lääke, mulla yleensä on joko Kefexiä, Aveloxia tai Tavanicia, näin nimiä muistellen, jotain laajakirjoisia antibiootteja ovat, mä kun olen allerginen penillisiinille.

Kuvauksissa näkyi ettei tuo kylki sillein erityisen oleellisesti ole kasvanut, siis siellä on toki toimintaa mutta niinhän siellä on oikeastaan koko ajan ollut, nyt se vaan on tuollain enemmän ulospäin työntyvä, ja mun hermo tai hermot ovat valitettavasti jossain siellä ärsyyntyneitä, jonka vuoksi se säteilee vasempaan käteen aina. MUTTA, mitä iltapäivällä puhuin lääkärin kanssa, istuskellessani kahvilassa bestiksen kanssa, että sädehoidon puolelta on näytetty vihreätä valoa! MUTTA sitä ei ehditä antaa ennen mun matkaa (damn) vaan sen jälkeen JA sieltä oli erikseen pyydetty kertomaan, että sitten saattaa aiheuttaa jälkijunassa lisää arpikudosta, joka kiristää, ja jota mulla nytkin on tuossa kyljessä, sekä vielä kylkiluiden väliset hermot saattaa tykätä kyttyrää, jolloin sitten voi tulla niitä hermokipuja lisää. Mutta, mut on nytkin matkaa varten ladattu jos jonkinmoisella reseptillä, että aivan varmasti on kaikkea mahdollista mukaan, mitä nyt jo melkein jossain "extreme" tapauksessa saattaisi tarvita - oikeasti voisi sanoa että tarvitsen hädin tuskin sitä 1/3 lääkkeistä, josta taisinkin jossain aikaisemmassa postauksessa mainita.

Muut kasvaimet eivät ole puuhailleet mitään omiansa, ovat siis kutakuinkin entisellänsä, joten niistä ei tarvitse huolestua. Mun hermokipu+kipukynnyksen nosto lääkitys, eli Lyrica+Triptyl ovat ruvenneet oikeasti toimimaan ja mä pärjään näin päiväsaikaan useita tunteja vailla mitään lääkkeitä, otin aamulääkkeet noin klo 8 tänä aamuna, ja nyt vasta illalla vähän klo 18 jälkeen tuntui tarvetta ottaa vähän jotain, niskaa ja selkää jumittaa, ja  vasen käsi on vähän niinkuin "väsynyt", ei kuitenkaan särkemiseen asti ole päässyt. Eli hienoa!!

Olin aivan mielettömän hyvällä fiiliksellä siis tämän lääkärin jälkeen, josta kipaisin alakertaan Radiuksen labraan otattamaan taas verikokeet, ja olipa kuulkaa tulehdusarvo laskenut eilisen 119:sta 91:een! Eli jo itselläänkin tulossa alaspäin, joten aivan varmasti musta kukistetaan kaikki mahdolliset pöpöt pois ja keuhkoreaktiota saadaan hillittyä - mulle olisi tyrkätty myös Prednisonia eli kortisonia joka tottakai vaikuttaisi keuhkoreaktioon jo melkeinpä vuorokauden kuluessa, mutta koska se vie multa yöunet ja tekee mahan kipeäksi 24/7, niin en sitä sitten ottanut eikä se siis todellakaan olisi ollut pakollinenkaan, lääkärini tietää mitä se mulle aiheuttaa, joten sitä annettaisiin sitten aivan todella, siis TODELLA, pakon edessä jota tämä tilanne ei ole lainkaan. Pärjään hyvin ilmankin.

Iltapäivällä olin siis tosiaan tutustumassa aika uuteen kahvilaan Tampereen ydinkeskustassa, Pella's Cafessa, jossa kävi oikein hulina, asiakkaita tuli ja meni, lähestulkoon koko ajan oli kaikki pöydät varattuja joten se näyttää olevan suosittu paikka tulla salaattilounaalle (11-14), tai pienelle suolaiselle tai makealle, ja hyvälle kahville. Osaatte ehkä arvata minkä kahvin mä otin.. :DDD

Oikealta; otin kinkku-aurajuustoleipäsen, jonka kera tuli vähän salaattiakin jossa oli kirsikkatomaatteja mutta niistä innoissani ehdin ne jo vetäistä nassuun ennen kuvaa ;), sitten pala suklaakakkua kera kermavaahdon ja kirsikkana tottakai mun rakastama vanilja latte, oikein bueno!

Kipaistiin myös bestiksen kanssa Sokokselle samoilemaan, mun täytyi ostaa koirille niiden lempilihaherkkua, kun nämä ovat viime päivinä nirsoilleet kun olen tarjoillut pelkkiä nappuloita, hemmotellut höpöt... ;D Ja hemmottelin vähän itseänikin kun Sokoksella ne hullut alet ovat edelleen meneillään ja mä hemmotteluni olin ehdottomasti ansainnut!

Lancomen aivan ihanan ihon pehmeäksi tekevää rasvaista rasvaa La Rose Body Lotion 350ml, jossa on käytetty ruusu-uutetta; mä en tykkää ruusuveden tuoksusta, joten metsästin myyjän joka antoi mulle saman sarjan tuotetta nuuhkittavaksi, kun tästä nimenomaisesta ei ollut testeriä - ei tuoksu sille, minkä mä myöntäisin perinteiseksi ruusuveden tuoksuksi, vaan enemmin sellainen oikein hennon kukkainen, ruusu kyllä mutta jotenkin aivan omanlaisensa, oikein kiva tuoksu siis. Sitten Rimmeliltä 60 Seconds 853 Pillow Talk -kynsilakan, joka on tollainen ihanan sinisen unelman värinen, ei ihan baby blue vaan inasen tummempi, jännä - pitää kyllä saada levitettyä todella tasaiseksi kynnelle, koska tossa värissä töppäilyt pinnassa näkyy taatusti herkästi.

I'm feeling good, a good day, my fellow readers ♥

Reseptien ja lähetteiden kahinaa

Reseptejä, lähetteitä... sitä tämän aamuinen lääkärinvastaanotto piti sisällään. Pikalähete tehty jotta toivottavasti jo ensi viikon aikana pääsisin PET-CT -kuviin ja saataisiin tarkalleen selville, mitä tuolla kyljessä on meneillään. Tosin, kyllähän mä tiedän mitä siellä on meneillään.. mutta tarkkaa rajausta ajatellen sitä toivottavaa sädehoitoa, vaikka sädehoitomaksimi on NÄIN HILKULLA jo täynnä joten sitä ei välttämättä voida antaa ollenkaan. Eikä leikata voi. Joten saattaapi olla että kipuja aiheuttava patti jää kylkeen.  Ja voi halunsa mukaan jatkaa kasvamista. Who knows what it's gonna do.

Mulle tehtiin myös lähete kipupolille, uumoillen josko edes he voisivat tarjota mulle jotain muuta kuin kipulääkkeellistä apua, koska mä olen niin kovien kipulääkkeiden vastainen - enhän mä halua luovuttaa mun arkea, elämääni elämään kivuttomana mutta totaalisessa pöllyssä. Mä olen kokeillut sitä, pakon edessä, ja vihasin sitä. En halua sitä. Koska iso osa mun kivuista on hermokipua, voidaan kipupolilla ehkä auttaa edes sen osalta, en tarkalleen tiedä miten koska en tiedä kipupolista paljoakaan, mutta jotain lääkärin mukaan siellä voisi olla mulle. Sinne vain on jonoa, en pääse sinne ainakaan ennen etelän lomaa ellei käy uskomaton mäihä ja pääse sisään peruutuksella, näin hoitaja mua valaisi tämän huuhdellessa jälleen mun porttia. En kuitenkaan uskalla laittaa liian suuria toiveita edes tähän kipupoliin, etten sitten pety todella ja aivan liian karvaasti.

Monenmoista lääkettä varuiksi sekä uudelleen startattavaksi lääkäri mulle myös kirjoitti, kuten Triptylin uusiminen jotta saataisiin nostettua kipukynnystä, aloitetaan 25mg:llä ja nostetaan sitten 50:een. Lyrica jatkuu mutta sen annostusta nostetaan 75mg:stä 225:mg:hen eli 2 illalla, 1 aamulla. Abstralia on tarjolla tarvittaessa, joskin sain respan 200mg:n kielen alla sulaviin tabletteihin 100mg:en sijaan, koska jälkimmäinen ei ole viime päivinä ollut yksinään tarpeeksi tehokas vaan on järjestään oikeastaan mennyt niitä kaksi kappaletta, jos tarvetta on ilmennyt. Ja sitä on ilmennyt. Tramalin annostusta myös nostetaan 100:sta 200:aan illalla otettavaksi. (ja siinä toki vrk maksimi 400mg, jonka voin ottaa jos todella kipuisaksi menee) Mutta toki jos Panadolilla pärjää niin se on parhain ratkaisu, päiväsaikaan saattaa riittää, yleensä särky ja jomotus alkaa illalla. Unijahtiin nyt kokeillaan Insomin-nimistä bentsoa (nitratsepaami), joka on lääkärin mukaan kovin tunnetumman Dormicumin (midatsolaami) tapainen lääke, mutta himpun verran iisimpi. Dormicumia usein käytetään leikkauksien ja muiden toimenpiteiden esilääkityksenä, ja on näin mullekin tuttu sairaalasta. Hereillä tehtäviin toimenpiteisiin se ei ole mulle riittävää alkuunkaan koska adrenaliini suo mulle supernaisen voimat, ja esimerkiksi mahatähystystä tehdessä mua Dormicumista huolimatta piteli aloillaan 2-4 hoitajaa, sekä tutkimuksen suorittava lääkäri. Mutta mun nukkumaanmeno tapahtumana on varsin rauhallisempi, niin voi myös olettaa että Insomin soisi mulle avun unimaailman pariin.

Kaikennäköistä nappia siis on tarjolla, ja suurinta osaa kohtaa tunnen negatiivisia mietteitä mutta en myöskään voi tai halua kärsiä kivuissa (ja selän kiputilat vääristävät sen asentoa enemmän, varsinkin kun mulla on tämä skolioosi, joten pidättäytyminen tarpeellisesta kipulääkityksestä voi myös pahentaa tilannetta pidemmällä aikavälillä), joten pakko on ottaa kun kipu iskee. Eikä kärsiminenkään ole sellaista elämistä, mitä haluan. Jos saisin jotain ihan simppeliä nyt toivoa, ja saisin sen (lukuunottamatta syövästä parantumista), toivoisin vain syövän pysähtymistä jolloin voisin jatkaa mun orastavaa kuntosalilla puuhailua sekä askeleiden keräämistä enemmän ja enemmän päivätasolla. Se olis mulle ihan riittävää.

PS. Saatan olla tulossa kipeäksi tai sitten mulla on vain superkurja olo tän kaiken stressaamisen ja valvomisen takia, valvoin meinaan koko viime yön, jälleen kerran. Aamulla oli taas todella sekava, humalainen olo joka jatkui pitkälle päivään, ja sen jälkeen muuntui extremeväsymykseksi joka jäljittelee/jäljitteli alhaisen kuumeenomaista tilaa. Onneksi huiliminen omassa sängyssä, Netflix kaverina, tuntuu auttavan. Ja pian voi mennä jo nukkumaankin.

Printtiä, printtiä

Marraskuu! Itse rupean taas ryömimään täältä muutaman menneen viikon sumusta, siis sellaisesta toistavuudesta joka rupeaa tuntumaan pakkopuurolta, lähinnä viitaten tuohon sädehoitoon joka päättyy huomenna! Ja toiminut on, ei ainakaan viikkoon ole enää keuhkoon pistänyt lainkaan, selkä on kyllä tästä pakkolöhöömisestä kovin jumissa, ja se iänikuinen sädehoitoasento (kuin myös leikkaus, joka kovin sama), josta jaksan rutista, on pistänyt mun vasemman olkapään kamalaan remonttiin, ja toivon sen olevan samaa vaivaa joka tuolla kyljessäkin tuntuu, koska kyllähän se mulla vain epämukavaa tai pahimmassa tapauksessa kunnolla kipeätä tekee kun kättä yritän nostella oikean, terveen, käden tapaan - sieltä on vaan ronklattu niin paljon että tietyssä pisteessä vaan kinnaa vastaan, ja onhan tuo vasen kylki eri näköinenkin kuin oikea Joten, ehkäpä se kolotus sielläkin helpottaa kun ei tarvitse joka päivä väkisin repiä ja pitää sitä kättä ylhäällä epämukavassa asennossa. Katsokaamme, miten tämä tästä lähtee kehittymään, fysioterapeutin vastaanotolla jatkan taas kerran viikossa ja jos, KUN, tämä olkapää ja kylki elpyy, niin suuntaan uudelle salille, olen ehkä löytänyt sen joka sopii mulle, tilat, sijainti, hintaluokka. Sitten onkin taas varovaista aloittelua, ties kuinka monennen kerran. But you gotta do it.

Sairastelun ja harmaan puuron kahlauksen vuoksi ei ole viime aikoina juuri kiinnostanut yksi mun lempiharrastuksista, eli vaatteet mutta nyt tuli hankittua pari kivaa printtipaitaa, mistäs muualta, kuin Henkasta, check 'em out. Huomatkaa myös seksikkäät harmaat kotileggarini ;)

Olen jotenkin ehkä noin viimeisen vuoden sisään herännyt erityisesti tykkäämään erilaisista printtipaidoista, ihan aktiivisesti niitä etsiskelen ja selailen, ja välillä myös ostan ne helmet. Mutta tottakai mun kaapit edelleen massoittain täyttää erilaiset raitapaidat :D sini-valko tai musta-valko -raidalliset, niissä on vain sitä jotain.

Kuvista ehkä myös tarkimmat huomaa, että myös valohoito on toiminut, ihottuma ja ylipäätänsä kutiseva ja kipuileva iho on saatu minimiin! Ja tänään kävin äkkiä kääntymässä ihotautipolilla lääkärin pakeilla, ja hoitosuunnitelma on vihdoin mulle räätälöity niin, että pitkää taukoa, joka vetää ihon aivan p*skaan kuntoon, ei enää tule. Se pidetään lyhyempänä ja tilannetta arvioiden vuorotellaan yhdellä ja kahdella hoitokerralla per viikko, katsellen ihan mikä on tarve - jos yksi kerta viikossa ei pidemmän päälle riitä, niin sitten pitäydytään kahdessa kerrassa. Jokaisella meistä sairaalassa ramppaajista riittää jotain rutistavaa aika ajoin, mutta kyllä myös näitä positiivisia juttuja, kuten lääkäreitä jotka ovat avoimia tavallisesta poikkeaville hoitosuunnitelmille ja erittäin potilasläheiselle työskentelylle, kiitän tässä nyt julkisesti ja kiittelin tänään myös kovin lääkäriäni suoraan hänelle!

The Real Life

Turha haaveilla kunnon unista, kun niin sanoo ääneen, päättää. Oon valvonut suurimman osan viime yöstä. Vähän väliä jotain vialla, pitää hakea banaania, mennä vessaan, vasenta olkapäätä särkee, tai sitten ei vain puhtaasti saa unta. Olen lukenut kirjaa 4:30-6 välillä kun en vaan päässyt nukkumaan, ensimmäisen kerran kuitenkin nukahdin joskus 23 maissa, mutta olen tuhottoman monta kertaa herättänyt sen jälkeen...

Mutta, asiaan. Sädehoito toiminee, kova pistos syvällä keuhkossa, lähellä kylkeä, ei tunnu enää, ei edes silloin kun kipulääkitys on pienimmillään. Enemmän vaivaa taas tämä vasen puoli, mietin että onko vasemmassa kyljessä jotain meneillään koska se ehkä vähän taas pullottaa, enkä pysty ollenkaan nukkumaan vasemmalla kyljellä koska paine rupee hitaasti mutta varmasti särkemään sitä. Vasen olkapää ja koko käsi suonineen tuntuu rutistuvan kasaan. AU. Tänään ainakin olen tosi väsynyt, aikaisempina päivinä unettomuudesta huolimatta olen päiväsaikaan jaksanut puuhata, ja joka päivä kävellä sairaalaan, mutta tänään oli pakko ottaa bussi meno-paluuna, ja meinasin kumpaankin suuntaan sammua bussiin, kuten myös sädehoitokoneeseen...  ja jalkoja hienoisesti särkee kun kävelee, ihankuin olisin kävellyt ainakin 20km - mitä en todellakaan ole.

Valohoito on myös toiminut, iho on taas paremmassa kuosissa ja mä olen muutenkin saanut väriä pintaan. Ainoa  itsepäinen on mun silmienympärysiho joka ei tietenkään saa valohoitoa, koska valohoitokoneessa silmät suojataan uimalasit tyyppisellä kapistuksella. Rasvaan ja hoidan, ja hetkeksi iho on parempi mutta sitten se taas kuoriutuu ja punoittaa. Ihme juttu. Mutta senkin kestää kun iho on koko kropassa kauttaaltaan parempi, pystyy pukemaan vaatteet päälle eikä tarvitse viettää öitä raapien itseään. Tosin toissa yönä olin raapinut kamalan vekin jalkapöytään, huomasin aamulla että oli varpaat ja kaikki ihan veressä. Hups...

Mut, mä menen tästä makoilemaan ja jos vaikka saattaisin saada edes puolen tunnin unoset, niin se olisi jotain niin mahtavaa...

When enough is enough?

Väsyttää. Selkä on jäykkä kuin mikä, ja joka päivä joudun valikoimaan kestänkö jonkin verran kipua vai olenko sitten huonovointinen kipulääkkeestä - kaikki tuntuu tällä hetkellä menevän päähän, ja oksu olo hiipii nurkan takana. Joinain päivinä selkä-keuhkoyhdistelmä kipuineen on alhaisempi ja pärjää erittäin vähäisellä kipulääkityksellä, mutta toisina päivinä taas... no, ei pärjää.

Jouduin taas käymään mun hammaslääkärissä, sunnuntaina rusahti juuri noin kuukausi takaperin paikattu hammas, siitä on enää 1/3 jäljellä ja se on lohjennut melkein ienrajaan asti hampaan sisäpuolelta, joten siihen on todella vaikeata rakentaa tarpeeksi pitävää paikkaa. Jos tänään tehty uusi paikka ei pidä, vaan rusahtaa tämäkin, niin sitten pitää miettiä muita keinoja. Ottaa todella pattiin, että pitää tällaisten ongelmien kanssa painia, eikö näitä ole jo tarpeeksi, leegojenkin pitää kaiken lisäksi tippua suusta. When enough is enough?
Olen tosiaan ruvennut kävelemään enemmän, kuten sanoin tekeväni, en toki ihan joka päivä mutta toisina päivinä tulee kerättyä hyvin yli 10 000 askelta, joten ajattelen sen tasaavan vaakaa, enkä yksinkertaisesti jaksa joka päivä kävellä niin paljon. Välillä on sellainen lievästi flunssainen olo, ei siis limaa mutta sellainen.. vähän vetämätön mutta kuumetta ei ole, lainkaan. En ihan tarkkaan osaa sanoa onko se vain henkistä, vai myös uuden kasvaimen aiheuttamaa. Jonkinlainen tulehdustila mulla on ollut enemmän tai vähemmän vuosia päällä koko ajan, ja mä olen tottunut siihen, mutta just nyt tunnen itseni väsyneemmäksi kuin hetki sitten. Sädehoito ei ole vielä alkanut, joten se ei ole syynä väsymyksen tunteelle. Nukun kuitenkin pääsääntöisesti suurimman osan viikon öistä ihan ok, ja nukun myöhään jos ei ole valohoitoa, fysioterapiaa tai muita lääkärinvastaanottoja. Selkä kyllä välillä herättelee, kuten viime yönä, se vaan oli niin kipeä joka asennossa, että se piti hereillä. Se jäykistyy mutta ei toisaalta tykkää fyysisestä kuormituksestakaan tällä hetkellä, ja vilkas hengitys sattuu. Todella raivostuttava tilanne siis.

Vaikka odotan sädehoidon alkua, niin myös pelkään sitä. Hengenahdistus yhdellä keuhkolla ei ole mikään pikku juttu, ja se tuntuu kamalalle. Siihen on ratkaisu, kortisoni, mutta se viekin sitten muun ilon elämästä, koska mä lopetan nukkumisen ja mun muutenkin joka päivä enemmän vai vähemmän kipuileva maha ei myöskään tykkää siitä, koska kortisonin syöminen aiheuttaa sen pohjattoman näläntunteen, joka mulla tuntuu ihan kunnon kipuna. Elämä muuttuu todella kurjaksi sen kustannuksella, että saa hengittää.

Onneksi edes valohoito on käynnistynyt, viime viikolla, koska mun iho ei ole mitenkään hulppeassa kunnossa, olen raapinut itseni pienille ruville ympäri kroppaa. Kasvojen ihoa todella auttaa uusimmassa Livboxissa tullut Neutrogenan kasvorasva, melkein itketti kun huomasin sen niin tehokkaasti ravitsevan kasvojen ihosta pois ne kuoriutuvat iholaatat. Kestää aikansa ennenkuin valohoito rupeaa kunnolla auttamaan, vaikka se on jo onneksi pahimpaan kutinaan auttanut. Mietittiin parhaan ystävän kanssa, että katsotaan mikä tilanne on juuri tammikuussa, kun olisi aika lähteä Irlantiin, että otetaanko sittenkin matka jonnekin aurinkoon, ja siirretään Irlanti kesälle. Tosin Irlantiin haluan ihan hirveästi edelleen, se olisi aivan erilainen loma, mutta talvipakkasten pahoinpidellessä mun ihoa, voi olla matkustusajan lähestyessä että halajan sitäkin enemmän auringon syleilyyn. Sen näkee sitten, kovin etukäteen kun ei varata matkaa, mun takia.

Miksi tyytyä neljään, jos voi saada viisikin

Asukki nro 5 ilmoittautuu.

Se, mitä aina tapahtuu, tapahtui taas, jälleen kerran. Ei kannata antaa psyykata itseänsä toisin, vaikka läheiset tarkoittaa sillä vain hyvää, ja usein tällainenkin sairaus on raskaampi ihmisille ympärillä, koska he kokevat sen eri tavalla, ja kaikki uutiset tuntuvat olevan melkein doomsday-luokkaa - en toki väitä, etteikö muakin tämä läimisi päin näköä, mutta mä olen tottunut, normipäivä hei.

Asukki nro 5 on siis jossain tuolla syvällä oikeassa keuhkossa asustava pitkulainen kaveri, ihan keuhkon reunassa, jossa se ilmeisesti vähän painaa jotain hermoa, joka menee tuonne kylkeen ja näinollen ilmoittelee olemassaolostaan. Mä en koe että se kävisi mun hengityksen päälle, eli toisin sanoen jos ei tuntuisi tätä pistosta, niin en olisi tästä kaverista tiennyt. Asukit 1-4 ovat pysyneet ennallaan, jähmettyneinä.

Lääkäri on erittäin vakuuttunut että sädehoidolla tämä nitistetään, ainakin sen verran olemattomaksi ettei se mua haitanne, mulla on ollut kuitenkin aina hyvä hoitovaste sädehoidon kanssa, viimeksi toki sen vaikutusten näkyminen kesti vähän kauemmin mutta yhtäkaikki, se teki tehtävänsä eli toimi. Mäkin uskon ja luotan tähän, mutta tosiasia on, että sädehoito keuhkon alueella voi aiheuttaa keuhkoreaktion, joka taas on se, mikä voi haitata oloa.  Tämä tarkoittaa yleensä yskimistä, hengenahdistusta, kipua, ruokatorven kipuja. Ne on hoidettavissa ja menevät kyllä ohi, mutta oireita yhtäkaikki, eikä mulla ole kuin tämä yksi keuhko, jolla eteenpäin puksutetaan.

Maanantaina on jo suunnittelu-CT, ja lähete on tehty pikana sädehoitoon, eli alkaisi viimeistään 2-3 viikon päästä. Mua ei sinänsä tuo aikataulu hetkauta suuntaan tai toiseen, haluan juhlia ja nauttia Halloweenista ja olla kunnossa ensi vuoden alkua varten, jolloin lähden Irlantiin. Lääkärin mielestä Irlannin kanssa ei pitäisi olla mitään ongelmia, Halloweenin ollen jo tämän kuun lopulla, no, sen hetkisestä kunnosta on vaikeampi antaa mitään takuita. (tai no, ei kai mitään takuita ylipäätänsä voi koskaan luvata millään aikavälillä)

Tää on tätä, minkäs teet, mulla on kroppa jonka solut tykkäävät kerääntyä yhteen ja muuttua sisäisten virheidensä vuoksi kasvainkimpuiksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Norjaa Radiuksessa

"Tulen sun kanssa sisälle", isä sanoi. Odotin hiki otsalla että auto pysähtyisi kokonaan, jotta voisin avata oven ja syöksähtää sisään Radiuksen ovista. "Joo, mut mun täytyy NYT mennä vessaan", tokaisin kiireesti kun poistuin ripeästi autosta.

Niinpä pitkästä aikaa harjoittelin norjaa Radiuksen aulan vessassa. Nopeasti ohi ja helpotti oloa samantien, mutta edes etäisesti nätiksi mua ei voinut kuvailla kun raahustin, isä seuranani, sädehoitopolin automaattiovista sisään, ja istuin odottamaan vuoroani. Hoitajillekin kerroin, jotta nämä tietäisivät jos olo iskee uudestaan, ja nämä vannottivat että heilutan kameralle (potilasta seurataan kamerasta sädehoidon ajan, juurikin jos tulee tilanteita että sädetys pitää hätäpysäyttää jne) kädelläni jos tulee taas paha olo enkä pysty makaamaan paikoillani. Onneksi paha olo ei palannut, ja hoitoaikakin meni ripeästi vasemman käden jäytävästä kivusta huolimatta.

Sovittiin isän kanssa, että soitan tälle kahdeksan maissa, mikä olo, enhän oksenna enää. Tällä, kuten mullakin, käväisi mielessä se kamala mahdollisuus että saan taas yhden "oksennusepisodeistani", vaikka viimeisimmästä on jo aikaa puolitoista vuotta. Ne, jotka eivät tiedä mitä tämä meinaa, niin lyhyesti se tarkoittaa noin 6 tunnin oksennus- ja ripulointimaratonia lähes nonstop niin, että lopulta päädyn aina ensiapuun saamaan kipupiikkejä mahan kramppaamiseen ja muuten nesteytykseen, koska en saa juotua mitään ilman että oksennan sen heti ulos. Harrastin tätä noin 5-6 kertaa 2011 syksystä 2013 kevääseen. Onneksi ei tällä kertaa kuitenkin taida olla tämän vanhan keissin uusintaa. Syy voi olla vaikka mikä, mun kipulääkkeet, mun IBS, sädehoito, ruuassa jotain.. tai muuten vaan paska päivä koska onhan mun kroppa pysyvästi ihan krempassa, who knows.

Sängylle pötkölle, Orphan Black pyörimään ja hiljainen toive aivojen perukoilla, että tän päivän "jännittävyydet" olisi jo takanapäin.

Spessupäivä

Tänään on taas tullut puuhasteltua sitä jotain uutta ja jännää, niinkuin päivä vol. 2, joka on siis salaisuus, joka paljastuu suht piakkoin myös teille lukijoille - kivaa pientä härnäystä, vai mitä? ;) Bestis otti myös osaa tähän spessupäivään tänään, ja hauskaa oli.

Muuten spesiaalia onkin sitten ollut myös yksityiselle lääkärille meno, meinaan tämän kamalan nahkani kanssa, olen taas aivan ihottuman peitossa, erityisesti raajoista (onneksi kasvot ovat vielä säästyneet, sitä kun ei vaatteilla voi mennä peittelemään), kuivaa ja hilseilevää, ärtyy hikoilusta, tästä nihkeästä säästä mikä ainakin Tampereella vallitsee, ärtsyilee vähän kaikesta. Ja yksityisen kautta jouduin nyt menemään siis siksi, että TAYSin valohoito yksikkö ei ota tällä hetkellä valohoitoon ketään kesälomien vuoksi, ja mä en tässä tilanteessa pystynyt odottamaan ensi kuun puoleen väliin, että pääsisin sinne lääkäriin, saatikka jos valohoitoakin pitäisi odotella vielä pidempään.. mutta yksityisellä lähete hoitui plakkariin hetkessä, selkeä juttu ja vielä viimeisin epikriisi ihotautipolilta kertoi, mitä tämän lääkärin tarvitsikin tietää. Näinollen mut ohjattiin samantien heidän valohoitoyksikön tiloihin, jossa päästiin aloittamaan tämä hoito, kun ensin peiteltiin sädehoitoaluetta ja jutskailtiin heidän käytäntönsä läpi. On kyllä jo niin surullista, että alle kuukauden sisällä niinkin aurinkoisesta etelänmatkasta kuin Mallorca, on iho jo näin huonossa kunnossa kun tää suomen "kesä" nyt ei mikään ihmeellinen kesä ole - ei yksinkertaisesti vain muutama kunnon aurinkoinen päivä riitä mun iholle.

Sädehoito, jossa kävin näin ilta-aikaan, oli taas aika tuskaista.. käden nostaminen ja pitäminen pään päällä.. keskusteltiin hoitajien kanssa että he sanovat eteenpäin, että josko lääkäri määräisi vielä jotain muuta kipulääkettä, mahdollisesti nopeavaikutteista jota vois erityisesti ottaa näitä sädehoitokertoja varten, että saisi tuskattomammin sen käden ylös ja pidettyä paikoillaan sillä välin kun hoitokone surraa ympärillä. On aikamoista itsensä psyykkaamista vääntävässä kivussa pysytellä aivan paikoillaan - lyhyt hoitosessio tuntuu kestävän ikuisuuden. Hoitajat toki ehdottivat heti kättelyssä, että kutsuvat päivystävän lääkärin jostain paikalle, määräämään jotain nopeavaikutteista kipulääkettä ennen tämän iltaista hoitorundia, mutta... mä päätin purra hammasta ja selvitä ilman, koska en vain jaksanut jäädä odottelemaan. Sitä absoluuttista kipurajaa ei siis olla saavutettu, vaikka todella pahaa tekeekin, mutta onneksi pahin kipu hellittää heti kun saa laskea kädet alas. Toivottavasti pian alettaisiin muutenkin päästä parempaan suuntaan, sillä sädehoitohan voi myös hetkellisesti pahentaa jo olemassa olevia kipuja, ennenkuin tilanne kääntyy paremmaksi. Haaveissa siintää taas rauhallinen, syvässä unessa nukutut yöt jolloin voi kääntyä kummalle tahansa kyljelle, eikä tarvi herätä mihinkään kipuihin...

The Fault In Our Stars

Päiviä!

Sädehoito on käynnistynyt eilen - aivan yhtä epämukavaa touhua, kun mun vasempaan lapaluuhun on jo sattunut pari vuotta kaikkien leikkauksien vuoksi, silloin kun makaa kovalla alustalla ja nostaa kädet pään yläpuolelle, ja siinä asennossa pitää myös pysyä. Mun lapaluut on jotenkin eri kohdilla, eli vasen tuntuu kantavan koko painoa ja näinollen kipeytyy tässä asennossa. Ja siihen päälle sitten tän hetkiset muut kolotukset, joiden vuoksi sädetetään. Mutta ainakin tää rumba taas alkoi, kestää sen kaksi viikkoa eli 10 sädetyskertaa - thumbs up että kasvainjomotukset katoaa tällä, olen jo nyt ihan lopen uupunut ja ärsyyntynyt tähän kipulääkkeiden tarpeeseen, ja että yöllä tarvii vääntää ja kääntää hyvän asennon vuoksi, hakea uutta kylmäpakkausta tai vaan valvoa. Enkä pääse kuntosalillekaan tällä hetkellä, eli turhautumista on riittämiin!

Olin tänään puolilta päivin tekemässä jotain jännää, jotain uutta, josta tekin lukijat saatte kuulla sitten vähän myöhemmin.. ;) toistaiseksi vielä salaisuus!

Tänään on edelleen sädehoito edessä, mutta illalla onkin sitten päivän paras osuus: leffaan!!! Pääsen vihdoin näkemään The Fault In Our Stars (IMDb) -leffan (Finnkinon sivuilla), ja on todellakin vähättelyä kun sanon, että olen odottanut sitä vähintäänkin kuin kuuta nousevaa. Lainaus Finnkinon sivuilta:

Hazel ja Gus ovat kaksi omalaatuista teiniä, joita yhdistää sarkastinen huumori, halveksunta kaikkea sovinnaista kohtaan ja rakkaus, joka heittää heidät – ja meidät – unohtumattomalle matkalle. Heidän suhteensa on sitäkin ihmeellisempi, kun tietää että he tapasivat ja rakastuivat syöpäsairaiden tukiryhmässä.

Traileria vilkaisemalla, tai jos olette lukenut kirjan (mun pitää haalia se!), ymmärrätte varmaan, miksi tämä leffa koskettaa mua erityisen paljon, tuntuu puhuvan suoraan mulle. Tarvii muistaa ottaa nenäliinoja mukaan leffaan, mä yleensä kyynelehdin krokotiilin kyyneleitä ihan vain katsomalla tämän trailerin! Onneksi mä käytän tekoripsiä, enkä ollenkaan ripsaria, ei tule make up malfunction -tilannetta poistuessa leffasalista ;D

Säteitä

Kyllä vain, sädehoitoon suunnataan taas. Lääkäri soitti eilen joskus iltapäivällä, olisiko ollut kolmen tai neljän aikaan. Kyseli voinnit ja kuulumiset, ja kertoi että kyllä tuonne yhteen kohtaan voi edelleen sitä sädehoitoa antaa, että jos sen edelleen se, mitä haluan, niin varmaankin ensi viikon maanantaina päästään aloittamaan - virallinen kutsukirje tulee vielä kotiin, lääkärillä oli vain pikaiset ensikäden tiedot tiedossa. Tarkkaa määrää ei myöskään ole vielä tiedossa, se lasketaan tässä ennenkuin alkaa, mutta mahdollisesti 2 viikkoa eli 10 sädetyskertaa.

Lyrica tuntuu unettavan mua, siis sitten kun vihdoin saan suljettua silmäni. Valvon, valvon, valvon, en saa nukahdettua. Viimekin yönä katselin kelloa vähän klo 03, olo oli tuskastuttavan ärsyyntynyt. Ärsyyntynyt tietysti vain provosoi tilannetta, mutta yritä siinä nyt sitten olla ärsyyntymättä. Tulee nälkäkin kun nukkumaan ei pääse ja iltapalasta on kulunut jo tuntikaupalla. Tämän kaiken tuloksena nukun aivan mielettömän myöhään, ja koska olin aamuyöllä joutunut ottamaan toisen Lyrican, menin jopa vielä takaisin nukkumaan kun olin käyttänyt koirat ulkona, kun en vaan jaksanut vielä nousta, pyörittää minkäänlaista aivotoimitaa päässäni. Nukahdinkin vielä puoleksitoista tunniksi.

Ihottumat ovat palanneet, mulla ei näköjään enää ole edes kesäkausina elämää, jolloin ei tarvitsisi valohoitoa koska suomen kesä ei riitä, eikä mikään etelänmatka auta kuin ihan muutamaksi viikoksi. Teoriassa etelänmatka voisi auttaa pitää ihottumat pois muutaman kuukaudenkin, mutta mun tapauksessa ei näköjään. Tarvii kai ruveta soittelemaan sinne ihotautipolille, ja oikeasti jutella jostain ylläpitohoidosta.

Sunnuntain harmauspostaus

Olo on kuin liisterissä, venyy ja paukkuu, mutta mihinkään ei liiku.

Kättä on särkenyt lähes tappavan tasaista tahtia, illalla täysille väännetty lämpötyyny vasemman puolen selän ja käden alla, melkein ihoa käristäen, tuntuu auttavan mutta senkin kanssa pitäisi maata lähes tuntikausia, ihan kuin käsi olisi syväjäässä. Yöksi otettu Lyrica, jonka toimivuudesta en edes ole varma, on todennäköisesti mun päiväsaikaan vaivaavan on/off päänsäryn syy, ainakin tuntuu ajallisesti menevän yks yhteen. On kamala huomata, miten helposti sitä uppoutuu ongelmiensa ytimeen mutta kuitenkin turhuuteen pohdiskelemaan kaikkea, joka vetää alas ja samalla lamauttaa. Ja kun ei ole aikataulu täynnä kaikenlaista menoa, niin aika tuntuu pysähtyvän ja ajatukset villiintyvän.

Ensi viikolle on ensin varattu puhelinaika lääkärille, kutsussa nimenomaan lukee että "lääkäri soittaa kipulääkityksistä" - auttaako Lyrica, oletko kokeillut muuta (esim. Panacod, Tramal), miltä särky tuntuu, miltä susta tuntuu, ja tätä rataa. Seuraavana päivänä on sädehoitolääkärin vastaanotto ja sitten tyrkkäys sinne CT-suunnittelukoneeseen. Jälleen kerran mun iholta etsitään noin 10 vuotta kestävät hennatatuoinnit, pisteet yläkropassa joiden perusteella kuvauksilla on lähtöpisteet, ja mahdollisen sädehoidon alue voidaan määrittää. Onneksi ne on tehty kauan aikaa sitten, vuosia sitten, jolloin tämä vasen kylki ei ollut näin operoitu ja täynnä arpikudosta, eikä alla ollut aktiivista, pullottavaa imusolmuketta - tuskin olisi sen tarvittavan pisteen (vähän kuin kuulakärkikynällä painaisi paperiin ja pyörittelisi sitä hetken, että piste on tarpeeksi iso) tekeminen kovin hauskaa tolle alueelle, vaikka tatuoinneista on kokemusta, mutta herkkää aluettahan tuo muutenkin on. Muutenhan se tehtäisiin nyt. Mutta näitä sädehoitojaksoja vuosien varrelta on jo sen verran takana, että onneksi ei tarvitse miettiä niiden pisteiden tekoa, jostain syystä nekin nyt vain hiipi mieleen ehkä siksi että muistan kun viimeksi ne etsittiin juuri ennen Teneriffan reissua, ja hoitajat olivatkin positiivisesti yllättyneet siitä, että mulla olikin ne jo, ei tarvinnut tehdä.

Mun arvelut tästä särystä on, että jokin tuolla kainalossa painaa sen verran, että jos vasemmalla kyljellä makaa, niin särky olkapäästä ranteeseen asti voimistuu, helpottaa vähän jos ei ole vasemmalla kyljellä mutta särkyä riittää silti ärsyttäväksi vaivaksi. Jokin osa on ehkä myös salitaukoa, siis enemmän tuolla hartian puolella, mutta se onneksi helpottanee kun vaan jatkaa salilla käymistä, jonne tällä viikolla vihdoin pääsin (tai sain lähdettyä..) takaisin. Mallorcalla tuli käveltyä todella paljon mutta se nyt ei oikein tällaisen selän kanssa, jollainen mulla on, juuri auta. Että pieni näpäytys myös omalle laiskottelulle, kun annoin salitaukoa tulla lähes 2 viikkoa enkä sillä välillä oikein venytellytkään.

Erittäin pitkästä aikaa siis menoton viikonloppu, vanhemmilla ruokailua nyt ei juuri menoksi lasketa vaikka onkin mukava mennä syömään iskän herkkukokkailuja. Huomaan, että oon karistanut osan mun erakkomaisuudesta, ainakin toistaiseksi, koska ei huvittaisi olla yksin sitten yhtään, mutta näin vaan on oltava kun kaikki kaverit tuntuvat olevan jossain, lähinnä töissä, koko viikonlopun. Sarjojen suurkulutukseksi tämä viikonloppu on sitten mennyt.

Joku särky

Jokin on vaivaillut vasemmassa kädessä, olkapäässä, ranteessa jo jonkin aikaa, ja tuntuu kiusaavan vähä vähältä aina enemmän. Johtuuko se kyljestä, jossa on yksi kasvain ja joka kokeillessa tuntuu kovahkolta (myös leikkauksien vuoksi) tai kenties selän puolelta, vasemman lapaluun tietämillä sijaitsevasta yksilöstä, joka pusertaa jotain hermoa. En tiedä, eikä lääkäritkään oikein. Ensi viikolla olen kuitenkin menossa sädehoitolääkärin vastaanotolle, joka (toivottavasti) osaa tulkita näitä juttuja paremmin, ainakin viimeksi pikakipusädehoitoon mennessäni, ennen Teneriffan reissua, oli se sädehoitolääkäri todella perillä mun kuvista ja osasi tulkita, mikä mahdollisesti puristaa missäkin, ja silloinhan se pieni annos sädehoitoa, eli 5 kertaa, toimi kuin unelma, ja tuolloin kivut olivat huomattavasti pahemmat, joskin toki eri paikassa, mutta kuitenkin, ainahan se on tää vasen puoli joka jostain lagaa, jos lagaa. Siihen CT-suunnittelukoneeseen ne mut myös ilmeisesti tyrkkää - tämä on siis vain puhelimessa pikaisesti saatua tietoa, kutsut tulevat kirjeinä kotiin koska hoitajan kanssa puhuessa puhelimessa, olin juuri ulkona enkä voinut kirjata tietoja mihinkään, ei ollut kynää ja paperia, enkä todellakaan olisi muistanut kaikkea, mitä tämän olisi siinä pitänyt kertoa.



Lämpöhoito tuntuu auttavan, heräsin siis taas viime yönä että kättä jomotti, ja se tuntui myös vasemmassa olkapäässä, hivenen vasemmassa hartiassakin. Lämpötyyny alle ja paracetamolia naamaan. Mulla on taas aivan hirveä kynnys ottaa mitään tuota vahvempaa, koska se vaikuttaa niin paljon päiviin, jaksamiseen, olemiseen, päähän, oloon muuten.. tosin jos tämä on "vain" hermosärkyä, niin lääkäri suositteli edes yöksi Lyricaa, joka ei onneksi mulla aiheuta muita oloja mutta en ole myöskään ihan varma sen tehosta. Äh ja voih. En haluaisi syödä mitään kipulääkkeitä, koska ne selvästi vaikuttaa jaksamiseen, niin henkisesti kuin fyysisesti! Eli peukut pystyssä, ettei Panadolia ja mahdollista yö Lyricaa enempää tarvi mitään ottaa.

Tässä kohta lähden kuitenkin salille pitkästä aikaa, iisisti ottaen kun on ollut vähän taukoa, mutta hyvä päästä vähän itseään liikuttelemaan - selkä kun voi oireilla myös riittämättömästä liikunnasta, joka on aikaisemmin ollut avain sen hoitoon. Tosin luulen tällä kertaa mukana olevan oikeasti jokin vähän puristava kasvain, joka tarvitsee vähän sädehoitoa sitä hätyytelläkseen, mutta eihän sitä tarvi rehkiä yläkroppaa jos käsi ei nyt kestä sitä, sitä voi keskittyä vaikka ihan yleiseen cardioon hien ja sykkeen nostattamiseksi - better than nothing.

Suvanto

Kädet ei nouse edes pään päälle, kun selkä pistää niin kovaa hanttiin, kipulääkkeistä huolimatta. Päässäkin vähän humisee ja ohimoa hienoisesti tykyttää. Pakkailinko alkuiltapäivästä liian innokkaasti vai mikä on, vai onko nyt se suvantovaihe joka sädehoidossa saattaa tulla, ennenkuin tilanne kääntyy parempaan päin. Luulin tosin sen vaiheen olleen viime perjantaina kun niin jomotti, mutta tänään on kyllä sitäkin pahempi :/ Onneksi on iltalääkkeiden aika, josko se toisi helpotuksen ja pääsisi nukkumaan parin tunnin päästä.

Sinä ihana Ano, joka toivoit asukuvia, yritän saada huomenna toiveesi toteutumaan! Toivon jokaisella kropan solullani että huomenna olisi helpompi päivä, että kipulääkkeet purisi kuten pitää, ja että josko tilanne vihdoin lähtisi purkautumaan niin, että voisi annoksiakin alentaa. Hain juuri apteekista matkaan lisää Granisetronia, pahoinvointiin, jos tarvii Tramalia ottaa ja päässä heitättää - ettei tarvi sitten etelässä ainakaan voida pahoin.

Lämpöhoitoa olen jo tänään yrittänyt selälle antaa, ei auta, niin kokeilen seuraavaksi sitten tuota kylmähoitoa, katsellen vähän telkkua. Peukut pystyssä paremmalle huomiselle!

Radiate like the sun

Puhelimen ruudussa näkyy numero, jonka alkunumeroista tunnistan sen olevan yksi sairaalan numeroista. Vastaan. Siellä oli sädehoitolääkäri, vihdoin, kello oli jo vähän yli 17 kun tämä soitti, olin ollut tulisilla hiililla koko iltapäivän.

Hänelle ei valitettavasti oltu kerrottu, tai sitten se oli mennyt vain ohi, että olen lähdössä matkalle, ja että se on jo kovin pian. Jahkailua.
"Pärjäätkö sä tällä hetkellä miten sen kivun kanssa?"
Huokaisin, "no, yöks saan otettua tota Tramalia ja kyllä se auttaa jonkin verran, mutta päivällä...", josta lääkäri päätteli "niin, päivällä siis et pärjää?"
"Sis kyllä pärjään, yö on pahempi kun selkä jäykistyy, päivällä on helpompi sietää kun ei ole jumittunut samaan, tai muutamaan asentoon, kuten yöllä. Mutta mulle tulee vaan Tramalista niin huono olo, niin siks olis kiva saada matkaan mennessä jotain apua...
"Aivan, se huono olo. No, mun täytyy palata asiaan ensi viikon tiistaina, katsoa voisiko pienen annostuksen antaa, tai sitten annetaan vasta matkan jälkeen. Oletko pettynyt?
"No... en mä oikein tiiä, kun ei siitä sädehoidostakaan tiedä ehtiskö se auttaa... että jos on pakko syödä Tramalia niin sitten syödään..."

Olin jopa pettyneempi mitä annoin ymmärtää. Lähetin pari tuskastunutta viestiä siskolle ja bestikselle. Sitten puhelin soi uudestaan!

"Mä en pystynytkään lähtemään vielä töistä vaan avasin kaikki nää sun tiedot, ja katsoin kuvat uudestaan, ja mulle tuli niin paha mieli kun kuulin tuosta sun matkasta ja kuinka paljon kivut kiusaa, että kyllä me yritetään antaa sitä sädehoitoa pieni annos ennen matkaa, ihan varmasti!
Minä, ihan positiivisesti järkyttyneenä, "Voi kiitos!"
"Että olen nyt pistänyt sun lähetteen eteenpäin, joka varmasti nähdään maanantaina kun tullaan taas töihin, ja minä tulen töihin tiistaina, että silloin sitten jutellaan uudestaan tästä, eiköhän tämä onnistu, kyllä se aika saadaan nopeasti kun vaan varmuudella tiedetään, mihin ja kuinka paljon sulle voidaan antaa. Toivottavasti tästä olisi nyt apua sulle!"

Olin niin onnellinen tämän lääkärin työpanoksesta että melkein rupesin itkemään puhelimessa, kun kiittelin tätä. Kunpa nyt sitten saataisiin nopeasti startattua se sädehoito, ja että se toimisi edes sen verran matkaan mennessä että pärjäisi miedommilla kipulääkkeillä kuin Tramal!

Kivi sydämeltä (tai selästä)

Kylläpä teki niin hyvää käydä lääkärissä, jakaa murheet ja huolet, antaa ammattilaisten käsiin miettiä mun lääkitykset, edistää sädehoitoon pääsyä jo ennen matkaa - vain jutella, olla oma itsensä joka ei aina tarkoita sitä urheata hymyä vetävää tyttöä, vaan saa valittaa, saa kolottaa, saa tarvita apua. On helpottunut olo.

Kipusädehoitoa tähän tosiaan yritetään antaa ennen matkaa, mutta se varmistuu torstaina tai perjantaina, kun mun sädehoidonlääkäri käy vielä kuvat läpi, suunnittelee ja arvioi, mihin ja miten paljon sitä voi antaa - mulle kun on annettu jo niin paljon, joten mulle sanottiin, että annos tulee olemaan tavallista pienempi, mutta koska mullakin tämä kipu on aika keskittynyttä, niin siitä voi silti yhtälailla olla apua.

Kipulääkityksen osalta lääkäri kirjoitti mulle illalla otettavaksi 150mg Tramal Retardin, kun mulla on näin päiväsaikaan helpompi tämän selän kanssa kun se ei jäykisty kuten nukkuessa, ja kun mulla on ollut niin paljon tosi kekkulia oloa jos joutuu lääkkeitä kiskomaan. Kyllähän siihen taas tottuisi, mutta siinäkin menee se aikansa, joten nyt kokeillaan pärjäisinkö vain hidasvaikutteisella joka otetaan illalla, ja tukena sitten Panadol Forte, joka vahvistaa sen vaikutusta, ja jos se riittäisi päiväsaikaan sitten. Voisin viettää hereilläoloaikani paremmissa fiiliksissä enkä pää ihan pöhnässä.

Antihistamiineissa kokeillaan olisiko joku muu toimivampi kun Atarax tuntuu tällä hetkellä olevan aika tehoton, mutta lääkärin mukaan Atarax on tällaiseen kutinaan yleensä se tehokkain. Mutta kokeilaan nyt Kestineä sitten.

Mä kävin taas herkuttelemassa TAYSin päärakennuksen kahviossa lounassalaatilla - ei tule mieleenkään nälkäänsä lähteä hakemaan jotain vaikkapa Hesestä, kun voi mennä syömään näitä mahtavia salaatteja! Olen yllättynyt mutta iloinen, että jotain näinkin hyvää sairaalasta löytyy. Tosin eihän näitä samoja pöperöjä potilaille tarjoilla, tämä salaatti josta kuitenkin joutuu jonkin verran maksamaan, on kyllä paljon laadukkaampaa, kuin potilasruuat. Paljon paremmalla fiiliksellä ja maha täynnä ruokaisaa salaattia, suuntasin kotiin (kirjaston kautta) ja nyt loikoilen vähän karvalapsien kanssa, joiden kanssa oli eilen vähän rankkaa, kun pikku-Nessa pukkasi vähän kummastakin päästä ruokaa pihalle, pieni rassu. Mutta onneksi tänään näyttää pikkuinen olevan taas kunnossa! ♥

Muka-kiireinen bloggari

Viime aikoina on ollut taas vähän hiljaisempaa...! Mutta kävijöitä näyttää silti käyneen ihan kiitettävästi, myös blogin facebook-sivulla käy statistiikkojen mukaan aika vilinä! Ja sinne olen itsekin nyt vähän enemmän päivitellyt koska se jakaminen on niin nopeata - kannattaa siis mennä sinnekin kyyläilemään ja tykkäilemään! ;)

Ruokakuvien jakaminen on jo ihan oma skenensä, mutta mikäs sen mukavampaa, zoomailla omaa ruokaansa ennenkuin aloittaa! (tai on jo aloittanut, ja sitten tökkii ruokaa "nätisti" lautaselle, jotta se on taas edustuskelpoinen ;D) On tullut käytyä syömässä ihan omassa ihanassa seurassani, eilen Metson yläkerran kahvilassa, josta löytyi erityisen hyvää suklaamuffinsia jälkkäriksi, ja tänään sairaalassa juostessa eri vastaanotoilla, eli niiden välissä, lounaalla päärakennuksen kahviossa. Salaattia ja Runebergin torttua naamaan, josta on tietysti kaavittu tuo hillo osa päältä pois - joo, oon kumma, en välitä ;) Mutta ei kyllä ollut parhainta tämän sortin torttua mitä olin syönyt, mutta en osaa sanoa mikä siinä erityisesti oli vikana. Mutta enhän minä ruuasta pitävänä tyttönä kuitenkaan syömättä jättänyt ;)

Musta on tosiaan tullut ihan horrostava karhu sen kun aamuisten sairaaalassajuoksujen jälkeen selviydyn kotiin. Ostin meinaan lisälämmittimen mun makkariin kun taloyhtiön säätämät lämmöt ei todellakaan riitä mulle, niin uinuilen onnessani noin 25 asteen makkarissa, josta ei tee mieli poistua enää ollenkaan - muu kämppä on ihan jäätävän kylmä :D hiphei sitten kun tulee sähkölasku.. ;)

Sädehoito alkaa ilmeisen pian, kävin tänään taas siinä suunnittelussa eli makailin CT-koneessa jonkin aikaa. Kävin myös terapiassa, jossa tuli taas juteltua vaikka mitä, ja mut joutuu melkeinpä patistamaan pois vastaanotolta, koska muuten saattaisin istua siellä vaikka 2 tuntia.
Huomenna onkin sitten fonitrian aika, oli puhelääkärille, kertomaan ja varmaankin myös näyttämään mun täytettyä äänihuulta. Koen sen nyt lähes täysin samanlaiseksi kuin se oli ennen leikkausta. Ihan yhtä kova huuto ei vieläkään lähde, mutta pystyn keskustelemaan tosi meluissasskin baarissa taas, joten pointsit kotiin, tosi tyytyväinen olen.

Perjantaina pääsen vihdoin ihotautipolille, tää mun ihon kutiaminen ja kuivuminen alkaa tehtä mut H-U-L-L-U-K-S-I. Siis oikeesti. Viimekin yönä heräsin raapimaan itseäni, en pystynyt nukkumaan ennenkuin olin raapinut koko kropan läpi suht väkivaltaisesti. Eip, ei se raapiminen auta vaan jopa pahentaa, mutta siinä on jotain sairaan nautinnollista raapia itseään kuitenkin kynsillä raastaen, ja itseään on vaikea estää.

Ensi viikolla suuntaan Hesaan, "duunin merkeissä". Eli mut on kutsuttu Suomen Syöpäyhdistyksen toimesta osallistumaan tiimiin, joka tekee potilasohjeita. Mieletön kunnia! Ja tosi innoissani olenkin sinne menossa. Pääsen samalla myös hyvällä syyllä samaan kaupunkiin kuin ihana Lilla, jonka luona viettelen pari yötä, kunnes on pakko palata tänne Tampereelle kun on taas sairaalassa juoksua, sekä ihanaisen ihana jooga torstai-iltaisin.

Tämmöstä tällä erää, on pakko mennä raaputtamaan ja rasvaamaan ihoa tästä! :D

All's well!

Lääkärissä meni suhteellisen hyvin, jokainen kanssaelävä tukija voi hengähtää!

Tilanne on siis suhteellisen rauhallinen, eli yksi kasvain on pienentynyt ja toinen vähän isontunut, mutta kaiken kaikkiaan mitään suurta ryöpsähdystä kasvussa ei ole tapahtunut. Eli voimme olettaa, että Leukeran vähän jarruttelee tilannetta, joka on hyvä, ja sädehoitokin näyttää siivonneen mun kainalon todella hienosti. Tuohon vähän isontuneeseen yksilöön, joka sijaitsee selkäpuolella, aloitetaan lähiviikkoina noin parin viikon sädehoito rupeama.

Eli, pahinta mahdollista uutista ei tullutkaan, mä sitä jo odottelin, kun niin yleensä käy, joten hetken löi aivan tyhjää, kun niitä ei tullutkaan. Hirveästi mua jännitti vastaanotolle meno, varsinkin kun oli vanhemmat mukana - se oli vaan jotenkin niin outoa kun olen tottunut niin hirveän itsenäisesti toimimaan näiden vuosien varrella. Mutta hyvä että hekin nyt saivat kuulla viimeisimmät tulokset suoraan lääkäriltä, ja sitten tietysti vähän keskusteltiin, että mitäs sitten, jos jossain vaiheessa tulee niitä selkeästi huonompia tuloksia. Mutta meidän perhehän ei ole lopettanut vaihtoehtojen etsimistä, ja tämän mun lääkärin mukaan, että jos sitten yksityiselle haluaa lähteä, niin siellä voi päästä kokeilemaan jotain "villimpiä" todella uusia hoitomuotoja (jos niitä oletettavasti siis on) joita julkisella puolella ei voi vielä hoitoina anneta. Että, jotain varasuunnitelmaa on takaraivossa, jos tapahtumat näyttää niin olevan tarpeen. Tosin voihan tässä ehtiä markkinolta putkahtaa jotain sellaista, jota mä voin sitten vaikkapa loppuvuodesta saada kokeiluun, jos Leukeran lakkaa toimimasta ja katsotaan, että jotain uutta nappia pitäisi kokeilla tilanteen hidastamiseksi. You never know.

Hyviksi uutisiksi nämähän voi siis kuitenkin laskea, joten hiphei! Normaalisti lähtö etelään maaliskuun alussa ja olo eli kunto on kaiken huomioon ottaen todella hyvä, lääkärinkin mielestä. Jooga on aloitettu, uutta kuntosalia edelleen yritän lähipäivinä mennä katsastamaan (olen kuin karhu, joka vaipuu talviuneen mitä kylmempi ulkona on, oon ihan laiska ja lamaantunut :D) joten senkin puolesta sitten voisi harjoituttaa tätä kroppaa pysymään niin hyvässä kunnossa, kun se voi olla tilanteeseen nähden. Mitä enemmän jaksaa liikkua, sitä enemmän kroppa jaksaa hoitoja ja ylipäätänsä toimia, ja petipoilaaksi joutuminen on paljon kauempana jos etukäteen on pitänyt itsestänsä asiaankuuluvasti huolta. Mitään hirveätä rautaa mä en nyt tietenkään lähde pumppaamaan, mutta kaikkea mitä kroppaa sallii niin että veri lähtee kiertämään, lihakset saa harjoitusta ja tätä rataa. Tälläkin hetkellä en enää tarvitse niin paljon Tramalia, aikaisemminhan meni 2x100mg eli aamuin illoin, nyt voin ottaa vain yhden päivässä tai en välttämättä sitäkään, sillä ne kamalimmat selkäkivut vasemmalla puolen, mistä on leikelty, ja jonka lääkäri arvelee olleen kipeä myös sen selkäpuolella sijaitsevan kasvaimen takia, ovat hellittäneet. Eivät täysin poistuneet, joinain päivinä ne edelleen vaivaa ja vaivaa koko selkää, ja toisina taas on ihan jees. Että sekin mennyt parempaan suuntaan.

Tässäpä tämä romaani taas, muistinkohan kertoa kaiken? No, kyselkää ihmiset, kuten te aina teettekin, areena on vapaa :)

28.11.2013: Väsynyt tarina

"No, kylläpä niin vakavana tallustelet eteenpäin", tuttu hoitaja etsii mun katseen ja hymyilee.
"Ah, joo, väsyttää", mutisen ja yritän hymyillä vähän takaisin. Tänään on väsyttänyt niin kamalasti, aamusta lähtien kun heräsin. Näin yöllä kummia unia ja saatoin ehkä oikeasti nousta laittamaan radion keittiöstä pois päältä joskus 6 aikoihin, kun se vain pärähti päälle ja kuulin radiojuontajan höpinän, sitä vaivaa jokin, siis temppuilee, mutta nyt kun mietin jälkeenpäin, en tiedä oliko se sittenkään todellista, vain todentuntuista unta. Tosin lähtiessäni kohti sairaalaa, sädehoitoa, räpläsin sitä jotta voisin jättää sen koirille seuraa pitämään, ja radio käyttäytyi kummallisesti, sen nappulat toimien hitaasti, hetkeksi sain sen päälle ja sitten se hiipui. Ainakin patterit ovat loppumassa.

"Miten sulla menee?"
"Sädehoitoon olen menossa, että tätä samaa tää on..." taas mutisen.
"Ootko saanut nyt opiskeltua mitään?" hoitaja kysyy ystävällisesti.
"Öh, en", tokaisen.
"Niin, eipä tässä kai ehtisikään kun sulla näitä juttuja on", tämä tokaisee edelleen hymyillen mutta pahoitellen.
"Niin....", jatkan matkaani käytävällä, kohti sädehoitoa.

Sädehoidon odottelutilassa istun pitkään yksin, sitten lähes kaikki tuolit täyttyy eläkeläisistä, joista kaikki tuntuvat vilkaisevan mua jotenkin kummasti, niin että huomaan. En kuulu tänne, olen niin nuori. Mutta silti olen täällä, jo 3. hoitokierros sädehoidossa. Väsyttää ja selkää särkee.

Hoitokoneelle huutelee varmaankin noin kolmekymppinen, nuorehkon näköinen hoitaja joka on todella pirteällä, positiivisella tuulella. Mä tunnen itseni vielä väsyneemmäksi kun vertaan itseäni tähän. Laitan sormen tunnistimelle, ja jatkan sitten sisälle riisuutumaan yläkropasta paljaaksi, kuten ennenkin.
Hoitopöydälle mua asettelee kaksi hoitajaa, toinen on tämä huoneeseen huutelija. Kummatkin lörpöttelet niin kamalasti, ja vaikuttavat musta jo vähän tekopirteiltä, tai sitten se vaan häiritseee mua ja oikeasti he ovat ihan normaaleja. Jostain syystä mua rupee itkettämään kun hoitajat ovat niin yltiöystävällisiä, mutta tiputtelen kyyneleitä poskille vasta kun nämä lähtevät huoneesta, kun sädehoitokone aloittaa työnsä. Tiedän että mua kuvataan samalla, seurataan siis sädehoidontiskiltä, siis sen varalta jos jotain sattuisi ja kone pitäisi sammuttaa, ei sillein "kyylätä silmä kovana". Mutta olen onnellinen että se kamera kuvaa mustavalkoisena, ainakin mitä olen nähnyt, eikä ole niin tarkka tai lähellä, että voisivat  nähdä mut kyynelehtimässä. Rauhoitan itseni kuitenkin väkisin koska en halua jutella asiasta, miksi kyynelehdin, kun kone lopettaa ja hoitajat tulevat takaisin. 

Toinen hoitaja, se vähän vanhempi, kyselee aivan innoissaan että tykkäänkö Cheekistä. Sanon, että no, onhan sillä sitä lavakarismaa, josta hoitaja innostuu vieläkin enemmän, nyökyttelee, ja kertoo kuinka oli juuri ollut Cheekin keikalla lapsinensa, jotka olivat myös olleet "aivan liekeissä". Jukkapojasta tämä myös jutteli perään, josta en tästäkään erityisemmin välitä, ja tokaisin kysyttäessä että tykkäänkö, että se lähinnä kulutetaan radioissa ihan puhki. Hoitaja oli eri mieltä ja hymyili itsekseen.

Kun vihdoin pääsin kotiin, enkä jaksanut edes kävellä, vaan menin bussilla, vaikka matka ei ole erityisen pitkä, pystyisin siis, olin niin väsynyt ja tuntui että jokaista luuta, mutta erityisesti polvia, kolottaa. Ulkona käyvä viima tuntui iskevän suoraan mun polviin, jotka aina välillä oireilee edelleen, kiitos Brentuximabin jonka käyttöaikana ne olivat suoraan sanottuna aivan helvetillisen kipeet. Ne oireet palaa aina välillä edelleen vaikka olen sitä lääkettä saanut viimeksi tammikuussa.

Selkäsärky ei meinaa millään ottaa talttuakseen, ja muutama kovempi yskäisy sattuu sisälle, vasemmalle puolen missä vasenkeuhko oli. Päikkäreitä en saa otettua vaikka tekisi mieli, joten makoilen, välillä datailen, silittelen ja rapsuttelen koiria jotka makoilee sängyllä mun kanssa. Onneksi mulla on nämä pikkuhöperöt, ja ne näyttää olevan niin vähästä tyytyväisiä, onnellisia.


---
Tämä postaus on ensimmäisen kerran kirjoitettu ja postattu vanhassa blogissa 28. marraskuuta, vuonna 2013.

Joulun saldo

Lapsena joulu oli lähinnä lahjojen saamista, sitä odotti niin innolla, ja silloin kun vielä uskoi Joulupukkiin, niin tämänkin merkkihahmon saapumista taloon odotti aina niin innokkaana, että aika tuntui kuluvan lähes tappavan hitaasti, ja piti jaksaa istua joulupöydässä syömässä rauhassa eikä hosuminen nopeuttanut ollenkaan ajankulkua.

Myönnän, että edelleen on kiva saada lahjoja mutta nyt isompana, on myös kiva antaa niitä lahjoja läheisille. Mutta ennenkaikkea on se perheen yhteenkokoontuminen merkityksellistä ja mukavaa - olisi todella ankea joulu jos viettäisin sen yksin, tai korkeintaan koirien kanssa. Todella kiireistä pikkusiskoa on mahtavaa nähdä, voida oikeasti vain istua ajan kanssa ja jutella. Tämä tuli jopa yhdeksi yöksi mun luokse ettei tarvinnut ajella yksinään omaan kotiin, joka sijaitsee muhun ja meidän vanhempiin nähden jonkin verran kauempana. Siskolla oli myös koko perheelle jaettavana iloinen tapahtuma, meinaan kihlaus. Mä tosin tiesin siitä jo aikaisemmin sillä sisko pisti heti ensimmäisenä mulle viestiä kun tämä tapahtuma otti paikkaa.

Ajatukset haahuilee myös muissa tärkeissä ihmisissä, jotka ovat maailmalla ja joita ei hetkeen ole nähnyt. Paras ystävä on Australiassa, toinen erittäin hyvä ystävä lomalla Thaimaassa, toinen lähti ns. viikonloppu lomalle Barcelonaan, ja pari rakasta naamaa näin Suomessakin ovat jossain muualla kuin lähettyvillä. Mutta yhtäkaikki, he ovat mielessä. Erityisesti tämä yksi jonka hyvinvointia murehdin, ja haluaisin voida pystyä teleporttamaan itseni suoraan Helsinkiin.

Mulla on ollut varsin hauska joulu, tyypillinen mutta silti hauska. Kinkku on ollut mielettömän hyvää ja muukin ruoka, mitä meidän joulupöydästä löytyy. Suklaata olen syönyt huimat 2 palaa, kuivakakkua sitten vähän useamman. Mähän en yleensä tuota makeata syö melkeinpä ollenkaan, niin on kyllä ramassut oikein kunnolla sellaisen hiilaritankkauksen jälkeen! On myös ollut kiva että joulusta on pystynyt nauttimaan siinä mielessä, että fyysisesti olen voinut aika hyvin. Triptyl toimii eli estää päänsärkyjä - tosin tänään joku pieni kivistys kiusasi muutaman tunnin mutta onneksi meni ohi, eikä yltynyt kunnon kiristäväksi pannaksi kuten aina ennen. En ole myöskään enää vähään aikaan voinut huonosti autossa tai bussissa, joka on ollut aivan mahtavaa. Mun superhajuaistikin on vihdoin rauhoittunut, sillä se oli vielä aika pitkään sen alkusyksyn 2 kuukauden päänsärkyputken jälkeen edelleen todella herkkä, ja koin epätoivon ja huonovointisuuden aaltoja usein bussissa, koska haistoin kaikki mummojen Chanel 5:set joita oli ruiskittu mun nenän mukaan oikein olan takaa, tai jos joku oli polttanut tupakan juuri ennen bussiin nousua  - voi että sitä huonovointisuuden, oksetuksen, määrää.

Olen myös ruvennut vihdoin nukkumaan paremmin, Ketipinor toimii sittenkin, vaikka tosin joudun käyttämään sitä suurimmalla suositetulla annostuksella eli 4x25mg. Nyt en enää heräile yössä kuin ehkä kerran, tai en välttämättä sitäkään, enkä varmasti joudu enää yöllä valvomaan edes ensimmäistäkään tuntia, jos herään niin olen päässyt aika ripeästi takaisin uneen. Kuinka autuaallista!

Kyljen haava on täysin sulkeutunut ja jäljellä on enää vain pieni arpi, joka sekin näyttää ajan kanssa katoavan. Haavan yläpuolella olevaan suurentuneeseen imusolmukkeeseen ei tuo sädehoito juuri näyttänyt vaikuttavan, se on edelleen siinä, mutta sekään ei ole enää kipeä, niin sen kanssa voi elää ihan rauhassa. Edelleen tosin käytän hidasvaikutteista Tramalia, mutta se ei vaikuta mun oloon enää ylipiristävästi tai muutenkaan juuri mitenkään, kuin että pitää selkäkivut kurissa. En ole uskaltautunut oikein kokeilemaan, kuinka paljon kipuja voisi vyöryä päälle jos jätän mulle määrätyn annostuksen pienemmäksi. Senkin edestä kyllä sitten iho kutisee, joka voi johtua Tramalista mutta myös tästä mun ihosairaudesta ja tästä vuoden ajasta. Iho toki kiittää ettei ole ollut pakkasta, mutta itse kyllä mielelläni toivottaisin tervetulleeksi vaikka ihan 2 pakkasastetta ja lunta maahan - olisi kauniimpaa.

Että näin. Toivottavasti teilläkin on ollut mukava joulu, läheisten parissa ja muuten hyvässä voinnissa. ♥