Blogiarkisto

Näytetään tekstit, joissa on tunniste imusolmuke. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste imusolmuke. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Whats up with Nivolumab today?


Time for a recap with the biological med Nivolumab (Opvido) that Ive been using a little shy of 15 months now. 



Whats the most important thing to note about it? I can live. Not just survive, but actually live. Im back at school with a new field, to which I applied a little after getting Nivo, since I was quite certain that Id actually be able to attend school, I felt like I had realized I didnt just have on calling, which was being a nurse but my condition makes me a bad candidate for actual physical work in that field, and the other calling is studying the very thing I do on my free time: social media, graphic designing, web designing, photography, photoshopping and also marketing in these fields. Ive also got a better handle on my lifein the sense of being able to make plans, longer  than just couple weeks ahead, but for months! Ive also met my other half, out of the blue last summer, so Im pretty blessed, I think.

But not everything is all roses, Ive developed some side effects which dont prohibit the use of Nivolumab, but do need treatment and keeping a close eye on. Recently I was diagnosed with thyroid issues, which require thyroid medication in order to get the levels back to normal. Symptoms manifest as being tired, dry skin and itchiness (like being atopic and having Pityriasis Licchenoides Chronica isnt enough!!!), shortness of breath, heart palpitations, sweating, mood swings, bloating and so on. The list is long and some may be also caused by something else than directly a lazy thyroid, like a ripple effect, but many can also ease when some of the issues related to thyroid are solved. Currently Ive been on thyroid medication for about a month, and now bloodwork is showing signs of over working instead of being being lazy. 

My IBS has fluctuated the whole time from difficult to easy, and Nivolumab may have some play in it, causing unnecessary inflammatory reactions which manifest depending on other things like what Ive eaten, am I using any other meds eg. painkillers, stress etc, and these can go from diarrhea to not being able to go, stomach cramps, the need to eat even though Ive just eaten, food reactions, tummy feeling nervous. This is an extensive list also, which Ive somewhat learned to juggle these past years, sometimes good, sometimes not so good. Even without a previous tummy condition Nivolumab itself can cause inflammatory effect which can be so severe that they even force you to quit Nivolumab. But I consider myself still being on the good side. A diet suiting my needs keeps everything better most of the time. Ive developed two food allergies during the past years due to my cancer treatments which are fish and asparagus. I also always choose lactose free products since lactose seems to irritate my stomach if used regularly, small amount every now and then are okay. I also consume mostly oat, and try my best to stay away from other grains, tho these in small amounts are somewhat okay too nowadays, couple years back I had to quit rye bread since it was real harsh for digestion, and avoiding white flour in daily use also eliminate a lot discomfort that I used to have. 

These I think are the main issues, tho these make a pretty looong list when you look at it. This is quite a balance act, but so has my life been before I started with Nivolumab, so its nothing new whilst sometimes very, very tiring. Considering all this, I still am grateful to have been the first patient in Finland to receive Nivo for HL treatment, and am so glad that a few other patients since have gotten it too!   


What has been achieved with Nivolumab

First of all, the big, gaping open wound I had on my left side, starting about 10cm after my armpit, closed completely after 2 (!!) IV treatments with Nivo! It was amazing considering it had opened up for the 3rd time and surgery didnt help. Radiation did but this spot had already gotten so much of it since it opened for the first time, so it was being in between a rock and a hard place on what to do. But Nivolumab solved the problem, and now the activity of that lymph node that caused this open wound, has gone way down and and it was shrunk size wise. On that note, all of my other tumors, 4 including this under my arm pit, have shrunk and show only little activity anymore. So, in a sense Ive achieved a very calm state, HL being halted and keeping it on the down low.  



Nivolumab has given me a new chance on life, and while I still battle finding ways to keep up my stamina, to get enough sleep, dealing with chronic back aches and such, Im still doing so much better after a long time of not doing so great, and being uncertain what the future holds. Now I know what it at least holds: me graduating, doing part time work, being a volunteer worker at Sylva for various projects, telling my story in order to help others, being a peer support person, being a girlfriend, aunt to my little niece whos coming to this world soon, during May!, and so much more. 


I hope to be able to travel more, meaning further and longer. I hope to be an inspiration for those who struggle with cancer or some other chronic illness but also note that were just human, its okay to not be on "full mode" all the time. Id really much like to own a house someday with at least a little garden space which would give my dog companions room to run free, and have all kinds of backyard stuff from garden to grill. Basic things, little things, that become The Big Things.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kill that monster!


OMG! Kyljen haava on aivan oikeasti ruvennut hidastamaan vauhtia vuodoltansa ja ehkä jopa huomaan pienen pientä sulkeutumisen merkkiä, siis haavan koko vaikka umpeutunut se ei ole. Muistinko sanoa OMG? OMG OMG OMG OMG !


*tähän väliin voitontanssia*

Ei sillä että tässä olisi jo voitettu tämän kyljen suhteen, mutta parempaan suuntaan mennään.





// ENGLISH

OMG! The wound on my left side is finally showing sings of slowing down, and maybe even some signs of starting to get smaller, the size of it! It's not totally closed obviously but it looks cleaner! Did I remember to say OMG? OMG OMG OMG OMG !

*some victory dance at this point*

Well, the race against this sucker ain't over yet but we're on the right track.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Wish I wasn't me, but who else would I be?

Uusia haavatarvikkeita - lääkärini hoisi mulle sitoumussopimuksen hoitotarvikejakeluyksikön kanssa, joka sijaitsee ihan keskustassa, melkein Kelan vieressä, että saan sieltä vastedes hakea maksutta mitä tarvitsen tätä kylkeä varten.



Hienoa, oon kiitollinen, enkä tiennyt että tällaista systeemiä edes on olemassa, en ole koskaan kiinnittänyt tämän paikan esim. oveen ja nimikkeeseen huomiota, vaikka usein käyn naapurissa olevassa Tokmannissa shoppailemassa esimerkiksi näitä mun tupsuripsiä ja usein myös ihan kodin eri siivoustarvikkeita ison kasan kerralla, koska siitä on kätevän lyhyt matka mun bussipysäkille, ja siellä on edullista.

Mutta.. nyt on vähän vajaa 1,5 viikkoa takana kun en ole päässyt salille tekemään minkäänlaista treeniä, ja varsinkaan yläkroppaa. Viime viikolla mulla oli 2 vuorokautta tuo tuollainen haavapussi, joka näkyy yo. kuvassa taaimpana. Sen silikonireuna joka tuntui sisältävän tosi lujasti tarttuvaa liimaa, petti sen 2 vuorokauden jälkeen, ihan noin vaan vaikka sen ei pitäisi niin tehdä. Mutta jostain sitä kudosnestettä ujuttautui läpi ja oikein sitten ryöpsähti kunnolla mun päälle kun olin jälleen kerran repinyt paidat paniikissa päältäni, huomaten tilanteen. Siihen pussiin oli 2vrk aikana ehtinyt kerääntyä noin 1,5-2dl nestettä. Sen ja nimenomaan sen määrän näkeminen oli... etovaa. Sen voi siis tyhjentää avaamalla loppupäästä sellaisen tulpan, ja sen tulpan saa takaisin kiinni. Sen liimareunojen pettäminen tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin siitä, kun olin tyhjentänyt sen pussin, ja mietin että oliko sillä jotain tekemistä asian kanssa.. vai eikö se liimapinta sitten vain pitänyt kun kuitenkin jouduin niin paljon kikkailemaan sen pussin sijainnin kanssa ettei se raapisi ihoa tai muutenkaan tuntuisi epämukavalta, vaatteiden alla piilossa. Nostan oikeasti hattua esimeriksi avannepussin kanssa eläville, te olette mun silmissä aivan superihmisiä kun jaksatte sellaisen kanssa.

Mulla on nyt koko ajan vainoharhainen olo, että koska taas haavalappu pettää syystä tai toisesta. Viime yönä heräsin tarkistelemaan haavalapun tilannetta, vaikka mulla oli silloin kyljessä vielä yksi niistä superhaavalapuista, joita sairaalassa laitetaan ja joita sain muutaman mukaani viime torstaina. Mutta se oli mun viimeinen, eikä nämä hoitotarvikejakeluyksin tarvikkeet todellakaan pysty kilpailemaan sen superhaavalapun kanssa. En nyt löydä sitä esimerkiksi teille Yliopiston Apteekin sivuilta kun en muista sen haavalapun nimeä, mutta sen tiedän että hintaa niillä piisaa. Kai pitäisi tähän hätään pulittaa se hinta, päästä salille edes kerran viiikkoon, mielellään toki ainakin kaksi, jottei ne suoraan sanottuna saatanalliset selkäkivut palaisi, joiden nytkin tunnen tekevän comebackia. Muuten sitten yrittää pärjäillä näillä muilla haavatarvikkeilla.

Oon just tällä hetkellä niin kypsä ja väsynyt tähän kylkeen, että kaikki vaikuttaa epätoivoiselta, vaikka huonommin asiat voisivat olla, tiedostan sen, tämän tyyppinen vaiva on vain nimenomaan mulle sellainen joka uhkaa kaataa koko veneen.. varsinkin näin pitkittyessään. Ja mun kylki on vaan niin ällöttävä että ei tekisi mieli joutua sitä hoitamaan, puhdistamaan, pakkailemaan, en siis haluaisi joutua käsittelemään koko tätä ongelmaa millään tapaa. Mutta pakkohan sitä on, se ei katoa vaikka kuinka yrittäisin visualisoida umpeen kuroutuvan haavan, joka lakkaisi vuotamasta.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kamelin selkä uhkaa katketa

Vampyyrin lailla haluaisin imeä kaiken energian, veren sijaan, auringosta joka näyttäytyy edelleen, oikeastaan joka päivä mutta silti pakkanen kiristyy iltaa kohden, ja kylmyys saa unohtamaan sen päiväisen annoksen aurinkoa, noin vain. Miten auringolla tai sen puutteella voi olla niin suuri vaikutus?

Sanoin jopa huvittuneena ääneen ystävälle, etten ole varma että oliko Teneriffan loma tähän saumaan se paras, koska nyt ikävöin sitä viikkoa, ja kesää niin hirveästi että välillä se tuntuu kolauttavan päähän niin kovaa, kuin joku lekalla päättäisi lyödä tajun kankaalle. Tai miksi koen olevani niin ns. riippuvainen siitä auringosta, vai onko sillä jokin suurempi merkitys jota en vain osaa kunnolla kuvailla tai tunnistaa?



Taka-alalla edelleen pyörii eräs asia, josta en voi tai halua puhua, mutta se vaikuttaa muhun, odotan, odotan ja odotan, olen lähtökuopissa mutta en tiedä koska saan luvan liikahtaa eteenpäin. Tai sitten taaksepäin, sivulle, JOHONKIN päin. Mun kylki on aivan oma tekijänsä ja mun päässä kasvattaa stressaavana tekijänä koko ajan kokoansa, vihaan sitä niin suurella raivolla välillä että hetken ehdin miettiä, että olenko sekoamassa. Mutta en ole, se on vain suuri stressaava tekijä josta haluan kiihkeästi eroon.

Miksi se niin rassaa, no. Tänään jo 3. kerran viimeisen viikon sisään on haavalappu teippauksineen pettänyt, ja kyljestä on vuotanut kudosnestettä aikalailla pitkin vaatteita, mutta se on ehtinyt tekemään niin pidemmän aikaa, koska se vuotaa niin salakavalasti, hitaasti mutta varmasti, ja mä kerrospukeudun; alla vartaloa myötäilevää toppia, päällä t-paita tai pitkähihainen, ja sen päällä vielä joku ihana kotipaita, eli jonkinlainen iso neule, joita rakastan (niitä harvoja asioita, joita voin listata plussana talvikaudesta: isot neulepaidat), ja huomaan tilanteen vasta kun kudosneste on tullut jo ainakin parin paidan läpi. Hätääntyneenä revin sitten vaatteita pois päältä ja vien niitä äkkiä pestäväksi, vaikka onneksi kudosneste ei ainakaan tähän mennessä ole koskaan mun vaatteisiin, edes vaaleisiin, jättänyt mitään jälkiä jotka eivät pesussa pois lähtisi. Eikä tulehdusta ole, eli on aivan hajutonkin. Mutta silti siinä tilanteessa kun tajuaa, että vaatteet ovat kosteat tai kunnolla märät, hätääntyy...  se on se epävarma tekijä, joka mua kiusaa, tää on asia jota en voi auttaa tai kontrolloida lääkkeillä tai liikunnalla, kuten voin esimerkiksi mun selkäkipuja. En tiedä, koska tää kylki saadaan kuriin, koska juuri loppunut antibioottikuuri ei nesteen tihkumista ole mun mielestäni hidastanut, tai ehkä ihan hitusen mutta kuitenkin niin vähän, ettei siitä ole sinänsä apua, helpotusta mulle.




Huvittavaa ja tyhmää, siis miltä mun päässänikin kuulostaa, mutta ennemmin kestän syöpähoitoja tai kipuja, kuin tätä kylkeä, koska noihin asioihin olen jo niin tottunut, ne handlaan kuin veteraani, jota olenkin, mutta tämä kylki, sen hoito, haavalappujen pettäminen, tämän epävarmuus, tämän uusiutuminen.. tää syö enemmän mun voimia henkisesti. Kuinka huvittavaa, eikö? Luulisi tämän olevan "aika pikkujuttu", mutta mulle tämä ei vaan ole..

Mulla on kuitenkin huomenna aika lääkärille, nimenomaan näyttämään taas tätä kylkeä, siitä keskustelemaan, kenties tällä olisi jotain uutta kerrottavaa mulle mitä tulee hoitosuunnitelmaan laajemmalla skaalalla. Mutta ennenkaikkea, musta on ihanaa ja turvallista voida mennä sinne taas, jutella jo niin kovin tutuksi tulleen henkilön kanssa jonka kanssa myös synkkaa hyvin, voida sanoa ääneen (jälleen kerran) että tää kylki vaivaa mua, paljon, jotain pitäisi nyt tapahtua että tämä saataisiin kuriin. Siedän ja kestän suurta kuormaa kaikenlaista painetta ja stressiä, mutta tämä on se joka ajaa erittäin lähelle sitä reunaa, jonka jälkeen kamelin selkä uhkaa katketa.




Tänään ei siis ole niin hyvä päivä, kuin voisi olla ja minkälaisia hyviä päiviä on ollut aikaisemmin, ja mua ottaa ihan nuppiin etten voinut jatkaa positiivisella mielellä täällä blogissakin, mutta enhän mä ennenkään ole esittänyt elämääni mitenkään ruusuisena tai vastaavana, jos näin ei ole ollut, joten miksi sen nytkään näiden kaikkien vuosien jälkeen, aloittaisin, ei mitään järkeä, mun purkautumiskanavahan tämä blogi on. Huoh, helpotti voida jotenkin kirjoittaa ajatuksia ylös, toivottavasti tästä ei tullut niin sekava kuin mitä kaikkea päässä on risteillyt tänään, kun olen raivosiivonnut, huutanut papereille kun en löydä etsimääni ja koirat väistelleet ympäri kämppää hösäävää mamia. Asioiden sisällä pitäminen on myös se yksi asia, jota pitäisi välttää, mun ja monen muunkin ihmisen, muuten saattaa seurata yllättäviä tai vähemmän yllättäviä räjähdyksiä.



Kuvat © weheartit.com

torstai 12. helmikuuta 2015

Voiko ilman toista keuhkoa elää?

Olen viime aikoina (joskin myös jonkusen kerran parin viime vuoden aikana) törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön, siis itseni kannalta, että ihmetellään kovasti, voiko ilman toista keuhkoa elää - en siis tarkoita tätä pahalla kun ihmetellään vallan tosissaan, vaan nimenomaan nyt haluan kertoa siitä, miten minä olen elänyt vuoden 2012 ihan loppuvuodesta lähtien vain yhden keuhkon voimin.

>> Nyt on loistava tilaisuus esittää kysymksiä ko. aiheeseen liittyen, tiedän että niitä on kun niitä blogiin ilmestyy melkein tasaisin väliajoin, antaa tulla, nyt vastaan kaikille oman parhaan tietämykseni ja kokemukseni mukaan!

Lyhyenä kertauksena vallan uusille lukijoille; sairastuin Hodgkinin lymfoomaan juuri täytettynä 20 vuotta, eli oli vuosi 2009 kesä. Tautini on lähtöisin vasemmasta keuhkostani, josta löytyi varsin suuri kokoinen kasvain (mitat nyt ei muistissa, enkä nyt käytä aikaa etsiessäni niitä tietoja, mutta ainakin omenan kokoinen) joka kasvoi jokseenkin lähes mediastinumissa eli välikarsinassa, ja tämä nimenomaan niin kiinni isossa verisuonessa, jota se  varmasti myös paratiistin tavoin käytti hyväkseen, että vihdoin kun diagnoosi saatiin ja neulanäyte, yritettiin ensimmäistä leikkausta mutta tämän kaiken todeten, koko ja sijainti, ei leikkaaminen vaan ollut mahdollista. Heräsin tästä leikkausyrityksestä pöpperöisenä, puhuen englantia eräälle aasialaissyntyiselle nukutuslääkäriksi opiskelevalle naiselle, joka oli ollut leikkauksessani mukana, ja olimme ennen nukutusta vaihtaneet muutaman sanan, ja tiesin tämän puhuvan englantia. "Did you get it out?" sopersin, ja tämä katsoi takaisin surullisena ja taisi vastata hiljaa "No.", tai vain pyöritteli päätään, en ole aivan varma, muistan vain että ymmärsin tilanteen ja rupesin itkemään.

Siitä sitten alkoi useamman vuoden hoitoputki, välillä toki on pakostakin taukoja, annetaan kropan levätä ja myös odotellaan kuvausten välillä, koska kannattaa kuvata koska liian usein kuvaaminen niin aiheuttaa tottakai säteilyä kropalle mutta ei myöskään kannata, koska tuloksia ei odoteta syntyvän ihan hirvein harppauksin, ja kuvausväli on myös tauti- ja tapauskohtaista. Itselleni aika vakio on ollut noin 3kk.

"Olet kuin harvinainen postimerkki, eikä meillä ole mitään ohjekirjaa, miten nimenomaan sun taudin kanssa pitäisi toimia, valitettavasti", jotakuinkin näin on mun kirurgi joskus sanonut, ja niinhän se on. Mun lymfooma, Hodgkin, on osoittautunut äärimmäisen itsepäiseksi ja muuntautumiskykyiseksi, vaikka sitä ties mistä suunnasta sai kuulla hoentaa, että "tää on se syöpä joka kannattaa saada, jopa 90% parantuu!"..... paitsi, jos saat tämän paskaversion, joka ei kuole vaikka millä myrkyillä, säteillä ja leikkauksilla pommittaisi.

Mutta, kaikki johti siis ensin vasemman keuhkon osittaiseen poistoon, ylälohkon mutta koska mitään kunnon askelia pysyvästi eteenpäin ei päästy lääkehoidoilla, joita olen muuten kokeillut niin montaa että ne voi laskea kummankin käden sormin, ainakin. Vasen keuhko myös rupesi olemaan jatkuva infektion lähde ja lopulta myös sen toimintakapasiteetti laski enää noin 10% joten, brutaalisti: miksi pitää moista elintä, josta koituu niin paljon haittaa? Kenties sen poisto olisi se vastaus, se jolla tästä syövästä päästäisiin eroon, vietäisiinhän siltä sen "koko pelikenttä", koska huolimatta sen raivokkuudesta pysyä hengissä, se ei ollut koskaan levinnyt muualle. Se rupesi myös aiheuttamaan niin paljon korinaa, pihinää, kaikenlaisia ääniä mulle ihan levossakin, etten pystynyt enää nukkumaan! Puhumattakaan, mitä se teki mun yleiskunnolle. Tervemenoa paska keuhko, siis!

Poisto tehtiin ihan vuoden 2012 loppupuolella. Pian poistoleikkauksen jälkeen, kun heräilin teholla, tultiin jo patistamaan ylös sängystä, piti ainakin istua. Ja yritettiin päästä ylöskin, mutta muistan sen kamalan tunteen kun en saanut henkeä ollenkaan, paniikki iski päälle ja pääsi itku itsepäisen fyssarin yrittäessä auttaa mua, en vain pystynyt. Mutta, tuntia myöhemmin nousin jo ylös sängystä, henki kulki, en itkenyt, pääsin ylös ja pysyin ylhäällä. Siitä sitten toipuminen alkoi ja kaikkien ihmetykseksi pääsin jälleen kerran kotiutumaan sairaalasta noin viikossa, vaikka tällaisenkin leikkauksen jälkeen povataan sairaalassaoloajaksi noin kahta viikkoa. Kiitos ei, sairaalassa on kamalaa - sen jälkeen siis kun akuutti tarve hoidolle väistyy. Mun unettomuusongelmat pahenevat niin silmittömästi sairaalassa että mulle tehtiin siellä erikoisjärjestelyjä: yötä vasten mun sänky rullattiin kahden hengen huoneesta silloisen osaston odotushuoneeseen, jonka oven sai kiinni ja huoneen aika pimeäksi, ja ennenkaikkea hiljaiseksi. Ovet olivat lasiset, joten hoitajat kävivät vain kurkkaamassa sen läpi, miten voin, eivätkä tulleet häiritsemään mua huoneeseen asti jos vihdoin olin saanut vähän unen päästä kiinni. Kipuja oli, tottakai, mutta olin päättänyt kotiuttaa itseni mahdollisimman nopeasti joten ravasin osaston käytäviä, näytin hoitajille että liikun, hämmästytin fyssareita, käveltiin portaita.

YHDELLÄ KEUHKOLLA VOI ELÄÄ.

Minkälaista se sitten on? No, sekin on tapauskohtaista. Mä olen saanut tämän leikkauksen jälkeen lisää lääkkeitä vielä, jotka toki jossain määrin vaikuttivat esimerkiksi vastustuskykyyn heikentävästi, niinhän ne valitettavasti tuppaa tekemään, mutta mun tapauksessa, se oli ensin kivunhoitoa ja toipumista, sitten se oli itsensä kuntouttamista. Oli mahtava tunne päästä eroon siitä vasemmasta paskasta keuhkosta, joka vinkui ja rahisi, aiheutti kamalasti hengenahdistusta. Keuhkokapasiteetti on toki puolitettu mutta mä olin silti jokseenkin hyvässä kunnossa, joten aina vain kävelin pidempiä ja pidempiä matkoja, kiristäen tahtia. Ennen keuhkonpoistoa ja sen menoa huonoon kuntoon, olin aloittanut juoksukoulun, tai ehkä hölkkä on parempi ilmaisu, ja pystyin siis hölkkäämään hitaasti sanotaan noin vartin kerrallaan, hetken leväten ja sitten taas uusiksi. No, samaan en ole pystynyt keuhkonpoiston jälkeen, mutta sen arvelen kyllä johtuvan muista ongelmista, en siitä että mulla on vain yksi keuhko. Maratoonaria musta ei koskaan tule, mutta hölkkääminen ei ole poissuljettua.

Muilla ongelmilla viittaan esimerkiksi siihen, että syöpää ei tietenkään päihitettykään, vaan se uusi melkein samantien ja siitä lähtien on pesiytynyt useampaan osoitteeseen. Loka-marraskuussa 2014 löytyi kasvain nro 5, joka tämä viimeisin valitettavasti mun aikaisemmin täysin terveenä pysyneestä oikeasta keuhkosta. Muut kasvaimet nro 1-4 löytyvät eri puolilta yläkroppaa vasemmalla puolen, pehmytkudoksissa lähinnä, eivät siis elimisissä. Leikkauksista itsestään myös seuraa liuta ongelmia, joista mulle suurin on ollut krooniset selkäkivut ja näin hiljattain on myös todettu, että mun skolioosi, joka on ollut ihan penskasta lähtien, on pahentunut mun selkäkipujen vuoksi, joka siis tarkoittaa sitä että lihaskivut ovat vetäneet selkärankaa entisestään mutkalle. Kivaa, eikö. Mulla on ryhtivirhe, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, enkä tiedosta sitä asentoa vaikka nykyään tietysti muistan vetää itseäni oikeaan asentoon, ja parhaiten siihen auttaa tietenkin peilistä näkeminen.

Mulla on myös vasemmassa kyljessä mun kaikista aktiivisin kasvain, joka palaa kiusaamaan vaikka sädehoidolla se aina vetäytyy noin puoleksi vuodeksi kerrallaan pois. Se ennenkaikkea aiheuttaa hermokipua, joka välillä pakottaa niin kovaan lääkitykseen että siinä ei juuri itseään pysty huoltamaan sillä tapaa, mitä muu selkä vaatisi pysyäkseen kunnossa: urheilla, liikkua jotenkin, venytellä. Oikeasta, ainoasta keuhkosta, kasvain saatiin lipettiin ainakin toistaiseksi sädehoidolla; sekin ehti jonkin aikaa aiheuttamaan hermokipua mutta väistyi pian sädehoidon alettua.

Mitä mä tällä hetkellä teen siis, kun sanon, että urheilen? Mä käyn kuntosalilla. 2-3krt viikossa, jos saan aikaiseksi niin 4. Harjoittelen taas hölkkäämistä, mulla on aina ollut suuri viehtymys juoksumattoon. Kovasta kipukaudesta taas selvinneenä, on alku ollut kankeata mutta aina vain palaan salille, joten jotain tapahtuukin. Tällä hetkellä ollessani noin 15min juoksumatolla, voin hölkätä 3 kertaa 1min pätkissä, vauhdin ollen 6-7km/h väliltä, muuten kävelen useimmiten noin 5,5km/h. Tavoite on tottakai koko ajan lisätä hölkkää. Sen lisäksi teen ihan kunnon alakroppatreeniä, mulla on aina ollut vahvat jalat ja rakastan jalka/persuspäivää. Yläkroppaa teen sen mitä pystyn; mun vasen käsi ei nouse enää suoraan ylös leikkausten vuoksi, mutta sekin jaksaa taas pikkuhiljaa nostaa enemmän painoja kun hermokipu on vähentynyt.

Summa summarum: yhdellä keuhkolla todellakin voi elää ja tehdä asioita. Vaatiiko se kuntoutusta? Kyllä. Vaatiiko se kärsivälllisyyttä? Helvetisti. Vaatiiko se jotain hullua kanttia päättää tehdä jotain kahjoa, ihan vain siksi että voi ihmetyttää muita? Todellakin.


Katy Perry - Roar

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar

perjantai 6. helmikuuta 2015

Keuhkosta ihmeteltävää

Kotona ollaan ja niin pois päin, aamulla kävin lääkärissä näyttämässä kylkeä ja asiat etenee. Nyt kuitenkin olen niin pahasti päikkäreiden tarpeessa etten jaksa kunnon postausta vääntää, mutta mulle on teille kuva ihmeteltäväksi, meinaan kunnon CT-kuvat mun ainokaisesta keuhkosta ja siitä tyhjästä tilasta, jossa ennen sijaitsi mun vasen keuhko.


Oikea keuhko on siis vasemmalla puolen kuvassa, ja vasen oikealla - ne kääntyvät kuvatessa. Alemmassa kuvassa vasemmalla alhaalla on osoitettu se kyljessä sijaitseva kasvain, jonka näkyy työntyvän tuolta, ja on kylkiluiden päällä eikä alla.

Ihmetelkää nyt tätä tällä erää, kirjoittelen illemmalla kun toivottavasti silmätkin pysyy kunnolla auki.. ;D ja jos tulee mieleen jotain kysymyksiä näihin kuviin liittyen, niin saa ehdottomasti kysyä mutta en voi luvata, että osaisin vastata.

Later, guys!

perjantai 23. tammikuuta 2015

Walking On Sunshine

Viikendi!

Ei tosin mitään ihmeellisiä suunnitelmia, en lähtenytkään Hesaan, ja toisaalta ehdin jo nyt ruveta kunnolla ajoissa suunnittelemaan tuota pakkausta, joka on muuten operaatio josta en kovin tykkää. Siis for real, miten me naiset tarvitaan kaikkea mahdollista, ja miten ihmeessä ne voi painaa niin paljon.. :DD #ikuisuusongelma




Keskiviikosta on toivuttu totaalisesti, siis torstaina ja tänään olen ollut salilla, ja tehnyt varsin mahtavat treenit, varsinkin tuo torstainen jalkapäivä (eli bootypäivä) on mun mieleen, ja kai mä kuulun niihin onnekkaisiin, jotka saa niitä endorfiineja urheilusta, ja aika helpolla - tosin se kuitenkin on (varmaankin) kytköksissä siihen, mitä itseltä odottaa, pystyykö yllättämään/ylittämään itsensä, saavuttaako uusia maaleja, eteneekö vaikkapa jossain liikkeessä niin, että tekee mieli kuuluttaa salilla sen jälkeen suureen ääneen, että "tää keuhkovammanen pystyykin tähän, hellyeah!" En ole pimeä, tai ehkä pikkasen ;)



Kylki on edelleen mikä on, pullottaa ja punoittaa, ja selvästi makuuasennosta ärtyy eniten, eli olen jossain klo 3-5 välillä hereillä, joudun ottamaan esim. Panacodia ja vehdata sen nukkuma-asennon kanssa. Tai sitten vaan valvon ystävän kanssa jolla on huolia, tekstaillen, because that's what ya do for ya friends, everything and anything.

Kyljestä huolimatta olen todella innoissani tulevasta lomasta, koska päätellen kuinka mahtavasti mä jaksan tilanteeseeni nähden salilla, niin uskon että lomallakin menee ihan hyvin. Vähän kyllä tykyttää ohimoa tuon kyljen punotus, jota kovasti haluaisin peitellä.. omistan vain paljon kaikenlaisia kivoja paitoja jotka paljastaa tuon kainalon kohdan, ARGH! Yritän metsästää ennen lomalle lähtöä sellaisen kankaisen pikkutopin, siis niinkuin putkitoppi mutta vain paljon lyhyempi (en tiedä tälle korrektia nimitystä), jonka vetäisin sitten rintsikoiden päälle ja se antaisi myös vähän peittoa tuolle kainalolle, jota rintsikat ei suo, on kuitenkin se punoitus kohta just sen rintsikan kankaan yläpuolella. Toivottavasti jostain löytyy, nyt kun ei Suomessa ole kesäaika niin noita ei ole juuri näkynyt. Mutta onneksi on jokunen päivä aikaa suorittaa etsintöjä! Ja jos joku tietää, mistä löytyy, niin hihkaiskaa mulle!!

//edit
: löysin Cubuksen nettikaupasta mahdollisia toppeja, jotka just voisi vetäistä rintsikoiden päälle ja ne peittäisivät tuota kylkeä enemmän, täytyy mennä paikan päälle katsomaan että löytyykö niitä myös myymälästä!


Että ihan hyvillä fiiliksillä tähän viikonloppuun, joka tulee olemaan rauhallinen, on lepopäivääkin edessä. Voi pyhittää ajan iskän kokkailuille, kodin järkkäämiselle, pakkauksen suunnittelulle sekä hyville sarjoille ja leffoille. Bueno!

PS. Sain ajan sinne kipupolille ensi kuun puoleen väliin! JESJESJES!!


torstai 22. tammikuuta 2015

Wonderland


Unta alla hurjat 2 tuntia, ei vaan onnistunut nukkumaan vaikka kuinka yritti. Touhusin sitten itsekseni yöllä, tai vaan makasin sängyssä, horrostin. Jännitti liikaa.

Aikainen herätys, ja perusaamulääkkeet alas. Piti kellosta katsella aika tarkkaan, milloin otan mitäkin, jotta vaikutus olisi maksimoitu suurinpiirtein silloin, kun jotain kamalaa kenties tehtäisiin. Siis KUN tehtäisiin. Olo oli suorastaan huvittava, suoritin aamutoimia ja melkein kikattelin itsekseni, mutta se johtui jännityksestä.

Sairaalaan päästessä piti tukeutua portaissa tottakai kaiteeseen, harha-askeleen varalta. Isä saattoi mut odotustilaan ja istui siellä jonkin aikaa mun kanssa.

Ultraa saikin sitten odotella, ja pitkään. Siellä oltiin myöhässä, hyvästä syystä kyllä mutta mä jouduin jännityksissä ja persiille menneissä lääkeajoituksissa sitten tankkaamaan vähän lisää. Hermostutti, oli koko ajan kamala jano. Vihdoin tuli mun vuoro, oli ystävällisen näköinen ja oloinen nuori hoitaja, jolle tämän ohjelitanian jälkeen kerroin, että mä sitten oikeasti pelkään näitä juttuja, jos tarvii sen piikin kanssa heilua, että oon lääkinnyt itseäni ihan luvan kanssa kunnolla. Hoitaja kyseli, mitä olin ottanut, kirjasi ylös, ja antoi mulle samalla luvan ottaa mun puhelimen ja nappikuulokkeet mukaan.

Makasin tietysti oikealla kyljellä kun piti ultrata vasenta, joten tungin oikeaan korvaan jo nappikuulokkeen ultran alkaessa, vaikkei siinä nyt mitään kovin ihmeellistä ollut, vaikkei se kyllä mukavalta tuntunut ja välillä tahattomasti hätkähdin kun tunsin kovemman paineen tunteen.

"Täällä näkyy kyllä enemmän isoja tummia alueita, oli ne on kiinteitä", sanoo lääkäri joka ultrasi. Yritin ymmärtää, varsinkin kun olin niin keskittynyt siihen musiikin kuunteluun. "Se tarkoittaa sitä, että täällä ei olekaan sitä nestettä niin paljoa, me ei punktoida mutta näyte kyllä otetaan", muistan kuulleeni. Ympärillä alkoi valmistelut, mua aseteltiin ja kysyttiin vielä, että pystytkö pysymään tässä asennossa. Nyökkäilin ja pistin kumpaankin korvaan napit takaisin ja musan täysille, ennen sitä ehdin kuiskata, että puuduttakaa sitten, ja vain hiljaa taas nyökkäillä, että ymmärsin sen vaihtoehdon kirvelevän ennenkuin helpottaa. Tuttu juttu.

Oli onneksi osunut mun itse suunnittelema lääkitys aika nappiin, koska tästä neulalla heilumisesta selvittiin suhteellisen pienellä kivulla, ei tullut sitä mun tyypillistä pakokauhua tai vaimeaa, kuin äänetön-napilla hiljaiseksi pakotettua itkua. Kuuntelin vain musiikkia, Linkin Parkin vanha tuotanto vei mut mukanaan, ja koko homma oli yllättävän nopeasti ohi, tai siltä se ainakin musta tuntui. Näytteenottokohtaan laitettiin isompi laastari, ja sen myöhemmin ottaessani pois, ei näy jälkiä toimenpiteestä. Tosin se kyllä varmasti myös maskeerautuu nätisti tuonne mun leikkausarven joukkoon, se on niin selkeä ettei mikään pienempi sieltä pomppaa silmään.

Tämän jälkeen laahustin Radiuksen kahvilaan, ensin kuitenkin ottaen kunnon ryhdikkään asennon ja lompakon valmiiksi, ja ostin sen millä nyt saisi tämän lääkkeillä hidastetun koneiston heräämään edes joskus: kahvia. Ja tottakai piti vähän palkita itseään tästäkin selvinneenä, niin se oli se mun suosikki, vanilla latte, ja joku powerbar jonka huomasin olevan esillä, lähellä kassaa. Kahvilan väki, oikein mukavia kaikki, varmaan arvaa jo mut nähdessään (kun muutenkin varmasti tunnistavat mut kun nämä useat vuodet olen Radiuksessa ja Sirius-kahvilassa ravannut) että mä haluan taas vanilla laten. Sen kanssa toikkaroin 2. kerrokseen, en muista käytinkö hissiä vai meninkö portaita, keskityin vain laten ihanaan tuoksuun, ja ajatukseen, että kohta saan kaatua mun osaston sänkyyn ja mennä kippuralle, sulkea silmät, eikä kukaan tökkisi mua minnekään. Siellä tuttu hoitaja mua moikkaili ja jotain me juteltiinkin, en muista kovin tarkkaan, muistan tarkemmin tämän vain kysyneen, että haluatko kaikki verhot ympärille, ettei kukaan voi nähdä sua. Tottakai halusin, oman pienen luolan. Yritin laittaa herätyskelloa puhelimeen, koska myöhemmin pitäisi olla valohoidossa ja vielä mennä sitten terapiaankin, mutta olin ilmeisesti epäonnistunut sen kanssa mutta onneksi mun sisäinen kello herätti mut sikeästä unesta, ja olin myöhässä valohoidosta vain noin 8-9 minuuttia. Pää oli selvennyt jo paljonkin vaikka edelleen oli sellainen rempseä olo, joka johtunee pitkävaikutteisesta Tramalista. Toisia se väsyttää, toisia se aktivoi - mulle se tekee jälkimmäistä.

Olisin edelleen halunnut kuitenkin vain nukkua, mutta aika terapiaan oli heti samantien valon jälkeen, joten juoksin taas kahvilaan hakemaan lisää lattea :D nyt naurattaa jo itseänikin, koska jälkeenpäin alkoi sitten jokseenkin hyperaktiivinen olo, en ollut syönyt mitään tuntikausiin. Terapian jälkeen menin päärakennuksen kahvilaan syömään salaattia, ja soitin itselleni kyydin, koska en kuitenkaan luottanut että selviäisin täysin onnistuneesti matkasta kotiin, ja koska mua oli vannotettu soittamaan.

Kotona koirien ulkoiluttamisen jälkeen menin taas hetkeksi nukkumaan, mutta illaksi selvisin iltanäytökseen katsomaan bestiksen kanssa leffan Exodus: Gods & Kings - olihan Superpäivä! Olo oli iltaan mennessä jo kutakuinkin normaali.

Recap: mitään ei ole punktoitu, eli tämä mun kylki on lähinnä kuitenkin sitä itse kasvainta, ei nestettä, vaikka sitäkin siellä välissä on pikkuisen. En tiedä koska tulokset näytteestä tulee, mutta eiköhän tässä ennen mun reissuun lähtöä vielä asioista lääkärin kanssa jutella. Ensi viikolla tähän aikaan mä olen jo Teneriffalla, nauttimassa auringosta!

perjantai 16. tammikuuta 2015

Up we go, then down we come...

Lääkäri juuri soitti, että tarviikin ensi viikolla ultrata tämä mun kylki, kuvia oli tutkailtu lisää, tottakai kun siellä sädepuolella suunnitellaan sitä sädehoitoa, niin siellä oltiin tultu siihen tulokseen, että tää nyt näyttää kuvissa jotenkin vähän kummalliselta, että siellä olisi ehkä NESTETTÄ. Siis Monster nro... 3? Pysynkö enää laskuissa mukana. Voi olla että tämä ulospäin työntyvä kasvu onkin taas jälleen kudosnestettä, joka vuotaa mun kylkeen, kun mulla ei ole oma iho, kudos, parantunut niin hyvin kaikkien tehtyjen kyljen avausten jälkeen kuin normaalisti voisi olettaa, kaikki myrkyt jotka muhun on vuosien varrella on dumpattu, ovat vähentäneet mun kropan kykyä paikata itseään, eli parantua.


clarkkent - rewind erase relive
^^ tajusin just että nää jätkät jotka soittaa kys. mahtavan biisin, on suomalaisia! taisin rakastua ♥



Tämä siis saattaa meinata myös sitä, että kylkeen sitten tuikataan sellainen saamarin iso neula, jolla sieltä imetään näytettä ja/tai imetään kokonaan ylimääräistä nestettä pois, ja potilashan, minä siis, olen hereillä tätä tehdessä. Olis voinu vaikka jättää lääkäri kertomatta nämä ultraus ja nesteuutiset näin viikonlopun kynnyksellä, nyt hermoilen taas tulevaa viikonloppuna, jolloin ei tietenkään mitään asian suhteen voi tehdä...

Jos joku ei hiffanut mun hikeentymisen syytä, niin mähän pelkään hereillä tehtäviä toimenpiteitä ihan kuollakseni, eikä siinä mitkään esilääkitykset kuten Dormicumit auttele... Tiedän että siitä selviää hengissä mutta itse tilanne saa mut paniikkiin. Mulla on pari-kolme vuotta sitten tuikattu sellainen meganeula selän kautta mun poistetun vasemman keuhkon sinne jäämään onteloon, jotta voitiin tutkia sitä nestettä joka sinne täyttyy keuhkonpoiston jälkeen - sen täyttyminen nesteellä on normaalia, mutta sekin voi tulehtua ja sitä silloin tutkittiin ja imettiin aikamoinen määrä sillä meganeulalla. Vaikka en nähnyt sitä, joka oli vähän helpottavaa, niin mut oli tuupattu täyteen rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta silti se neulalla ihoon pistettävä puuduttava kirvelee ja sattuu, ja mulla on vaikeuksia pysyä paikallani, en hallitse kunnolla esim. jalkojani jotka saattaa ruveta vatkaamaan, kun niin pelkään näitä tilanteita. Silloin hoitaja oli koko ajan vierellä, yritti rauhoitella, kun mä hiljaa itkin ja inahtelin, puristin tyynyä ja yritin kestää sen kamalan imun tunteen tuolla syvällä sisällä.

Tällaista. Mahtavaa perjantaita. Mä lähden kohta kunnon ravintolaan syömään tyttöjen kanssa, on pöytävaraukset ja kaikki, mut on kyllä se hyvä fiilis lässähtänyt jota tunsin eilen ja vielä tänäänkin, ennen tätä puhelua ja mihin ajatuksen juoksuun se mut johdatti.


#VOIHELVETTI

torstai 15. tammikuuta 2015

Next Day I'm Your Supergirl


Kiss kiss, gonna tell you right now
I make it sweet on the lips, I simply knock you out
Shut up, I don't care what you say
Cause when we're both in the ring, you're gonna like it my way

Uutisia täällä ollaan jo varmasti odoteltu, ne jotka tiesivät että olin jo aikaiseen aamuun ollut siellä lääkärissä. Sen jälkeen on ollut niin kamalasti muka tekemistä ettei tänne ole ehtinyt, ja tuli myös puhuttua vielä asiat ihan loppuun lääkärin kanssa puhelimessa koskien sädehoitoa. Mutta, aloitanpa alusta.
Ensinnäkin, nyt oli aika mun omalääkärille, se oli varmistettu juttu josta olen enemmän kuin onnellinen. Mua on tavannut välillä pari muutakin lääkäriä, ja pidän heistä, mutta omalääkärille joka on aivan perillä kaikesta, no, sille on vain aina tottakai paras mennä. Olin kevyesti meikattu ja ripsetön (omasta mielestäni saa mut näyttämään väsyneemmältä :P), enkä eilisiltana ollut jaksanut raahautua suihkuun mutta siisti kuitenkin. Lääkäri kysyi, että miten nyt sitten voit, ja tällä viittasi siihen kohonneeseen cerppiin, johon sitten selostin kaiken mitä täälläkin olen selostanut; vässäämistä, vähän vilua, ei kuitenkaan kuumetta tai yskää. Lääkäri avasi mun uusimmat kuvaukset ruudulle ja meni niitä mun katsoessa samalla läpi, sekä luki vielä uudestaan niiden lausunnon läpi, ja sieltä paljastui että tätä tilannetta arvellaan lieväksi reaktioksi mun edellisestä sädehoidosta, jota annettin tuohon mun ainokaiseen keuhkoon ensimmäisen kerran ikinä jonkin aikaa sitten. Ja siihen päälle pienoista flunssanpoikasta joka ei ole päässyt juuri riehumaan, eikä nyt pääsekään koska koko tilanteen huomioiden, olen nyt antibioottikuurilla, Avelox 400mg:tä menee 7 päivän ajan. Tuttu lääke, mulla yleensä on joko Kefexiä, Aveloxia tai Tavanicia, näin nimiä muistellen, jotain laajakirjoisia antibiootteja ovat, mä kun olen allerginen penillisiinille.

Kuvauksissa näkyi ettei tuo kylki sillein erityisen oleellisesti ole kasvanut, siis siellä on toki toimintaa mutta niinhän siellä on oikeastaan koko ajan ollut, nyt se vaan on tuollain enemmän ulospäin työntyvä, ja mun hermo tai hermot ovat valitettavasti jossain siellä ärsyyntyneitä, jonka vuoksi se säteilee vasempaan käteen aina. MUTTA, mitä iltapäivällä puhuin lääkärin kanssa, istuskellessani kahvilassa bestiksen kanssa, että sädehoidon puolelta on näytetty vihreätä valoa! MUTTA sitä ei ehditä antaa ennen mun matkaa (damn) vaan sen jälkeen JA sieltä oli erikseen pyydetty kertomaan, että sitten saattaa aiheuttaa jälkijunassa lisää arpikudosta, joka kiristää, ja jota mulla nytkin on tuossa kyljessä, sekä vielä kylkiluiden väliset hermot saattaa tykätä kyttyrää, jolloin sitten voi tulla niitä hermokipuja lisää. Mutta, mut on nytkin matkaa varten ladattu jos jonkinmoisella reseptillä, että aivan varmasti on kaikkea mahdollista mukaan, mitä nyt jo melkein jossain "extreme" tapauksessa saattaisi tarvita - oikeasti voisi sanoa että tarvitsen hädin tuskin sitä 1/3 lääkkeistä, josta taisinkin jossain aikaisemmassa postauksessa mainita.


Muut kasvaimet eivät ole puuhailleet mitään omiansa, ovat siis kutakuinkin entisellänsä, joten niistä ei tarvitse huolestua. Mun hermokipu+kipukynnyksen nosto lääkitys, eli Lyrica+Triptyl ovat ruvenneet oikeasti toimimaan ja mä pärjään näin päiväsaikaan useita tunteja vailla mitään lääkkeitä, otin aamulääkkeet noin klo 8 tänä aamuna, ja nyt vasta illalla vähän klo 18 jälkeen tuntui tarvetta ottaa vähän jotain, niskaa ja selkää jumittaa, ja  vasen käsi on vähän niinkuin "väsynyt", ei kuitenkaan särkemiseen asti ole päässyt. Eli hienoa!!


Olin aivan mielettömän hyvällä fiiliksellä siis tämän lääkärin jälkeen, josta kipaisin alakertaan Radiuksen labraan otattamaan taas verikokeet, ja olipa kuulkaa tulehdusarvo laskenut eilisen 119:sta 91:een! Eli jo itselläänkin tulossa alaspäin, joten aivan varmasti musta kukistetaan kaikki mahdolliset pöpöt pois ja keuhkoreaktiota saadaan hillittyä - mulle olisi tyrkätty myös Prednisonia eli kortisonia joka tottakai vaikuttaisi keuhkoreaktioon jo melkeinpä vuorokauden kuluessa, mutta koska se vie multa yöunet ja tekee mahan kipeäksi 24/7, niin en sitä sitten ottanut eikä se siis todellakaan olisi ollut pakollinenkaan, lääkärini tietää mitä se mulle aiheuttaa, joten sitä annettaisiin sitten aivan todella, siis TODELLA, pakon edessä jota tämä tilanne ei ole lainkaan. Pärjään hyvin ilmankin.


Iltapäivällä olin siis tosiaan tutustumassa aika uuteen kahvilaan Tampereen ydinkeskustassa, Pella's Cafessa, jossa kävi oikein hulina, asiakkaita tuli ja meni, lähestulkoon koko ajan oli kaikki pöydät varattuja joten se näyttää olevan suosittu paikka tulla salaattilounaalle (11-14), tai pienelle suolaiselle tai makealle, ja hyvälle kahville. Osaatte ehkä arvata minkä kahvin mä otin.. :DDD



Oikealta; otin kinkku-aurajuustoleipäsen, jonka kera tuli vähän salaattiakin jossa oli kirsikkatomaatteja mutta niistä innoissani ehdin ne jo vetäistä nassuun ennen kuvaa ;), sitten pala suklaakakkua kera kermavaahdon ja kirsikkana tottakai mun rakastama vanilja latte, oikein bueno!


Kipaistiin myös bestiksen kanssa Sokokselle samoilemaan, mun täytyi ostaa koirille niiden lempilihaherkkua, kun nämä ovat viime päivinä nirsoilleet kun olen tarjoillut pelkkiä nappuloita, hemmotellut höpöt... ;D Ja hemmottelin vähän itseänikin kun Sokoksella ne hullut alet ovat edelleen meneillään ja mä hemmotteluni olin ehdottomasti ansainnut!



Lancomen aivan ihanan ihon pehmeäksi tekevää rasvaista rasvaa La Rose Body Lotion 350ml, jossa on käytetty ruusu-uutetta; mä en tykkää ruusuveden tuoksusta, joten metsästin myyjän joka antoi mulle saman sarjan tuotetta nuuhkittavaksi, kun tästä nimenomaisesta ei ollut testeriä - ei tuoksu sille, minkä mä myöntäisin perinteiseksi ruusuveden tuoksuksi, vaan enemmin sellainen oikein hennon kukkainen, ruusu kyllä mutta jotenkin aivan omanlaisensa, oikein kiva tuoksu siis. Sitten Rimmeliltä 60 Seconds 853 Pillow Talk -kynsilakan, joka on tollainen ihanan sinisen unelman värinen, ei ihan baby blue vaan inasen tummempi, jännä - pitää kyllä saada levitettyä todella tasaiseksi kynnelle, koska tossa värissä töppäilyt pinnassa näkyy taatusti herkästi.


I'm feeling good, a good day, my fellow readers ♥

maanantai 22. joulukuuta 2014

Tummanpuhuva yön pimeinä tunteina



Elämän heitto takaperin suuntaan tai kenties niiden samojen tuttujen askelten tullessa taas vastaan, kun huomaat löytäväsi itsesi taas samasta oravanpyörästä, pistää miettimään. Ja kun on niin paljon sitä aikaa miettiä. Vaikka viime aikoina olen ollut hivenen kiireisempi kuin yleensä, niin silti usein, varsinkin iltaisin, löydän itseni tuijottamasta eteeni nähden, no en oikeastaan mitään, mutta aivot juoksevat, katse kohdistuu menneeseen, joskus ajassa taaksepäin paljon, joskus johonkin hetkeen muutama vuosi sitten tai sitten kuvittelen, millainen tulevaisuus mulla on - ja monia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Kaikkia näitä hetkiä yhdistää vahvasti yksi ajatus: pysähdy, pysähdy, pysähdy!

Yksi suosituimmista kysymyksistä, joita multa kysytään on miten syöpä on muuttanut sun elämää? jota lähes aina seuraa kysymys niiltä ihmisiltä, jotka eivät tunne mua kovin hyvin tai eivät ole tunteneet mua ennen mun sairastumista, että millainen olit ennen sairastumista? Nämä kaksi kysymystä ovat tänään kovin pyörineet mun mielessä. Mietin, että haluaisin palata aikaan ennenkuin sairastuin, olla siis nuorempi MUTTA en haluaisi palata juuri siihen elämänvaiheeseen, mitä olin juuri ennen sairastuttuani, en siis haluaisi elää sitä uudestaan, vaan valita uusia polkuja, tehdä viisaampia valintoja. En tarkoita syövän osalta koska se on todennäköisesti ollut mun sisällä vuosia ennenkuin rupesi oireilemaan, mutta näin ns. tavallisen elämän osalta - olisi pitänyt lähteä vaikkapa heti lukiosta valmistuttua sinne ulkomaille eikä jäädä jahkailemaan, ei jäädä huonoon suhteeseen vaan tajuta, että olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten, stressata montaakin asiaa vähemmän ja tätä rataa. Eihän sitä tietenkään silloin tullut ajateltua mitään näin painavia asioita, mutta silti jotenkin toivon ja visioin että voi kunpa voisin matkustaa ajassa taaksepäin, antaa muutaman kryptisen mutta sysäävän neuvon 17-18 -vuotiaalle Nessalle, ja näin olla ainakin muutaman pienen ja vähän isommankin toteutuneen unelman ja kokemuksen rikkaampi ennen syöksyä sairastumisen upottavaan juoksuhiekkaan.



Miten syöpä on muuttanut mun elämää ja millainen olin ennen sairastumista? Voin naurahtaen todeta, etten ikinä ole ollut positiivari mutta sellainen positiivinen realisti voisi olla paras kuvaus kun taas nykyään olen vankka realisti, ripauksella tummanpuhuvaa elementtiä. En ole pessimisti mutta sen rajaa olen selkeästi lähestynyt. Mulle realismi on myös tapa selviytyä ja käsitellä tätä mun elämää, pakkopositiivinen asenne on mulle myrkkyä mutta tiedän, että toisia tämä auttaa jaksamaan kaiken loan läpi paremmin. Esimerkkinä mun ajattelutavasta voisi olla vaikka se, että en laita (kaikkea) toivoani lääketeollisuuden kehittymiselle, että kyllähän sieltä pusketaan koko ajan ulos uutta tutkimusmatskua monelta saralta ja samalla uusia lääkkeitä, että kyllä sieltä joku vielä mullekin tulee. Ei, en toivo tällaista vaan jos niin käy, niin se on todella hieno ja mahtava onnenpotku, mutta jos ei käy niin en pety karvaasti kun odotukset ja realiteetti eivätkään kohtaa. Nuori-Nessa oli ollut koko pienen elämänsä todella terve lapsi ja näinollen ainakaan terveyden osalta ei ollut tarvinnut kehittää näin realistista käsitystä ja ajattelutapaa asioista, mutta olen mä kuitenkin mielestäni aina ollut aika jalat maassa -tyyppinen tapaus. Sain elää myös onnellisen lapsuuden, aina oli ystäviä ja asiat kutakuinkin hyvin, ja ennenkaikkea on ollut ihana, rakastava perhe. Nyt on edelleen tottakai rakastava perhe mutta ei niinkään onnellinen tai "helppo" aikuiselämä.

Olen aina arvostanut laatua ennen määrää, sisältöä ennen ulkokuorta. Niitä helmiä tulee yleensä vastaan persoonallisissa kuorissa, ei niinkään "yhteiskunnan määrittelemissä ihanteissa" vaikka tottakai niidenkin joukosta löytyy aina se joku poikkeus, kuten jokaisesti ryhmästä johon ihminen muita ihmisiä lokeroi. Mut usein lokeroidaan nätti-tyhmä-blondi -lokeroon, kunnes avaan suuni. En kuuluta olevani superfiksu tai mitään sellaista, mutta kyllä mä perusfiksu olen, kiinnostunut maailman menosta, luen ja tietenkin muuten olen empaattinen tilannekomiikan heittäjä, joka on herkkä hymyyn ja innostuessaan myös nauramaan. Multa on kyllä sietokyky "tyhmille" ihmisille vähentynyt, ja tyhmä siis käsittää sellaisen pinnallisen, tietämättömän, piittaamattoman tyhjänjauhajan ominaisuudet. En voisi kuvitella seurustelevani kenenkään kanssa ulkonäön, pankkitilin koon tai materian määrän vuoksi. Näin olen ajatellut siis aina mutta tosiaan muiden sisällön taso ja määrä on merkitysenä korostunut - elämä on lyhyt, mitä tuhlaamaan sitä tyhjiin, pinnallisiin kuoriin.

Sen tottakai tunnustan valehtelematta että mun rakkaus materiaa kohtaan ei ole muuttunut miksikään, edelleen kaunis sisustuselementti kuten vaikkapa kynttilät tai taulu, tai kenties uudet petivaatteet, saa mut helposti hyvälle mielelle. Ja tottakai uusi kenkäpari tai just täydellisesti istuva bleiseri sekä juuri oikeanlainen silmienrajauskynä. Enkä pyytele tätä anteeksi, sillä en kuitenkaan ole suurissa veloissa taisteleva, päättömästi shoppaileva prinsessa joka ei ymmärrä rahan arvoa. Tiedän miten ja mihin rahani voin käyttää, ja uskon myös että olen hemmottelemisen arvoinen (ja hemmottelu ei automaattisesti tarkoita suurta summaa!) ja että iloja on hyvä löytää elämästään eri saroilta, toki kohtuuden nimissä.

Mikä on selkeästi muuttunut ja mistä jään paitsi, on tietenkin sen unelmauran luonti. Musta piti tulla sairaanhoitaja ja olisin halunnut muuttaa ainakin muutamaksi vuodeksi ulkomaille, töiden ja eri kulttuurien kokemisen perässä, ja toki voisin myös itse täysin tienata elantoni ja vaikuttaa siihen. Sama pätee perheen perustamisen suhteen - sen tavallisessa merkityksessä jään siitä paitsi, ja tätä suren usein paljonkin. Näiden seikkojen valossa tietenkin olin ennen paljon optimistisempi ja toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen, olin päässyt kouluun eli ura kohti sairaanhoitajuutta oli alkanut ennen sairastumista, ja olin jo päättänyt että nyt sitten työharjoittelu suoritetaan ulkomailla ja että tulisin matkustelemaan, ja kyllä se oikea kumppanikin sitten otollisella hetkellä löytyisi, ja että tottakai niitä lapsia tulisi sitten joskus, kun elämä edistyisi siihen pisteeseen että olisi aika tuoda pienokainen maailmaan. Nämä on lakaistu maton alle.



Miksi olen näin sentimentaalisella tuulella... no, uskon että jokunen teistä on jo voinut arvata että jotain on taas vialla, mun peruuttamattomasti väärin koodattu kroppa kehittelee taas uutta paskamyrskyä. Vasemman kyljen aktiivinen imusolmuke pullistelee ja on paineltaessa vähän kipeä, eikä vasen käsi nouse ylös enää yhtään niin hyvin kuin vajaa viikko sitten, suonet vetää vastaan yrittäessä nostaa kättä pystyasentoon eikä nukkuminen vasemmalla kyljellä onnistu enää ikävän painontunteen vuoksi. Skolioosin aiheuttamaa alaselkäkipua pystyy työstämään mutta tätä ei, muutakuin nappaamalla kipulääkettä ja alkamalla taas murehtimaan. Mitä tälle enää voidaan tehdä kun sädehoito maksimi juuri tähän kohtaan paukuttelee viimeisiään?

Soitan huomenaamulla hoitajalle ja jaan murheeni ja kipuni.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

News is always news

Parempia uutisia kuin odotin, mutta silti ei niin hyviä etteikö kaikki jatkuisi kuten on tähänkin mennessä.

Muut kasvaimet eivät ole kasvaneet, ovat kutakuinkin ennallaan, kyljen taas on tietysti viime kuvauksiin nähden, jotka oli kesäkuun alussa, kasvanut, eli patti kyljessä. Sädehoito voi kyllä edelleen tehdä sille jotain, ja kipulääkitystä on taas säädetty koska kiputaso on ainakin jokseenkin laskenut, ei tosin vielä tarkkaa tietoa miten paljon, koska mun eilen pois repimän laastarin jäänteitä edelleen ui mun veressä, koska se varastoituu ihoon. Eli tässä kipujen ilmenemistä odotellen.. mä en koskaan pääse helpolla, joten kyllä ne jostain, jossain vaiheessa, vielä pinkaisee esille.

Seuranta jatkuu, seuraava lääkäriaika 3 viikon päähän, ihan niinkuin naamaa näyttämään, miten menee. Ja hoitajalle pitää soitella, kun kivut palaavat ja pitää aloittaa taas uusi laastari (paluu 25mikrog:sta sinne 12:sta/per tunti) tai kokeilla vain Lyricaa ja/tai Abstralia. Riippuu vähän millaisena ja kuinka kovaa koskee.

Että, sama jatkuu. En ole erityisen kiinnostunut pelaamaan näillä korteilla, mutta hihassa ei ole ollut ässää vuosiin.

tiistai 5. elokuuta 2014

Kuulumisia 5.8.2014

On taas ollut vähän hiljaista - tarkoitan siis arkeani, miten tämäkin viikko on potkaistu käyntiin. Oleilen kotona koirien kanssa, eilen kävin taas valohoidossa ja onnekseni iho voi paljon paremmin, on kivemman näköinen ja olenpa saanut vähän väriäkin pintaan taas. Kävin etsiskelemässä mun suosikki ripsiliimaa Koskarin Kicksistä, Depend-merkkistä, mutta ei ollut tällä kertaa - ärsytti kun sitä ei ollut myöskään Sokoksella. On siis huomenna hiippailtava Anttilaan, jossa sitä varmasti on mutta tunnen itseni sen verran laiskaksi, etten niin millään viitsisi poiketa pois Hämeenkadulta. Näköjään on kuitenkin pakko, en halua ruveta testailemaan muita liimoja enkä varsinkaan tyytyä niihin jo testaamiini, huonoihin liimoihin.

Ostin tosin eilen kirjan, jonka olin tilannut Hämeenkatu 5:en Suomalaiseen Kirjakauppaan, kun hyllystä en löytänyt englanninkielisenä niin taas mistään, vaikka kolusin läpi useamman kirjakaupan. Tilasin itseasiassa kaksi, mutta toinen on vielä tuloillaan. Kirjahan on siis John Greenin kirjoittama Looking For Alaska, joka on siis sen mun rakastaman Fault In Our Stars -leffan alkuperäisversion, eli kirjan, kirjoittaja. Tuon kirjan myös tilasin, koska sitäkään ei löytynyt mistään englanniksi. Otti hivenen päähän, mutta minkäs teet. Pokkarina nämä kirjat maksavat kumpikin vähän reilu 10 euroa.

Ylipäätänsä, jaksan taas lukea, innostua kunnolla kirjoista, sekä keskittyä niihin. On mennyt pikä tovi kun tekstiin keskittyminen on ollut vaikeata, ei siksi että ajatukset vaeltelisivat mutta siksi, etten vain jotenkin ole jaksanut lukea ja teksti rupee hyppimään silmissä, ja huomaankin olevani niin väsynyt että on pakko laskea kirja pois käsistä (iltaisin). Nyt kun nukun taas paljon paremmin, jaksan keskittyä lukemiseen, päiväsaikaankin, eikä illalla tarvitse jo yhden sivun jälkeen laskea kirjaa pois.




Mutta, hauskoja juttuja ja loistavaa ajanvietettä on edessä: torstaina lähden taas Helsinkiin! Siellä odottelee rakas Lilla, jonka viimeksi olen nähnyt toukokuussa, kun vietin synttäreitäni siellä. Vaikka ollaan oikeastaan ihan päivittäin yhteydessä toisiimme Whatsappilla, niin toisessa kaupungissa asuvaa ystävää on aina ihana nähdä naamatusten, mennä kahvilaan höpisemään kaikkea, vähän shoppailla, käydä syömässä. Matkahuollolta myös saa mahtavan edullisia bussilippuja, nettitarjouksena, että tällä kertaa mulle meno-paluu kustantaa vain 15 euroa! Helsinkin reissusta myös yritän saada toteutettua sen "Päivä kuvina" -postauksen, tai kenties "Viikonloppu kuvina", ja toki mun näppärän kokoinen tabletti lähtee mukaan joten blogi ei hiljene aivan täysin vaikka lähden Stadiin minilomalle.



On kiva lähteä sinne just nyt koska ensi viikolla on edessä kuvaukset, joiden tulokset tuskin on ihan hirveän mahtavat, sillä mun kyljen suurentunut imusolmuke ei käsikopelolla kokeiltuna ole pienentynyt oikeastaan ollenkaan. Kipulääkkeiden määrää oon kyllä vähän pystynyt laskemaan, joka on hieno juttu mutta toivoisin edistystä myös imusolmukkeen pienenemisessä.. Edessä on varmaankin sen Leukeranin aloitus taas vaikka en juurikaan usko sen lääkkeen toimivuuteen, ei se aikasemminkaan paljoa mitään tehnyt, kunhan vaurioitti mun puolustuskykyä niin, että vyöruusu pääsi iskemään. Mutta, vaihtoehdot ovat vähissä. Onneksi kuitenkin on tämä kiva reissu juuri nyt, enkä aio ajatella syöpäjuttuja ollenkaan.

torstai 26. joulukuuta 2013

Joulun saldo


Lapsena joulu oli lähinnä lahjojen saamista, sitä odotti niin innolla, ja silloin kun vielä uskoi Joulupukkiin, niin tämänkin merkkihahmon saapumista taloon odotti aina niin innokkaana, että aika tuntui kuluvan lähes tappavan hitaasti, ja piti jaksaa istua joulupöydässä syömässä rauhassa eikä hosuminen nopeuttanut ollenkaan ajankulkua.
Myönnän, että edelleen on kiva saada lahjoja mutta nyt isompana, on myös kiva antaa niitä lahjoja läheisille. Mutta ennenkaikkea on se perheen yhteenkokoontuminen merkityksellistä ja mukavaa - olisi todella ankea joulu jos viettäisin sen yksin, tai korkeintaan koirien kanssa. Todella kiireistä pikkusiskoa on mahtavaa nähdä, voida oikeasti vain istua ajan kanssa ja jutella. Tämä tuli jopa yhdeksi yöksi mun luokse ettei tarvinnut ajella yksinään omaan kotiin, joka sijaitsee muhun ja meidän vanhempiin nähden jonkin verran kauempana. Siskolla oli myös koko perheelle jaettavana iloinen tapahtuma, meinaan kihlaus. Mä tosin tiesin siitä jo aikaisemmin sillä sisko pisti heti ensimmäisenä mulle viestiä kun tämä tapahtuma otti paikkaa.

Ajatukset haahuilee myös muissa tärkeissä ihmisissä, jotka ovat maailmalla ja joita ei hetkeen ole nähnyt. Paras ystävä on Australiassa, toinen erittäin hyvä ystävä lomalla Thaimaassa, toinen lähti ns. viikonloppu lomalle Barcelonaan, ja pari rakasta naamaa näin Suomessakin ovat jossain muualla kuin lähettyvillä. Mutta yhtäkaikki, he ovat mielessä. Erityisesti tämä yksi jonka hyvinvointia murehdin, ja haluaisin voida pystyä teleporttamaan itseni suoraan Helsinkiin.

Mulla on ollut varsin hauska joulu, tyypillinen mutta silti hauska. Kinkku on ollut mielettömän hyvää ja muukin ruoka, mitä meidän joulupöydästä löytyy. Suklaata olen syönyt huimat 2 palaa, kuivakakkua sitten vähän useamman. Mähän en yleensä tuota makeata syö melkeinpä ollenkaan, niin on kyllä ramassut oikein kunnolla sellaisen hiilaritankkauksen jälkeen! On myös ollut kiva että joulusta on pystynyt nauttimaan siinä mielessä, että fyysisesti olen voinut aika hyvin. Triptyl toimii eli estää päänsärkyjä - tosin tänään joku pieni kivistys kiusasi muutaman tunnin mutta onneksi meni ohi, eikä yltynyt kunnon kiristäväksi pannaksi kuten aina ennen. En ole myöskään enää vähään aikaan voinut huonosti autossa tai bussissa, joka on ollut aivan mahtavaa. Mun superhajuaistikin on vihdoin rauhoittunut, sillä se oli vielä aika pitkään sen alkusyksyn 2 kuukauden päänsärkyputken jälkeen edelleen todella herkkä, ja koin epätoivon ja huonovointisuuden aaltoja usein bussissa, koska haistoin kaikki mummojen Chanel 5:set joita oli ruiskittu mun nenän mukaan oikein olan takaa, tai jos joku oli polttanut tupakan juuri ennen bussiin nousua  - voi että sitä huonovointisuuden, oksetuksen, määrää.

Olen myös ruvennut vihdoin nukkumaan paremmin, Ketipinor toimii sittenkin, vaikka tosin joudun käyttämään sitä suurimmalla suositetulla annostuksella eli 4x25mg. Nyt en enää heräile yössä kuin ehkä kerran, tai en välttämättä sitäkään, enkä varmasti joudu enää yöllä valvomaan edes ensimmäistäkään tuntia, jos herään niin olen päässyt aika ripeästi takaisin uneen. Kuinka autuaallista!

Kyljen haava on täysin sulkeutunut ja jäljellä on enää vain pieni arpi, joka sekin näyttää ajan kanssa katoavan. Haavan yläpuolella olevaan suurentuneeseen imusolmukkeeseen ei tuo sädehoito juuri näyttänyt vaikuttavan, se on edelleen siinä, mutta sekään ei ole enää kipeä, niin sen kanssa voi elää ihan rauhassa. Edelleen tosin käytän hidasvaikutteista Tramalia, mutta se ei vaikuta mun oloon enää ylipiristävästi tai muutenkaan juuri mitenkään, kuin että pitää selkäkivut kurissa. En ole uskaltautunut oikein kokeilemaan, kuinka paljon kipuja voisi vyöryä päälle jos jätän mulle määrätyn annostuksen pienemmäksi. Senkin edestä kyllä sitten iho kutisee, joka voi johtua Tramalista mutta myös tästä mun ihosairaudesta ja tästä vuoden ajasta. Iho toki kiittää ettei ole ollut pakkasta, mutta itse kyllä mielelläni toivottaisin tervetulleeksi vaikka ihan 2 pakkasastetta ja lunta maahan - olisi kauniimpaa.

Että näin. Toivottavasti teilläkin on ollut mukava joulu, läheisten parissa ja muuten hyvässä voinnissa. ♥

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Closing up

Kyljen haava osoittaa sulkeutumisen merkkejä - mutta onko se kuitenkaan sisältä parantumaan päin? Murehdin sitä, koska iho ympärillä on edelleen jonkin verran kipeätä, mutta mönjää en saa puristumaan ulos vaikka painelisin. Tosin eilen siitä oli vielä vähän tullut haavalappuun sitä, mutta sen jälkeen se on koko ajan osoittanut sulkeutumisen merkkejä. Tehoaako sädehoito?

Iho voi kyllä olla kyllä kipeä tämän haavan yläpuolella olevan suurentuneen ihosolmukkeenkin takia, jota onneksi pääsen näyttämään ensi viikolla lääkärille. Takaraivossa kuitenkin koko ajan vähän pelottaa, että entäs jos siellä on edelleen onkalo, jossa kudos edelleen muhii, ja jossain vaiheessa taas possahtaa pinnalle mönjänä.

Kuvassa näkyy myös mun sädehoitomerkki, tuo tumma piste, joita mulla on siis tietyllä korkeudella niin kainaloissa kuin rintojen välissä ja ylämahassa.